Viime aikojen keskustelua ja kirkkomme piirissä ja liepeillä muutenkin käytävää keskustelua seuratessa mieleen on noussut monia kysymyksiä ja ajatuksia. Yksi havainto on, että nykyisin erilaisten näkemysten esittämisen kynnys on ehkä herkempi kuin ennen ja että keskustelun avoimuus ja mahdollisuus on hyvä asia. Samalla nousee huoli entisestään voimistuvasta polarisaatiosta. Moni onkin todennut kanssani, ettemme halua kuulua kumpaankaan kahdesta jollakin tavoin vastakkaisiksi määritellyistä leireistä.
Piispa Tapio Luoma otti kantaa keskusteluun tällä tavalla: ”Kristikunnan huomattavimpiin opettajiin lukeutuva Milanon piispa Ambrosius eli monien jännitteiden leimaamalla 300-luvulla. Hän kirjoitti teoksessaan ”Pappien viroista” : ”Eikö meidän ennen kaikkea meidän tulisi oppia olemaan hiljaa, jotta pystyisimme puhumaan?” Ambrosiuksen neuvo on noussut mieleen viime päivien kirkollista keskustelua seuratessani. Provosoitumisen kierre sulkee korvat mutta avaa suut tavalla, jossa eri mieltä olevien kuunteleminen käy kovin vaikeaksi. Tällaisen sananvaihdon suurimmat varjot löytyvät siitä, että eteemme asetetaan pääsääntöisesti kaksi toisensa poissulkevaa vaihtoehtoa, joista kehotetaan valitsemaan jompikumpi. Harva jaksaa kysyä, kuka tällaisen esityslistan on alunperin laatinut ja miksi.”
Tapio Luoma jatkoi edelleen: ”Samalla mietin, mikä merkitys yhteydellä lopulta on. Pyrimmekö eri tavoin ajattelevina kristittyinä ja kirkon jäseninä yhteyteen vai koetaanko se aikansa eläneenä ihanteena, jonka voi korvata jollakin muulla tärkeämmäksi koetulla? Minä kannatan yhteyttä, enkä ainoastaan virkani puolesta.”
Piispa Seppo Häkkinen kirjoitti jo jokunen aika sitten puheenvuoron, jonka otsikkona taisi olla ”Yhteys erilaisuudessa”. Tuo kirjoitus taisi liittyä ekumeeniseen keskusteluun, mutta se sopisi ideaksi myös oman kirkkomme nykyiseen tilanteeseen. Tulisi miettiä, miten yhteys erilaisuudessa voisi vahvistua eikä heikentyä. Samalla meidän kaikkien tulisi opetella asioihin pureutuvaa maltillista keskustelutapaa ilman, että syntyy asetelma raamatullisista ja vähemmän raamatullisista kristityistä.
Raamattu antaa kuvan kirkosta ja seurakunnasta Kristuksen ruumiina, jossa on erilaisia jäseniä. Jokaisella jäsenelle on paikkansa ja tehtävänsä. Tämäkin kuva voisi vahvistaa sitä suuntaa, että erilaisina ihmisinä ja kristittyinä kuulumme kirkkoon ja Jumalan perheeseen. Itse olen kirjoittanut ja pohtinut kirkon jäsenen kriteereistä. Kristillisyyden merkitys tulisi voida kuvata, mutta se pitää tehdä tavalla, joka ei sulje toisistaan eri tavoin ajattelevia pois kristillisyyden piiristä.
Omasta kirkostamme sanotaan, että ”siinä on seinät lavella ja katto korkealla”. Se liittyy jotenkin siihen, mitä ymmärrämme Jumalan armosta. Samalla tiedämme, että kirkko on myös totuusyhteisö. Uskon rajat ovat olemassa ja ne ovat uskonyhteisön piirtämät pääosin jo paljon ennen meidän aikaamme. Tämä johtaa jo esille nostettuun ajatukseen ”kolmannesta tiestä”, joksi on juuri esitetty kirkon tie.
