Ykseyttä etsimässä

 

 

Vuoden 2011 maaliskuussa yksitoista kirkolliskokousedustajaa allekirjoittivat edustaja-aloitteen. Aloitteessa esitettiin, että kirkkohallitus perustaisi työryhmän, johon kutsutaan erilaisia näkemyksiä ja perinteitä edustavia kirkon jäseniä keskustelemaan, toimimaan ja rukoilemaan, jotta ykseys kirkossamme voisi toteutua moniäänisyyden keskellä.  Halusimme rakentaa kirkkoa, jossa eri tavoin uskovat kirkon jäsenet voisivat elää saman kirkon sisällä katsoen enemmän siihen mikä meitä yhdistää kuin siihen mikä meitä erottaa. Kysyimme, onko mahdollista, että meillä olisi kirkko, jossa suostuisimme yhdessä kulkemaan matkaa kohti keskinäistä kunnioitusta erilaisista näkemyksistämme huolimatta.

 

Aloitteessa ehdotettiin, että yksi tapa rakentaa yhteyttä voisi olla jatkuva prosessi, jossa eri tavoin ajattelevat kohtaavat toisensa, jakavat näkemyksiään ja etsivät yhteistä tietä. Tällaiseen pro­sessiin sitoutumalla olisi mahdollisuus ainakin jossain määrin välttää tilanne, jossa eri näkemyksiä edustavat kirkon jäsenet keskustelevat keskenään vain median välityksellä, eivät samassa pöydässä. Vaikka ykseyden vaaliminen on erityisesti piispojen tehtävä, jokainen kirkon jäsen on omalta osaltaan vastuussa siitä, miten ykseys toteutuu.

 

Piispainkokous perustaa työryhmän

 

Kahdessa vuodessa aloite on kulkenut pitkän matkan. Kirkolliskokouksen yleisvaliokunta kokoontui vuoden 2011 elokuussa ja heitti pallon kirkkohallitukselta piispainkokoukselle. Marraskuussa 2011 kirkolliskokous lähetti aloitteen ”piispainkokouksen tutkittavaksi ja toimenpiteitä varten.”

 

Piispainkokous käsitteli asiaa ensimmäisen kerran istunnossaan 5.12.2011. Lähetekeskustelussa nousi esiin ajatus perustaa piispainkokouksen sisäinen valmistelu- ja koordinointityöryhmä pohtimaan ja suunnittelemaan kirkon sisäistä ykseyttä edistäviä toimenpiteitä. Keskustelussa nousi esille kirkon ykseyteen liittyvien haasteiden yhteys siihen, miten kirkossamme ymmärretään ja tulkitaan Raamattua.

 

Piispainkokouksen mukaan työn kirkon ykseyden edistämiseksi tulisi jäsentyä jo olemassa oleviin rakenteisiin. Toisaalta myös piispainkokouksella tulee olla oma, aktiivinen roolinsa asiassa. Tähän vaikuttaa niiden kysymysten luonne, jotka ovat lyöneet kiilaa kirkkomme jäsenten välille. Erottavat tekijät liittyvät useimmiten käsityksiin kirkon uskosta ja julistuksesta. Nämä ovat erityisesti piispainkokoukselle kuuluvia asioita. Myös herätysliikkeiden ja järjestöjen asema on keskustelun alla.

 

Vuosi sitten helmikuussa piispainkokous perusti työryhmän, jonka tehtävänä on esittää konkreettisia toimenpiteitä kirkon ykseyden edistämiseksi sekä aikatauluehdotus niiden toteuttamiseksi. Työryhmään nimettiin piispat Askola,  Luoma ja Vikström sekä asessorit Jouko Ala-Prinkkilä ja Sirkka Pylkkänen, kirkkoneuvos Huokuna, silloinen piispainkokouksen pääsihteeri Jari Jolkkonen sekä teologinen sihteeri Jyri Komulainen.

