Viime aikojen keskustelua ja kirkkomme piirissä ja liepeillä muutenkin käytävää keskustelua seuratessa mieleen on noussut monia kysymyksiä ja ajatuksia. Yksi havainto on, että nykyisin erilaisten näkemysten esittämisen kynnys on ehkä herkempi kuin ennen ja että keskustelun avoimuus ja mahdollisuus on hyvä asia. Samalla nousee huoli entisestään voimistuvasta polarisaatiosta. Moni onkin todennut kanssani, ettemme halua kuulua kumpaankaan kahdesta jollakin tavoin vastakkaisiksi määritellyistä leireistä.
Piispa Tapio Luoma otti kantaa keskusteluun tällä tavalla: ”Kristikunnan huomattavimpiin opettajiin lukeutuva Milanon piispa Ambrosius eli monien jännitteiden leimaamalla 300-luvulla. Hän kirjoitti teoksessaan ”Pappien viroista” : ”Eikö meidän ennen kaikkea meidän tulisi oppia olemaan hiljaa, jotta pystyisimme puhumaan?” Ambrosiuksen neuvo on noussut mieleen viime päivien kirkollista keskustelua seuratessani. Provosoitumisen kierre sulkee korvat mutta avaa suut tavalla, jossa eri mieltä olevien kuunteleminen käy kovin vaikeaksi. Tällaisen sananvaihdon suurimmat varjot löytyvät siitä, että eteemme asetetaan pääsääntöisesti kaksi toisensa poissulkevaa vaihtoehtoa, joista kehotetaan valitsemaan jompikumpi. Harva jaksaa kysyä, kuka tällaisen esityslistan on alunperin laatinut ja miksi.”
Tapio Luoma jatkoi edelleen: ”Samalla mietin, mikä merkitys yhteydellä lopulta on. Pyrimmekö eri tavoin ajattelevina kristittyinä ja kirkon jäseninä yhteyteen vai koetaanko se aikansa eläneenä ihanteena, jonka voi korvata jollakin muulla tärkeämmäksi koetulla? Minä kannatan yhteyttä, enkä ainoastaan virkani puolesta.”
Piispa Seppo Häkkinen kirjoitti jo jokunen aika sitten puheenvuoron, jonka otsikkona taisi olla ”Yhteys erilaisuudessa”. Tuo kirjoitus taisi liittyä ekumeeniseen keskusteluun, mutta se sopisi ideaksi myös oman kirkkomme nykyiseen tilanteeseen. Tulisi miettiä, miten yhteys erilaisuudessa voisi vahvistua eikä heikentyä. Samalla meidän kaikkien tulisi opetella asioihin pureutuvaa maltillista keskustelutapaa ilman, että syntyy asetelma raamatullisista ja vähemmän raamatullisista kristityistä.
Raamattu antaa kuvan kirkosta ja seurakunnasta Kristuksen ruumiina, jossa on erilaisia jäseniä. Jokaisella jäsenelle on paikkansa ja tehtävänsä. Tämäkin kuva voisi vahvistaa sitä suuntaa, että erilaisina ihmisinä ja kristittyinä kuulumme kirkkoon ja Jumalan perheeseen. Itse olen kirjoittanut ja pohtinut kirkon jäsenen kriteereistä. Kristillisyyden merkitys tulisi voida kuvata, mutta se pitää tehdä tavalla, joka ei sulje toisistaan eri tavoin ajattelevia pois kristillisyyden piiristä.
Omasta kirkostamme sanotaan, että ”siinä on seinät lavella ja katto korkealla”. Se liittyy jotenkin siihen, mitä ymmärrämme Jumalan armosta. Samalla tiedämme, että kirkko on myös totuusyhteisö. Uskon rajat ovat olemassa ja ne ovat uskonyhteisön piirtämät pääosin jo paljon ennen meidän aikaamme. Tämä johtaa jo esille nostettuun ajatukseen ”kolmannesta tiestä”, joksi on juuri esitetty kirkon tie.
Kristillinen kirkko ja meillä oma kirkkomme on kolmas tie kahden ääripään tai vastakkaisen leirin sijasta. Kirkko sulkee sisäänsä eri tavoin ajattelevat kristityt. Kirkko kutsuu evankeliumin osallisuuteen ja aina ehtoollispöytään asti erilaiset Jeesuksen opetuslapsiksi kastetut. Kirkon piirissä ja sisällä meidän tulee kilvoitella myös kuuntelemisessa ja vuoropuhelussa. Mielipiteiden tai näkemysten kätkeminen ei ole oikea tie, mutta niiden esittämisen tapaan voimme varmasti kiinnittää huomiota.
