Vuoden 2011 maaliskuussa yksitoista kirkolliskokousedustajaa allekirjoittivat edustaja-aloitteen. Aloitteessa esitettiin, että kirkkohallitus perustaisi työryhmän, johon kutsutaan erilaisia näkemyksiä ja perinteitä edustavia kirkon jäseniä keskustelemaan, toimimaan ja rukoilemaan, jotta ykseys kirkossamme voisi toteutua moniäänisyyden keskellä. Halusimme rakentaa kirkkoa, jossa eri tavoin uskovat kirkon jäsenet voisivat elää saman kirkon sisällä katsoen enemmän siihen mikä meitä yhdistää kuin siihen mikä meitä erottaa. Kysyimme, onko mahdollista, että meillä olisi kirkko, jossa suostuisimme yhdessä kulkemaan matkaa kohti keskinäistä kunnioitusta erilaisista näkemyksistämme huolimatta.
Aloitteessa ehdotettiin, että yksi tapa rakentaa yhteyttä voisi olla jatkuva prosessi, jossa eri tavoin ajattelevat kohtaavat toisensa, jakavat näkemyksiään ja etsivät yhteistä tietä. Tällaiseen prosessiin sitoutumalla olisi mahdollisuus ainakin jossain määrin välttää tilanne, jossa eri näkemyksiä edustavat kirkon jäsenet keskustelevat keskenään vain median välityksellä, eivät samassa pöydässä. Vaikka ykseyden vaaliminen on erityisesti piispojen tehtävä, jokainen kirkon jäsen on omalta osaltaan vastuussa siitä, miten ykseys toteutuu.
Piispainkokous perustaa työryhmän
Kahdessa vuodessa aloite on kulkenut pitkän matkan. Kirkolliskokouksen yleisvaliokunta kokoontui vuoden 2011 elokuussa ja heitti pallon kirkkohallitukselta piispainkokoukselle. Marraskuussa 2011 kirkolliskokous lähetti aloitteen ”piispainkokouksen tutkittavaksi ja toimenpiteitä varten.”
Piispainkokous käsitteli asiaa ensimmäisen kerran istunnossaan 5.12.2011. Lähetekeskustelussa nousi esiin ajatus perustaa piispainkokouksen sisäinen valmistelu- ja koordinointityöryhmä pohtimaan ja suunnittelemaan kirkon sisäistä ykseyttä edistäviä toimenpiteitä. Keskustelussa nousi esille kirkon ykseyteen liittyvien haasteiden yhteys siihen, miten kirkossamme ymmärretään ja tulkitaan Raamattua.
Piispainkokouksen mukaan työn kirkon ykseyden edistämiseksi tulisi jäsentyä jo olemassa oleviin rakenteisiin. Toisaalta myös piispainkokouksella tulee olla oma, aktiivinen roolinsa asiassa. Tähän vaikuttaa niiden kysymysten luonne, jotka ovat lyöneet kiilaa kirkkomme jäsenten välille. Erottavat tekijät liittyvät useimmiten käsityksiin kirkon uskosta ja julistuksesta. Nämä ovat erityisesti piispainkokoukselle kuuluvia asioita. Myös herätysliikkeiden ja järjestöjen asema on keskustelun alla.
Vuosi sitten helmikuussa piispainkokous perusti työryhmän, jonka tehtävänä on esittää konkreettisia toimenpiteitä kirkon ykseyden edistämiseksi sekä aikatauluehdotus niiden toteuttamiseksi. Työryhmään nimettiin piispat Askola, Luoma ja Vikström sekä asessorit Jouko Ala-Prinkkilä ja Sirkka Pylkkänen, kirkkoneuvos Huokuna, silloinen piispainkokouksen pääsihteeri Jari Jolkkonen sekä teologinen sihteeri Jyri Komulainen.