Kristillinen kirkko ja meillä oma kirkkomme on kolmas tie kahden ääripään tai vastakkaisen leirin sijasta. Kirkko sulkee sisäänsä eri tavoin ajattelevat kristityt. Kirkko kutsuu evankeliumin osallisuuteen ja aina ehtoollispöytään asti erilaiset Jeesuksen opetuslapsiksi kastetut. Kirkon piirissä ja sisällä meidän tulee kilvoitella myös kuuntelemisessa ja vuoropuhelussa. Mielipiteiden tai näkemysten kätkeminen ei ole oikea tie, mutta niiden esittämisen tapaan voimme varmasti kiinnittää huomiota.
Itse haluan nähdä kastetut kristittyinä ja lähestyä heitä siitä näkökulmasta. Joku toinen näkee toisin. On myös hyvä muistaa, että eri kirkoissa tai suunnissa näemme asiat eri tavoin. En koe hyväksi, jos minun näkemykseni turhennetaan toisenlaisen teologian pohjalta. Samalla toivon, etten turhenna toisen suunnan näkemystä, koska heillä on toisenlainen teologia. Kirkkomme sisällä en halua määritellä kristityn kriteereitä liian tiukasti. Joku toinen ajattelee jälleen toisin piirtäessään kuvan kristitystä tietoisesti tai tiedostamattaan. Monessa yksityiskohdassa voi olla erilaisia näkemyksiä. Raamatulla ei silti saisi ketään paukuttaa päähän. Jokaisella etsijällä pitää olla paikka uskonyhteisön sisällä.
Kahta hyvin epäyhtenäistä ja oikeasti ei niin vastakkaista ryhmää ajateltaessa toinen osapuoli voisi opetella arvostamaan jokaista, joka haluaa etsiytyä armon piiriin ja pysyä siinä. Toinen osapuoli voisi taas opetella näkemään toisessa ryhmässä halun elää vahvaa kristityn elämää. Molempien tulisi opetella kuuntelemaan toisiaan ja oppimaan toisiltaan.
Kaiken keskellä on hyvä muistaa vanha viisaus: Meillä on sittenkin enemmän yhdistävää kuin meitä erottavaa. Kristus on jakamaton. Hän kuuluu kaikille. Joka haluaa sitä jotenkin rajata tai asettaa sille ehtoja, joutuu miettimään omaa asennetaan ja toivottavasti kilvoittelemaan erityisesti tässä kohtaa.
Toivo Loikkanen
Olen ollut hieman poissa Martin ja veljien keskustelusta. Jotenkin vierastan sitä esille tullutta ajatusta, että oman näkemyksen mukaan kurittomasti vaeltavasta veljestä pitää pysytellä erossa. Siinä lausutaan julki jotenkin ajatusta, että uskovaiset erottautuvat omaksi joukokseen jo täällä maailmassa. Jeesus kehottaa olemaan valona ja suolana. Itse törmäsin toisessa yhteydessä kommenttiin edellisen kirjoitukseni yhteydessä, että kirkon tulee julistaa ”puhdasta Jumalan sanaa ja olla yhteiskunnan omatuntona.” Tämä pitää sisällään sen, ettei näin nyt tapahdu. Samalla luen tuosta kommentista sen, että ”puhdas Jumalan sana” tarkoittaa kommentoijan ajattelemalla tavalla julistamista. Toivon siksi kaikille kristityille sydämen avaruutta ja rakkauden mieltä eikä toisten arvioimisen ja vaikkapa kurittomasti vaeltavaksi määrittelyn mieltä. Mietin myös, mikä saa aikaan hengellisen tiukkuuden. Siinä voi olla ahdistusta muuttuvan maailman keskellä ja jonkinlaista uhan kokemista ja pelkoa. Siihen taas reaktio on vahva sisäänpäin kääntyminen ja jonkinlainen puolustautuminen. Voisiko enemmän olla totta, että ”pelkoa ei rakkaudessa ole vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon”?