Itse haluan nähdä kastetut kristittyinä ja lähestyä heitä siitä näkökulmasta. Joku toinen näkee toisin. On myös hyvä muistaa, että eri kirkoissa tai suunnissa näemme asiat eri tavoin. En koe hyväksi, jos minun näkemykseni turhennetaan toisenlaisen teologian pohjalta. Samalla toivon, etten turhenna toisen suunnan näkemystä, koska heillä on toisenlainen teologia. Kirkkomme sisällä en halua määritellä kristityn kriteereitä liian tiukasti. Joku toinen ajattelee jälleen toisin piirtäessään kuvan kristitystä tietoisesti tai tiedostamattaan. Monessa yksityiskohdassa voi olla erilaisia näkemyksiä. Raamatulla ei silti saisi ketään paukuttaa päähän. Jokaisella etsijällä pitää olla paikka uskonyhteisön sisällä.
Kahta hyvin epäyhtenäistä ja oikeasti ei niin vastakkaista ryhmää ajateltaessa toinen osapuoli voisi opetella arvostamaan jokaista, joka haluaa etsiytyä armon piiriin ja pysyä siinä. Toinen osapuoli voisi taas opetella näkemään toisessa ryhmässä halun elää vahvaa kristityn elämää. Molempien tulisi opetella kuuntelemaan toisiaan ja oppimaan toisiltaan.
Kaiken keskellä on hyvä muistaa vanha viisaus: Meillä on sittenkin enemmän yhdistävää kuin meitä erottavaa. Kristus on jakamaton. Hän kuuluu kaikille. Joka haluaa sitä jotenkin rajata tai asettaa sille ehtoja, joutuu miettimään omaa asennetaan ja toivottavasti kilvoittelemaan erityisesti tässä kohtaa.
Toivo Loikkanen
Kiitos Yrjä Sahamalle rakentavasta palautteesta ja hyvästä kommentista.
>>>>Tässä on jälleen tehty ”non versiones sed perversiones” (ei käännöksiä vaan väännöksiä) ilmaus. Olen ja olemme luterilaisen kirkon piirissä korostaneet apostolisen ja luterilaisen perinnön pohjalta kasteen lahjaa ja merkitystä. Samalla opetamme, että lahja otetaan uskolla vastaan. Se jää sitten Jumalan työksi nähdä kenellä on usko ja kenellä ei>>>>
>>>>”Olen ja olemme luterilaisen kirkon piirissä..”>>>
Toivo, miksi kohdistat usein katseen itseesi kirkkona ja kirkon työnä?
Se hiukan häiritsee, tuo tapa dementoida faktat sanomalla ”olen ja olemme korostaneet”.
Eikö meidän tulisi pohtia näitä ihan yleisellä tasolla, eikä henkilökohtaisella?
Kirkon tilanne ja enemmistö julistuksesta liikkuu kuitenkin toisia polkuja – ei kai muuten SLEY:n uskovia kutsuttaisi äärikonsevatiiveksi, funndamentalisteiksi ja ties miksi monen teologinkin suulla tässä blogimetsässä. Kuitenkin he, jos kukaan, ovat tunnustuksen linjalla.
>> Se jää sitten Jumalan työksi nähdä kenellä on usko ja kenellä ei. Jotkut haluaisivat kovasti määritellä, kuka uskoo heidän mielestään oikealla tavalla. >>>
Onko se vastuun ottamista, jos eksyneiden, pahan valtaan jääneiden ym. asiat jätetään Jumalan hoitoon? Minusta ei ole.
Mitä Jeesus sanoikaan oikeasta paimenesta suden tullessa?
Koskiko Pietarin saama ruokkimiskäsky ja kaitsemisen käsky vain häntä ja tulevia piispoja?
Minä en ymmärrä, miten voidaan sitoa, etsiä, johdattaa Kristuksen luo, jos ei tiedetä minkälaista sanaa missäkin tarvitaan? Miten paimen voi varoittaa laumaa, jos hei halua tietää, missä susi liikkuu…?
Olen varmaan naivi, mutta kuvittelen jokaisen uskovan huolestuneena seuraavan tätä nykyistä kehtystä. Mitä opetusta saavat lapsenlapseni ja heidän lapsensa, sosiaalievankeliumia ja moralismi-humansimia vai
elävää Jumalan sanaa?
Surullista, että niin monet hengellisetkin vastustavat uskovien ”voi-huutoa” Jerusalemin muureilta. (Siitä kertoo Josefus ja Vanhan virsikijan ”Jerusalemin hävitys”).
1 Piet 5: 2. kaitkaa teille uskottua Jumalan laumaa, ei pakosta, vaan vapaaehtoisesti, Jumalan tahdon mukaan, ei häpeällisen voiton tähden, vaan sydämen halusta,
Olen Sahaman kanssa samaa mieltä, että uskovia ovat kaikki jotka uskovat Kristukseen. Ongelma on vain siinä, että kaikki eivät usko, ja sen tosian ilmeisesti Sahamakin tekstissään kiistää.
