Kohta tulee kolme vuotta siitä, kun virallisesti allekirjoitettiin yhteistyösopimus Suomen Metodistikirkon ja Finlands svenska metodistkyrkan kanssa. Vuosina 2002-2007 käytyjen varsin perusteellisten oppikeskustelujen pohjalta saavutettiin varsin laaja yhteisymmärrys kristinuskon perusasioista, niin kuin raporttikirjasta Kristuksesta osalliset (Delaktiga i Kristus) voi havaita. Käytyjen neuvottelujen pohjalta laadittiin itse yhteistyösopimus, jossa oli myös teologinen osa, jossa joitain kohtia oli vielä tarkennettu aiempiin neuvotteluihin nähden.
Saavutettu yhteisymmärrys oli siinä mielessä ”erimielisyydet salliva yhteisymmärrys” (differentioitu konsensus), että joitain teologisia kysymyksiä jäi vielä käsiteltäväksi, jotta päästäisiin yhtä pitkälle menevään yhteyteen kuin Porvoon kirkkoyhteisössa. Tässä on mm. akateemiselle teologiselle tutkimukselle haastetta. Suomen metodistien kanssa meillä on nyt yhtä kaikki alttarin ja saarnatuolin yhteys ja tunnustamme toistemme vihkimysvirat. Niinpä piispainkokous päätti helmikuussa 2012 liittää Suomen metodistikirkon ja Finlands svenska metodistkyrkan ne papit, jotka ovat kirkkojen vuosikonferenssin jäseniä, eli heillä on täydet pappisoikeudet omassa kirkossaan, niiden pappien luetteloon, jotka voivat yksittäistapauksissa toimittaa kirkollisia toimituksia ja jumalanpalveluksia Suomen evl. kirkossa. Tällöinkin tulee toimituksissa noudattaa kirkkomme käsikirjaa.
Sopimuksessa Suomen metodistien kanssa ei kuitenkaan ollut Porvoon julistuksen tapaan kohtaa ”sitoudumme… pitämään kaikkien kirkkojemme kastettuja jäseniä myös oman kirkkomme jäseninä”. Tältä pohjaltahan – koska olemme ikään kuin yhtä suurta Porvoon kirkkojen perhettä -, voi Porvoon kirkkoyhteisön jäsenkirkkojen konfirmoitu jäsen toimia myös kummina tasaveroisesti Suomen evl. kirkon konfirmoidun jäsenen kanssa. Tähän pohjautuu myös se poikkeus kaksoisjäsenyyden kiellosta, että voi olla samanaikaisesti jäsenenä Suomen evl. kirkossa ja Suomen anglikaanisessa kirkossa. Koska metodistien kanssa ei ole tällaisesta ainakaan vielä sovittu, tulee metodistipapin siirtyä samalla kirkkomme jäseneksi, jos hän haluaa saada pappisoikeudet kirkossamme ja hoitaa luterilaisessa kirkossa papin virkaa. Hänen tulisi myös olla konfirmoitu, kuten muidenkin kirkkomme pappien.
Mm. kirkon virkaan ja virkojen vaihdettavuuteen sekä jäsenyyteen liittyviä kysymyksiä on keskinäisen tutustumisen lisäksi käsitelty kirkkojemme välisessä yhteistyöryhmässä. Keskeistä on tällöin ollut se, että voisimme mahdollisimman täydesti käytännössä toteuttaa yhteistyösopimustamme. Joitakin messuja on jo järjestettykin, joissa metodistipappi on ollut mukana toimittamassa tai myös toisin päin: luterilainen metodistien jumalanpalveluksessa esimerkiksi saarnaamassa. Seurakuntalaiset ovat todenneet myönteisesti sen, että nyt voi hyvällä omallatunnolla osallistua Herran pyhään ehtoolliseen toisen jumalanpalveluksessa.
Anglikaanisesta kirkosta perustajaisänsä John Wesleyn kuoleman jälkeen v. 1791 eronnut metodismi ei ole jäsenmäärältään kovin suuri kirkko täällä Suomessa: 1342 jäsentä vuoden 2011 lopulla. Se on silti missionaarinen ja vireä siinä mielessä, että vastikään perustettiin uusi Jokilaakson seurakunta Kokemäelle ja melko äskettäin myös Pirkkalaan. On myös hyvä huomata, että Suomen metodistikirkot ovat osa yhdysvaltalaista United Methodist Church -kirkkoa, joka on USA:ssa suurempi kuin Amerikan luterilainen kirkko (ELCA), joka on oman kirkkomme kokoluokkaa. Metodistit ovat luterilaisten tapaan olleet keskeisiä sillanrakentajia ekumeenisessa liikkeessä. Yksi kansainvälinen osoitus ekumeenisesta yhteishengestä on se, että metodistit liittyivät v. 2006 luterilaisten ja katolisten v. 1999 allekirjoittamaan Yhteiseen julistukseen vanhurskauttamisopista.