Mutta haureutta ja minkäänlaista saastaisuutta tai ahneutta älköön edes mainittako teidän keskuudessanne – niin kuin pyhien sopii – – – Sillä sen te tiedätte ja tunnette, ettei yhdelläkään haureellisella eikä saastaisella eikä ahneella – sillä hän on epäjumalanpalvelija – ole perintöosaa Kristuksen ja Jumalan valtakunnassa. Älköön kukaan pettäkö teitä tyhjillä puheilla, sillä semmoisten tähden kohtaa Jumalan viha tottelemattomuuden lapsia; älkää siis olko niihin osallisia heidän kanssaan. Ennen te olitte pimeys, mutta nyt te olette valkeus Herrassa. Vaeltakaa valkeuden lapsina – – älköönkä teillä olko mitään osallisuutta pimeyden hedelmättömiin tekoihin, vaan päinvastoin nuhdelkaakin niistä (Kirje efesolaisille 5 luku).
Kuolettakaa siis maalliset jäsenenne: haureus, saastaisuus, kiihko, paha himo ja ahneus, joka on epäjumalanpalvelusta, sillä niiden tähden tulee Jumalan viha, ja niissä tekin ennen vaelsitte, kun niissä elitte (Kirje kolossalaisille 3:5).
Ja niin edelleen. Onko Martti Pentti edelleen sitä mieltä, että mitä lähimmäisen, kristityksi nimetynkin, synti kenellekään kuuluu? Eikö ole todella rakkaudetonta jättää lähimmäinen, asioista vakavimman, synnin, kanssa yksin?
Ehkä Loikkanen, on hyvä muistaa, että raamattu on uskovien kirja. Kaikki mitä Paavalikin on kirjoittanut, on kirjoitettu kristillisille seurakunnille.
Hän sanoo jossain ihan niin, että ulkopuoliset tuomitsee Jumala. Jos jotain sanotaan veljeksi, joka vaeltaa kurittomasti, silloin pitäisi ottaa vaari sellaisesta henkilöstä ja puhutella Jeesuksen opetuksen mukaan ensin kahdenkesken.
Yritin ainakin yhdessä viestissäni kertoa, että herätyskristityn kuuliaisuus lähtee rakkaudesta, siitä kun on saanut paljon anteeksi.
Silloin ei halua hoitaa Jumalan armotaloutta niin, että kirjoituttaa sadan astian sijaan viisikymmentä. Ei tällä ole tiukkuuden ja muutospelon kanssa mitään tekemistä.
Tuleepa näistä vastauksista meleen Jeremian temppelisaarna.
”Tämä on Herran temppeli, Herran temppeli jne..”.
Lauri ja Jari ilmeisimmin vain haluavat tuoda esille sen, että Paavalin opetukset ja kehotuspuheeet ovat vielä voimassa.
Aina se on ollut niin, että uskoon tulleet eriytyvät omaksi ryhmäkseen, eihän sille voi mitään, jos kokemukset ovat tyystin erilaisia.
Pelkoa rakkaudessa ei ole…
Aivan, suhteessa Jumalaan ei ole uskovalla pelkoa.
Kirkon tilanne ja kehityssuunta voi siitä huolimatta huolettaa. Moni suree jälkikasvuaan villisian mellastaessa Herran viinitarhassa. Mitä ravintoa he mahtavat saada? Huonolta näyttää.
Monesti ihmettelen sitä, kun meistä, jotka pyrimme ottamaan Raamatun sanan niin kuin se on kirjoitettu, jotkut sanovat, että olisimme vahvauskoisia, jotka ylenkatsomme heikkouskoisia. Asiahan on juuri päinvastoin. Monet meistä ovat käyneet läpi tuskallisen riisumisprosessin, jossa meilltä on viety pois kaikki oma voima ja yrittäminen. Meille ei ole jäänyt muuta kuin luottamus Jumalan sanaan, ja luottamus siihen, että Jumala meidät armahtaa, koska Hän sanassaan on niin luvannut. Olemme oppineet, että oma voimamme on heikko, eikä sen varaan voi mitään rakentaa. Siksi emme uskalla pelastuksemme asioissa luottaa muuhun kuin Jumalan omaan sanaan.
