Viime aikojen keskustelua ja kirkkomme piirissä ja liepeillä muutenkin käytävää keskustelua seuratessa mieleen on noussut monia kysymyksiä ja ajatuksia. Yksi havainto on, että nykyisin erilaisten näkemysten esittämisen kynnys on ehkä herkempi kuin ennen ja että keskustelun avoimuus ja mahdollisuus on hyvä asia. Samalla nousee huoli entisestään voimistuvasta polarisaatiosta. Moni onkin todennut kanssani, ettemme halua kuulua kumpaankaan kahdesta jollakin tavoin vastakkaisiksi määritellyistä leireistä.
Piispa Tapio Luoma otti kantaa keskusteluun tällä tavalla: ”Kristikunnan huomattavimpiin opettajiin lukeutuva Milanon piispa Ambrosius eli monien jännitteiden leimaamalla 300-luvulla. Hän kirjoitti teoksessaan ”Pappien viroista” : ”Eikö meidän ennen kaikkea meidän tulisi oppia olemaan hiljaa, jotta pystyisimme puhumaan?” Ambrosiuksen neuvo on noussut mieleen viime päivien kirkollista keskustelua seuratessani. Provosoitumisen kierre sulkee korvat mutta avaa suut tavalla, jossa eri mieltä olevien kuunteleminen käy kovin vaikeaksi. Tällaisen sananvaihdon suurimmat varjot löytyvät siitä, että eteemme asetetaan pääsääntöisesti kaksi toisensa poissulkevaa vaihtoehtoa, joista kehotetaan valitsemaan jompikumpi. Harva jaksaa kysyä, kuka tällaisen esityslistan on alunperin laatinut ja miksi.”
Tapio Luoma jatkoi edelleen: ”Samalla mietin, mikä merkitys yhteydellä lopulta on. Pyrimmekö eri tavoin ajattelevina kristittyinä ja kirkon jäseninä yhteyteen vai koetaanko se aikansa eläneenä ihanteena, jonka voi korvata jollakin muulla tärkeämmäksi koetulla? Minä kannatan yhteyttä, enkä ainoastaan virkani puolesta.”
Piispa Seppo Häkkinen kirjoitti jo jokunen aika sitten puheenvuoron, jonka otsikkona taisi olla ”Yhteys erilaisuudessa”. Tuo kirjoitus taisi liittyä ekumeeniseen keskusteluun, mutta se sopisi ideaksi myös oman kirkkomme nykyiseen tilanteeseen. Tulisi miettiä, miten yhteys erilaisuudessa voisi vahvistua eikä heikentyä. Samalla meidän kaikkien tulisi opetella asioihin pureutuvaa maltillista keskustelutapaa ilman, että syntyy asetelma raamatullisista ja vähemmän raamatullisista kristityistä.
Raamattu antaa kuvan kirkosta ja seurakunnasta Kristuksen ruumiina, jossa on erilaisia jäseniä. Jokaisella jäsenelle on paikkansa ja tehtävänsä. Tämäkin kuva voisi vahvistaa sitä suuntaa, että erilaisina ihmisinä ja kristittyinä kuulumme kirkkoon ja Jumalan perheeseen. Itse olen kirjoittanut ja pohtinut kirkon jäsenen kriteereistä. Kristillisyyden merkitys tulisi voida kuvata, mutta se pitää tehdä tavalla, joka ei sulje toisistaan eri tavoin ajattelevia pois kristillisyyden piiristä.
Omasta kirkostamme sanotaan, että ”siinä on seinät lavella ja katto korkealla”. Se liittyy jotenkin siihen, mitä ymmärrämme Jumalan armosta. Samalla tiedämme, että kirkko on myös totuusyhteisö. Uskon rajat ovat olemassa ja ne ovat uskonyhteisön piirtämät pääosin jo paljon ennen meidän aikaamme. Tämä johtaa jo esille nostettuun ajatukseen ”kolmannesta tiestä”, joksi on juuri esitetty kirkon tie.
Kristillinen kirkko ja meillä oma kirkkomme on kolmas tie kahden ääripään tai vastakkaisen leirin sijasta. Kirkko sulkee sisäänsä eri tavoin ajattelevat kristityt. Kirkko kutsuu evankeliumin osallisuuteen ja aina ehtoollispöytään asti erilaiset Jeesuksen opetuslapsiksi kastetut. Kirkon piirissä ja sisällä meidän tulee kilvoitella myös kuuntelemisessa ja vuoropuhelussa. Mielipiteiden tai näkemysten kätkeminen ei ole oikea tie, mutta niiden esittämisen tapaan voimme varmasti kiinnittää huomiota.
Itse haluan nähdä kastetut kristittyinä ja lähestyä heitä siitä näkökulmasta. Joku toinen näkee toisin. On myös hyvä muistaa, että eri kirkoissa tai suunnissa näemme asiat eri tavoin. En koe hyväksi, jos minun näkemykseni turhennetaan toisenlaisen teologian pohjalta. Samalla toivon, etten turhenna toisen suunnan näkemystä, koska heillä on toisenlainen teologia. Kirkkomme sisällä en halua määritellä kristityn kriteereitä liian tiukasti. Joku toinen ajattelee jälleen toisin piirtäessään kuvan kristitystä tietoisesti tai tiedostamattaan. Monessa yksityiskohdassa voi olla erilaisia näkemyksiä. Raamatulla ei silti saisi ketään paukuttaa päähän. Jokaisella etsijällä pitää olla paikka uskonyhteisön sisällä.