Vuoden 2010 jälkimaininkeja
Aloitetta edeltänyt vuosi 2010 oli monessa mielessä poikkeuksellinen kirkkomme lähihistoriassa. Samana vuonna kirkossamme järjestettiin kolme piispanvaalia: arkkipiispan, Helsingin piispan ja Turun piispan vaalit. Lokakuussa Ajankohtainen kakkonen esitti TV- ohjelman, jonka jälkeen kirkosta erosi yli 40 000 ihmistä enemmän kuin oli ennakoitavissa. Seurakuntavaaleissa luottamuselimet uudistuivat merkittävästi. Marraskuussa kirkolliskokous äänesti rukouksesta parisuhteensa rekisteröineiden puolesta ja heidän kanssaan. Kirkossa keskusteltiin. Kirkossa kiisteltiin. Kirkossa otettiin kantaa voimakkaammin kuin pitkiin aikoihin.
Viikko sitten jouduin yllättäen haastatteluun, jossa kysyttiin, onko aloitteen esiin nostama asia edelleen ajankohtainen. Onko tilanne kirkossa muuttunut? Jos on niin miten?
Asia on ajankohtainen, sillä kirkko menettää jäseniään. Kirkko on muutoksen virrassa. Kaikki koetellaan. Monet kirkon itsestäänselvyydet kyseenalaistetaan ja ne joudutaan uudelleen perustelemaan. Kipukohdaksi on noussut paitsi lähetysmäärärahojen jakaminen myös lähetystyön oikeutus.
Silti ilmassa on uudenlaista yhteyden etsintää. Kirkolliskokousvaaleissa vuosi sitten ehdokkaat kertoivat näkemyksistään selkeämmin kuin aikaisemmin. Opittiin ottamaan kantaa ja keskustelemaan yhdessä. Myös uuden kirkolliskokouksen ilmapiirissä on avoimuutta ja hakeutumista yhteistyöhän yli rajojen. Siellä täällä on myös järjestetty pyöreän pöydän istuntoja, joissa erimieliset ovat kohdanneet. Vaikuttaa siis siltä, että olemme hiukan paremmin oppineet sietämään keskinäistä erimielisyyttä ja keskeneräisyyttä.
Piispa Irja Askola on peräänkuuluttanut erimielisyyden etiikkaa: ”Siihen kuuluu hämmennyksen arvostaminen ja luottamus. Kaikkien uskontojen yhteinen tehtävä on nyt tarjota vaihtoehtoa ja osoittaa käytännössä arjen tasolla se, että erilaisuus voi oikeasti olla rikkaus ja voimavara.”
Huomenna alkava piispainkokous pohtii istunnossaan toimenpiteitä, joiden avulla voidaan vahvistaa kirkkomme sisäistä ykseyttä. Piispainkokouksen asettama työryhmä on saanut raporttinsa valmiiksi.
Jään mielenkiinnolla odottamaa työn tuloksia.
”Luterilaisia kristittyjä yhdistää usko siihen, että ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden. ”
Uskosta mihin, lapsikasteen armoon, tekipä ihminen mitä tahansa niin aina voi kääntyä sen puoleen, vai voiko???
Itse olen elänyt luterilaista ”uskon” elämää ja päässyt siitä eroon eli todella kuullut Jeesuksen äänen Hänen Sanassaan, niissä on evankeliumin voima.
Petteri Maunu, se mitä haluan näyttä on se valhe jota luterilaisuus julistaa, vai näkyykö lähimmäisen rakkaus täällä suomessa jossa vielä joku aika oli liki 100% luterilaisia??? Luvataan paljon mutta mitään ei täällä maan päällä tapahdu, kaikki on vain odotusta pelastuksesta eli Raamatun Sana niiltä osin kuin se puhuu Jumalan lupauksista täällä maan päällä on revitty pois. Hengen hedelmät, missä ne näkyy????
Kaste on ihmeellinen lahja. Huomaan, että sen merkitys tulee iän myötä yhä suuremmaksi. Kasteessa meidät liitetään Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Kaste kannattelee meitä koko elämän ajan, myös silloin kun oma uskomme horjuu.