 

Vuoden 2010 jälkimaininkeja


Aloitetta edeltänyt vuosi 2010 oli monessa mielessä poikkeuksellinen kirkkomme lähihistoriassa. Samana vuonna kirkossamme järjestettiin kolme piispanvaalia: arkkipiispan, Helsingin piispan ja Turun piispan vaalit. Lokakuussa Ajankohtainen kakkonen esitti TV- ohjelman, jonka jälkeen kirkosta erosi yli 40 000 ihmistä enemmän kuin oli ennakoitavissa.
Seurakuntavaaleissa luottamuselimet uudistuivat merkittävästi. Marraskuussa kirkolliskokous äänesti rukouksesta parisuhteensa rekisteröineiden puolesta ja heidän kanssaan. Kirkossa keskusteltiin. Kirkossa kiisteltiin. Kirkossa otettiin kantaa voimakkaammin kuin pitkiin aikoihin.

 

Viikko sitten jouduin yllättäen haastatteluun, jossa kysyttiin, onko aloitteen esiin nostama asia edelleen ajankohtainen. Onko tilanne kirkossa muuttunut? Jos on niin miten?

 

Asia on ajankohtainen, sillä kirkko menettää jäseniään. Kirkko on muutoksen virrassa. Kaikki koetellaan. Monet kirkon itsestäänselvyydet kyseenalaistetaan ja ne joudutaan uudelleen perustelemaan. Kipukohdaksi on noussut paitsi lähetysmäärärahojen jakaminen myös lähetystyön oikeutus.

 

Silti ilmassa on uudenlaista yhteyden etsintää. Kirkolliskokousvaaleissa vuosi sitten ehdokkaat kertoivat näkemyksistään selkeämmin kuin aikaisemmin. Opittiin ottamaan kantaa ja keskustelemaan yhdessä. Myös uuden kirkolliskokouksen ilmapiirissä on avoimuutta ja hakeutumista yhteistyöhän yli rajojen. Siellä täällä on myös järjestetty pyöreän pöydän istuntoja, joissa erimieliset ovat kohdanneet. Vaikuttaa siis siltä, että olemme hiukan paremmin oppineet sietämään keskinäistä erimielisyyttä ja keskeneräisyyttä.

 

Piispa Irja Askola on peräänkuuluttanut erimielisyyden etiikkaa: ”Siihen kuuluu hämmennyksen arvostaminen ja luottamus. Kaikkien uskontojen yhteinen tehtävä on nyt tarjota vaihtoehtoa ja osoittaa käytännössä arjen tasolla se, että erilaisuus voi oikeasti olla rikkaus ja voimavara.”

 

Huomenna alkava piispainkokous pohtii istunnossaan toimenpiteitä, joiden avulla voidaan vahvistaa kirkkomme sisäistä ykseyttä. Piispainkokouksen asettama työryhmä on saanut raporttinsa valmiiksi.

 

Jään mielenkiinnolla odottamaa työn tuloksia.

  1. Kiitos mielenkiintoisesta ja selkeästä katsauksesta!
    Tekstistä välityy se, kuinka hitaasti kirkossamme asiat edistyvät. Tai voihan joku sanoa, että nopeasti kirkollisessa kontekstissa 😮

    Meillä on siis haasteita kirkon ykseyden ja Raamatun ymmärtämisen/tulkinnan välillä. ”Erottavat tekijät liittyvät useimmiten käsityksiin kirkon uskosta ja julistuksesta. Nämä ovat erityisesti piispainkokoukselle kuuluvia asioita. Myös herätysliikkeiden ja järjestöjen asema on keskustelun alla. Kipukohdaksi on noussut paitsi lähetysmäärärahojen jakaminen myös lähetystyön oikeutus.”
    Ykseyden vaaliminen on siis erityisesti piispojen tehtävä. Tietysti myös kaikkien kirkon jäsenten.
    Ovatko piispamme yrittäneet vaalia ykseyttä ko. asioissa? Entäs kirkon jäsenet?

    Kaikki blogissa mainitut ”ykseyden estäjät” ovat edelleen ajankohtaisia ja uusia ”estäjiä” tulee koko ajan lisää.

    Halutaanko ykseyttä kehittää siksi, että väki pysyisi kirkon kirjoissa? Vai siksi, että Raamattu säilyisi jatkossakin kirkkomme ylimpänä opillisena auktoriteettina?