Kahta hyvin epäyhtenäistä ja oikeasti ei niin vastakkaista ryhmää ajateltaessa toinen osapuoli voisi opetella arvostamaan jokaista, joka haluaa etsiytyä armon piiriin ja pysyä siinä. Toinen osapuoli voisi taas opetella näkemään toisessa ryhmässä halun elää vahvaa kristityn elämää. Molempien tulisi opetella kuuntelemaan toisiaan ja oppimaan toisiltaan.
Kaiken keskellä on hyvä muistaa vanha viisaus: Meillä on sittenkin enemmän yhdistävää kuin meitä erottavaa. Kristus on jakamaton. Hän kuuluu kaikille. Joka haluaa sitä jotenkin rajata tai asettaa sille ehtoja, joutuu miettimään omaa asennetaan ja toivottavasti kilvoittelemaan erityisesti tässä kohtaa.
Toivo Loikkanen
Martti Pentti. Mainitsemasi liike saa vastustusta eräiltä tahoilta ymmärtääkseni sen vuoksi, että sen liikkeen katsotaan opettavan, että Jumala armahtaa ihmiset synneissään, ei synneistään, kuten klassisessa kristinuskossa on perinteisesti opetettu, eli toisin sanoen sen opetus ei ole kristillistä.
”Hän tahtoisi täyttää lakia meissä jokaisessa, muuten Hän ei ole meidän Kuninkaitten kuningas.” Onko meitä kuitenkaan määrätty passipoliiseiksi toisillemme?
”…sen liikkeen katsotaan opettavan…” Opettaako Tulkaa kaikki -liike mitään muuta kuin jokaisen lähimmäisen hyväksymistä. Syntisiähän me kaikki olemme riippumatta siitä onnistummeko pitämään syntimme piilossa vai emme.
Martti Pentti. On eri asia hyväksyä lähimmäinen, kuin hyväksyä hänen syntinsä. Lähimmäinen tulee aina hyväksyä, hänen syntiään ei tule eikä edes saa koskaan hyväksyä. Se ei auta häntä itseäänkään, vaan päinvastoin, on omiaan viemään hänet harhaan.
Sama pätee muutettavat muuttaen, tietysti, minuun itseenikin. Odotan lähimmäisiltäni, että he hyväksyvät minut, mutta en odota, että he hyväksyvät syntini. Samoin minä itsekin hyväksyn itseni, mutta en koskaan hyväksy omiakaan syntejäni. Niistä pyrin tekemään parannusta, ja hakemaan Jumalalta anteeksiantoa niistä.
Gud hatar synd, men älskar syndaren, naturligtvis!
”Lähimmäinen tulee aina hyväksyä, hänen syntiään ei tule eikä edes saa koskaan hyväksyä.” Mitä lähimmäisen synti kenellekään kristitylle kuuluu? Omastamme olemme vastuussa. Sekin on mahdottomuus ilman turvautumista Jumalan avaraan armoon.
Olisiko tuo kainin ajatus: Olenko minä veljeni vartija????????
Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä me käskemme teitä, veljet, pysymään erossa jokaisesta veljestä, joka vaeltaa kurittomasti eikä sen opetuksen mukaan, jonka saitte meiltä (2. kirje tessalonikalaisille 3:6).
Älkää osallistuko pimeyden hedelmättömiin tekoihin, pikemminkin nuhdelkaa niistä (Kirje efesolaisille 5:11).
Ja niin edelleen.
Kun lukee Jari Raappanan selviä vastauksia, ei toisiaankaan voi sanoa, että tämä kirjoittaja olisi se, joka on jäänyt vaille Pyhän Hengen valoa.
On muuten eri asia olla Herran edessä syntinen ja armon saanut syntinen.
Ensimmäinen on edelleen lain tuomion alla, toinen ei.
Kiitos, Jorma. Tuo viimeinen lauseesi varsinkin on minulle tärkeä, suorastaan profeetallinen sana kauttasi minulle.
Pysytään me siinä sanassa, minkä olemme oppineet, ja joka on varma ja luotettava. Niinhän Sinä olet kyllä omissa kirjoituksissasi tehnytkin, niin kuin ilokseni useasti huomannutkin.
”Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä me käskemme teitä, veljet, pysymään erossa jokaisesta veljestä, joka vaeltaa kurittomasti eikä sen opetuksen mukaan, jonka saitte meiltä.” Mitähän iljettäviä syntejä Paavali mahtaa tarkoittaa? Se selviää jatkossa: ”Sellaisia me käskemme ja kehotamme Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä rauhoittumaan ja ansaitsemaan itse leipänsä.” Olisikohan vastakääntyneiltä kadonnut taju todellisuudesta?