Kaste ei oikeuta välinpitämättömyyteen. Se kutsuu meitä vaeltamaan uudessa elämässä. Tämän elämän aikana emme kuitenkaan tule tämän pyhemmiksi vaan ”uusi” ja ”vanha” taistelevat meissä. Joudumme jatkuvasti pettymään itseemme ja toisimme, niin kuin sinäkin, Ari, olet kaikesta päätellen joutunut pettymään.
Kasteen lahja on anteeksiantamus, joka perustuu siihen mitä Jeesus on puolestamme tehnyt. Meidät puetaan Kristuksen puhtauteen, ei omaamme.
Anna-Mari Kaskinen, säälin niitä jotka hädässään kuulevat tuon ”kasteen ylistyslaulun” eivätkä saa apua vaikka huutavat Jumalan puoleen.
Jeesus kutsuu syntisiä parannukseen, ei vanhurskaita (lapsikastettuja).
Jeesus ei kastanut lapsia joita tuotiin Hänen luo vaan siunasi, Jeesus kastoi aikuisia. Missään Raamatussa ei sanota että vauvoja kastettiin.
Pietarin vastaus kysyjille ensimmäisenä helluntaina on selkeä:
37 Kun he tämän kuulivat, saivat he piston sydämeensä ja sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: ”Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?”
38 Niin Pietari sanoi heille: ”Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan.
39 Sillä teille ja teidän lapsillenne tämä lupaus on annettu ja kaikille, jotka kaukana ovat, ketkä ikinä Herra, meidän Jumalamme, kutsuu.” (Ap.t.2)
Siis tekemällä parannuksen ja ottamalla kasteen Jumalan kutsuessa saa synnit anteeksi ja Pyhän Hengen, tämä on kaikille ihmisille joita Jumala kutsuu, AAAAMEN.
Tässä asiassa näkemyksemme poikkeavat toisistaan. Luulen, että kumpikaan meistä ei ole kokonaan oikeassa. Olen iloinen, että olet löytänyt seurakunnan, jossa voit seurata Kristusta vapain mielin. Kiitos keskustelusta.
Anna-Mari osoittaa kristillistä lempeyttä kun jaksaa vastailla niin kauniisti Arille.
Toivoisin, että kommentoisimme myös blogin esille tuomista näkökohdista.
Onko edes hypoteesina pohdittu myös Luther-säätiön ja tulevan Lähetyshiippakunnan edustajien kutsumista mukaan keskusteluihin kirkon ykseydestä?
Martti otti esille tärkeän näkökannan. Halutaanko LS pysyvän kirkon ykseyden piirissä vai toivotaanko, että se itse irtautuu kirkosta?
Halutaanko yksyden piiriin valikoitu joukko vai kaikki luterilaiset?
Keskustelut Luther-säätiön ja syntyvän Lähetyshiippakunnan kanssa eivät varmasti olisi helppoja eivätkä välttämättä johtaisi toivottuun tulokseen, on se sitten ”kirkossa pysyminen” tai ”kirkosta eroaminen”. Silti se kannattaisi käydä.
Virkistävän positiivista ajattelua! Ja siinä, missä piispat tekevät omia mietintöjään aiheen tiimoilta, pitäisi jokaisen kristityn tutkia omia kipupisteitään. Jos aluksi ihan vain tarkastelisi eikä edes yrittäisi tehdä niille mitään, niin ei tarvitse heti säikähtää.
Martti, minun tulee mieleeni tuon sun kysymyksen tiimoilta, että näkeekö kukaan siellä suunnalla sitä näkökulmaa, että uusien piispojen vihkiminen ohi kirkkojärjestyksen ja uuden lähetyshiippakunnan perustaminen näyttäytyvät ensisijaisesti kirkkoa hajottavilta, ei sitä rakentavilta, ratkaisuilta? Olen samaa mieltä kanssasi, että ne neuvottelut olisi hyvä käydä, mutta tuo on asia, joka ehkä saattaa pikkuisen meidän piispakuntaa tavallaan hiertää. Minusta ne ei ole ihan pikkujuttuja, jotka edes siellä säätiön puolella kannattaa ohittaa teesillä ”Me ollaan oikeassa, ne väärässä”.