Näen asian vähän Jarin tapaan tilanteeni heikkouskoisuutena.
Keskustelu on nyt vajonnut pikku hiljaa vanhoihin juoksuhautoihin. Kun kysymyksessä on hengellinen sota, voin kaiketi muistella, mitä marski sanoi kerran?
Kuten tunnettua, oli Mannerheim puolustusneuvoston puheenjohtajana huolissaan maan puolustuksen tilasta sodan uhkan Euroopassa voimistuessa. Tanner oli sitä mieltä loppuun asti, että mitään sotaa ei tule, ”maailma ei voi olla niin hullu”.
Kerran taas oli valiokunnassa keskusteltu puolustusmäärärahojen korottamisesta, mutta ehdotus oli lähinnä Tannerin ja hänen puolueensa toimesta tyrmätty.
Puolustusneuvoston puheenjohtaja kysyi sitten sihteeriltään uutisia, kuinka asian suhteen on käynyt. ”Ehdotus hylättiin. Sanoivat, että pienen kansan paras turva on kulttuuripuolustuksessa”. ”Jasså”, sanoi siihen Mannerheim, turvaavat sitten Kansalliseen Kirjakauppaan…”.
Tuntuu kuin tälläkin palstalla haluttaisiin ummistaa silmät kirkon tilanteelta.
Puolustusmäärärahojen kasvattamisen ja laitehankintojen epäämistä puolusteltiin 1930-luvun loppupuolella myös sillä, että on turha hankkia kallista sotamateriaalia, koska kalusto vanhenee niin nopeasti. Tarpeen olisi sekin kalusto ollut. Tämä säästäminen maksettiin sodissa miesten verellä.
Niin hassua kuin se onkin, puhuin koko ajan kirkosta.
Jorma. Niin tavallaan minäkin, analogian kautta. Mielestäni hengellinen tilanteemme vastaa 1930-luvun loppupuolta ja silloista Suomen puolustuskykyä siinä mielessä, että hengellinen varustautuminen on tällä hetkellä hyvin pitkälle laiminlyöty, ei pelkästään luterilaisessa kirkossa, vaan suomalaisessa kristikansassa yleisemminkin. Tällä menolla olemme hengellisessä mielessä kohta ratkaisukesän 1944 taisteluissa, jossa vihollinen oli jo päässyt Viipurin länsipuolelle lähelle Saimaan kanavaa Tali-Ihantalaan, jonka jälkeen sen pysäyttäminen olisi luonnollisista syistä ollut mahdotonta, ja Ilomantsiin korpiin, jossa oli kaksi vihollisen divisioonaa tunkeutumassa suomalaisten selustaan tarkoituksena katkaista Suomi kahtia, ennen kuin ne motitettiin ja tuhottiin suomalaisten toimesta. Nykypäivänä ei taida enää oikein löytyä vihollisen pysäyttäjiä ja motittajia?
Suomalaisten hengellinen tilanne ei koskaan aikaisemmin ole ollut niin lohduton kuin se on tällä hetkellä. Kiitos uskovien valvomattomuuden ja heikon Raamatun tuntemuksen vuoksi kaksi kristinuskon arkkivihollista on päässyt paraatiovista sisälle Suomen Siioniin, jossa ne saavat mellastaa mielin määrin juuri kenenkään niitä häiritsemättä. Nämä kaksi arkkivihollista ovat tietysti Raamatun sanan ja opin suhteellistava ja vesittävä liberaaliteologia sekä uskovien onnellisuutta ja nautintoa etsivä menestysteologia.
16. Hän sanoi hänelle taas toistamiseen: Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua? Hän vastasi hänelle: Rakastan, Herra; sinä tiedät, että olet minulle rakas. Hän sanoi hänelle: Kaitse minun lampaitani.
Miten tämän käskyn noudattaminen on mahdollista, jos paimen ei voi tietää lampaista yhtään mitään, ei edes nähdä onko joku joutumassa eksyksiin? Virtuaalikaitsentaa netissä?