  2. Saanen jatkaa vielä kun ajatusta pukkaa eli kun pieni lapsi kuulee isänsä sanovan ettei saa mennä tielle niin kyllä silloin lapsi erottaa valheen kun isoveli tulee ja sanoo isän sanoneen että saamme mennä, jokaisen tulee kysyä itseltään olenko nöyrtynyt tämän pienen lapsen kaltaiseksi?? Vai kuulemmeko ”isoveljien” valheen?

  3. Kirkon ykseyden pyrkimyksen pohjana on Jeesuksen oma rukous: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä Isä olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.” Kirkon historia osoittaa, miten vaikeaa ykseyden rakentaminen on ollut, jo alkuseurakunnan ajoista lähtien. Ari, viiisautta tarvitaan ja herkkyyttää kuunnella Jeesuksen ääntä niissä ratkaisuissa, joita meidän tulee tehdä tänään, tässä historiallisessa tilanteessa.

  4. Tälle hankkeelle on syytä toivoa ja rukoilla menestystä. Aivan kohtuuttomia tuomioita on puolin ja toisin jaettu asioista, joista voidaan perustellusti olla eri mieltä luopumatta yhteisestä tunnustuspohjasta. On perin kohtuutonta vaatia kirkosta eroamista niiltä kristityiltä, jotka edustavat vastakkaista kantaa kysymyksessä homoseksuaalisuuteen suhtautumisessa tai naisten kelpoisuudesta pappisvirkaan. Näissä asioissa olisi perin tärkeää saada aikaan vaikka laihakin sopu, sillä loppujen lopuksi kaikki Kristukseen uskovat ovat kuitenkin samaa Jumalan perheväkeä. Huomattavasti kipeämpi ja vaikeammin ratkaistava lienee kysymys sitoutumisesta raamatun arvovaltaan ja kirkon tunnustukseen. Tätä kysymystä ei ole oikein uskallettu avatakaan, mutta olisi uskallettava tarttua härkää sarvista tässä asiassa piiloutumatta toisarvoisten erimielisyyksien taaklse.

  5. Mitä ihmettä te Jeesusta etsitte jostain kirkosta tai sen opista, Jeesus kutsuu jokaista ihmistä henkilökohtaisesti, hän jota Jumala kutsuu ja tekee parannuksen ja ottaa kasteen saa syntisä anteeksi ja Pyhän Hengen lahjan, näin Pietari Pyhää Henkeä täynnä lupasi ensimmäisenä helluntaina ja tämä pitää vieläkin paikkaansa.

  6. Ari, jo ensimmäiset kristityt järjestäytyivät seurakunnaksi. Tehtävät jaettiin, jotta sekä sananjulistus että diakonia tulisivat hoidettua. Myös oppikysymykset nostivat päätään jo varhaisessa vaiheessa, sen voimme lukea Paavalin kirjeistä ja Apostolien teoista.

  7. Anna-Mari Kaskinen, näetkö mikä teitä (luterilaisia) yhdistää, ei taida olla muu kuin kaste ja sen ”kristityksi” tekevä ihme vaikutus, kaikki muu saa olla miten vain, joku ei usko Jumalaan, toinen ei ”uskontunnustuksiin”, yksi ei Raamattuun, eräs laittaa homot helvettiin, toinen vie homotkin taivaaseen, haureutta harjoittaa mies ja nainen, joku taasen heidät helvettiin lähettää jne………… Mikä on TOTUUS???

  8. Luterilaisia kristittyjä yhdistää usko siihen, että ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden.

    Kirkko, joka kastaa lapsia, on kutsuttu huolehtimaan heistä ja etsimään heihin yhteyttä koko heidän elämänsä ajan. Siinä emme ole viime aikoina onnistuneet kovin hyvin.

  9. Ari Pasanen. Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että Jeesus kutsuu jokaista henkilökohtaisesti. Minulle sinun kommentointisi kautta linjan näillä sivuilla kuvautuvat melko hyökkäävinä ev.lut. kirkkoa kohtaan. Mihin niillä pyrit? haluatko mm. minun huomaavan, että olen väärässä kirkossa? Blogistilta hyvä kiteyttävä kommentti edellä.