Meillä on siis varsin paljon yhteistä ja myös opittavaa – ekumeenisia lahjoja vaihdettavana – toinen toisiltamme. Yhtäältä soisikin paikallisen luterilais-metodistisen yhteistyön viriävän entistä enemmän. Kirkkoherroilla ja heidän valveutuneisuudellaan on tässä tärkeä rooli. Toiseksi on hyvä, että myös siellä, missä metodisteja ei juuri ole, voidaan havaita kirkkojemme välisen ekumeenisen yhteydenpidon, todistuksen ja palvelun kautta, että kristittyjen yhteys myös kasvaa. Siitä huolimatta, että se toisaalta pirstoutuu ja kärsii sekä sisäisistä kiistoista että vaikkapa Lähi-idän traagisesta tilanteesta ja sekularististisesta paineesta karsia uskonnon julkisia ilmenemismuotoja. Yhteiset haasteet ovat aina myös tiivistäneet rivejä sekä olleet oppimisen, liikkeelle lähtemisen ja ajatusten kiteytymisen paikkoja. Ekumeenista yhteistyötä eri tasoilla – teologia, hengellinen elämä ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen – tarvitaan globalisoituneessa ja monin tavoin murroksessa olevana aikana uudella tavalla. Sitä täydentää vuoropuhelu ja yhteistyö eri uskontojen edustajien sekä kaikkien kanssa, joita elämänkatsomukselliset ja eettiseen vastuuseen liittyvät kysymykset askarruttavat.
En minä sitä sano, etteikö lestadiolaisveljet ole jo ihan riittävästi tutkineet lestadiolaisuutta, sen leviämistä, henkilöhistoriaa ja hajaannuksia kirkkohistoriallisesta perspektiivistä , mutta että..työstä ja taloudesta kun lähdetään marxilais-foucaultlaisella metodipakilla liikkeelle, olen kokolailla varma, mihin tutkimustuloksissa suurinpiirtein päädytään.
Uskonnolllisuus on kuitenkin sui generis, ja hoitokokoukset esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuuden (SRK-vanhoillisuuden) edes osin omasta hengellisestä itseymmärryksestä käsin täysin tutkimatta.
Olen lukenut Linjakummun edellisen täällä paljon keskustelua synnyttäneen kirjan. Nyt tuntuu, että Linjakumpu tekee sen innoittamana tarkoitushakuisesti ”tikusta asiaa”. Tulee minullekin Kari-Matti Laaksosen kaltaiset mietteet. Tulee vaikka olen taustaltani 1960-luvun vasemmistolaisen nuorisoliikkeen keskellä kasvanut. Mikä ero on minkä tahansa yhdistyksen piirissä tehtävään työhön? Onko tavoitteena leimata, jos tutkimusasetelma kuvataan näin:”
Linjakummun mukaan työhön liittyvät tekijät määrittelevät ihmisen hengellisyyttä, oikeanlaista sitoutumista yhteisöön ja yhteisön muodostumista. Näin ollen hengellisen yhteisön piirissä tapahtuva työ on hyvin poliittinen asia.
Miksi kohderyhmä ei ole tasapuolisesti valittu, miten körttien piirissä tapahtuva talkootyö sitoo? Miksi valitaan: Erityisen tarkastelun kohteena tutkimuksessa ovat vanhoillislestadiolaiset, Jehovan todistajat ja amissit.
Olettaisi tieteellisen tutkimuksen käsittelevän satunnaista otantaa väestöstä ja kysymysten sitä, mihin kaikkeen yhdistystoimintaan ihmiset osallistuvat ja mitä tämä heihin vaikuttaa. Jotenkin kaipaisin enemmän sumean similaarisuuden metodia kuin Linjakummun ennalta päätettyä tulosta, jos etsitään samankaltaisia ryhmiä ja erialisuutta. Entä jos tulos olisi kokonaan toinen kuin tässä asetelmassa.Yhtenä voisi tulla esiin ”viaton” kyläyhdistys vanhaa koulurakennusta kylätaloksi kunnostamassa. Voisi tutkia sitten millä tämä porukka itsensä elättää.
Muistelen, että silloin kun tutkimusapuraha Lapin yliopistolle myönnettiin tätä kyseistä tutkimusta varten, tutkimusala ilmoitettiin laajempana kuin vain nyt tässä jutussa kerrottu. Kun luin tästä apurahasta jostakin aviisista muutama viikko sitten, ajattelin silloin, että onpahan mielenkiintoinen tutkimusaihe. Onhan se totta, että esim. vanhoillislestadiolaiset muodostavat sosiaalisilta suhteiltaan aivan erityisen kiinteän ja poikkeavan ryhmän mihinkään muuhun ryhmään verrattuna Suomessa.Täällä Pohjois-Suomessa tiedetään aivan yleisesti, että heillä on omat sisäiset rinnakkaismarkkinat monilla eri aloilla. Vahvimpia ns.sisämarkkina-alueita ovat minun tietääkseni rakennus-, kiinteistö-, kiinteistönhuolto-, kunnossapito- ja asuntoalat.
Yksi tärkeä asia on varmastikin se, että tutkimus luo työtä tekijälleen. Toki isolla apurahalla voi työtä tehdä useampikin jos vain kateus ei estä. Yliopistossahan myös työn ohjaajat saavat nimensä kylkiäisenä opiskelijoiden tekemiin töihin samoin kuin ap.professorit.