Minusta Toivokin turhaan nojaa sanomisissaan kirkkomme tunnustukseen, kun kuitenkin toisessa lauseessa kumoaa sen määritteet.
Kirkkomme tunnustuksen (Apoliogia A.) mukaan uskossa eivät voi olla ne jotka elävät kuolemansynneissä – seksuaalisesta suuntauksestaan huolimatta. Tämän käsityksen vahvistaa Roomalaiskirjeen 8. luku.
”ne jotka lihan vallassa ovat, eivät voi olla Jumalalle otolliset”.
”Onko se vastuun ottamista, jos eksyneiden, pahan valtaan jääneiden ym. asiat jätetään Jumalan hoitoon? Minusta ei ole. Mitä Jeesus sanoikaan oikeasta paimenesta suden tullessa?” Kenen Jeesus sanoikaan olevan se oikea paimen: ”Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta.”
Jumalan hoitoon jääminen merkitsee toki hänen seurakuntaansa, Kristuksen ruumista maan päällä. Se on meille vastuullinen asema. Emme toimi Jumalan puolesta vaan Hänen rakkautensa tulisi toimia kauttamme.
Kiitos, Toivo, blogistasi, joka osoittaa, että Sinä vastuullisen paimenen tavoin kannat huolta yhteydestä ja vuoropuhelusta seurakunnassasi. Kuten monet saamasi kommentit osoittavat, yhteyden ja vuoropuhelun sarka on varsin kivinen. Tuntuu, että taivaan porttia vartioi sakea joukko portinvartijoita, jotka tarkasti kirjaavat parhaiten ja oikeimmin tietämisen hengessä yhteyden ja vuoropuhelun luonteen. Siunausta ja voimia yhteyden ja vuoropuhelun rakennustyöhösi.
Martti, tarkoitin, että Jumala hoitaa meitä seurakuntansa/kirkkonsa välityksellä,
sitä varten paimenen virka juuri on, ”jotta saisimme tämän uskon….”.
Paimenella on siis vastuunsa ja tarve oikeaan tilannearvioon ja oikeaan hoivaan, rohkaisuun, nuhteisiin ja neuvoihin jne.
Mieleeni tulee noin 13 vuotta sitten tilanne, kun ensikerran astuin vankilassa kirkkokansan eteen jotain sanoakseni. Mietin etukäteen, että mikä se sana olisi, jota olisi puhuttava. Uskon, että Jumala auttoi ja puhui henkeeni: Evankeliumi on kaikille samaa. Joka on elänyt synnissä ja tehnyt jopa lain rankaisemia rikoksia, niin varmaan kaikki olemme samaa mieltä, että syntisen pitää tehdä parannus.
Minua hämmensi aluksi kovasti vankilapastori Yli-Mäyryn sanat: Kaikki me olemme rikollisia,, mutta kaikki emme ole jääneet valitettavasti kiinni.
Uskon, että jokainen jäämme omalla tavallamme kiinni, kun Jumala alkaa puhutella Hänen pyhyydestään käsin.Siis vankilassa oleva syntinen tarvitsee parannusta samoin kuin siivosyntinenkin.Jeesus tuli syntisiä varten. Joka puhuu, puhukoon kuin Jumalan antamin sanoin. Rakkautta ei ole kirjoittaa viisikymmentä sadan sijaan, vaan armo, joka parantaa synninhaavoja eikä vain laastaroi niitä.
Jorma Ojala: Vastaan tuonnempana enemmän ja nyt näin: Paimen voi ohjailla laumaansa lempeästi evankeliumin ja opetuksen kautta tai sitten tiukkuudella ja kadotuksen uhkalla. Itse toimin enemmän tuon ensimmäisen tavan mukaan. Uskon, että se toimii paremmin. Piispa Toiviainen sanoi aikanaan usein yleisessä piispantarkastuksessa: Ihmisiä ei pidä moittia kun he tulevat vaikka harvoinkin krkkoon vaan rohkaista ja ruokkia.
Jormalle: En kiistä sitä ilmeistä tosiasiaa, että kirkossa on myös (ainakin vielä toistaiseksi!?) epäuskoisia jäseniä. Mutta aivan yhtä ilmeistä on, että uskovien keskuudessa on hyvin erilaisia näkemyksiä siitä, mikä on Jumalan tahdon mukaista seksuaalietiikkaa ja sitä, kuka on kelvollinen pappisvirkaan. Ne, jotka näistä asioista ovat eri mieltä kuin minä, ovat yhtä hyviä (lue:huonoja) kristittyjä kuin minäkin, sillä näissä asioissa voimme erehtyä, vaika olisimmekin varmoja mielipiteestämme.
’Herran haltuun’ ei todellakaan ole sama kuin ’oman onnensa nojaan’.