Luin tänään lehdestä, että luokkatoverini kansakouluajoilta oli kuollut 67-vuotiaana. Olimme hetken samalla luokalla, mutta sen jälkeen emme olleet missään tekemisissä. Vuosikymmeniä myöhemmin havaitsin, että hän työskentelee isossa mediatalossa hallintopuolella.
Koulutoveri jäi mieleen erityisesti sen vuoksi, että kun kävin hänen luonaan, sain tölkkimehua. Sitä luokkakaverisi kaatoi metallitölkistä. Se oli jännittävää. Juoma taisi olla ananasta. Muistan tilanteen ja maun vieläkin.
Vähän ennen joulua kuulin toisen luokkatoverin kuolemasta. Pääsimme samaan aikaan ylioppilaaksi. En ollut hänen kanssaan aktiivisesti tekemisissä muuten kuin luokkajuhlien yhteydessä. Tosin kuulin matkan varrella hänen vaiheistaan säännöllisesti.
Edellä kerrotut tapaukset eivät ole ainoita. Tiedän ainakin kahden muun luokkatoverini kuolleen (todennäköisesti heitä on useampikin). Vuosikerta 1957 alkaa siirtyä eturiviin.
*
Tutun ihmisen kuolema koskettaa, vaikka hän ei olisikaan ollut läheinen – lähimmäinen kuitenkin.
Kuoleman kosketus voi olla etäinen aavistus tai tökkäys sormella (siihen on pakko havahtua).
Kun kuolema alkaa sinutella, on syytä huoleen.
Kuolema on kuin ensilumi: aina se tulee jollekin yllätyksenä.
Olli
Kiitos blogistani
Näin se elämän kulku käy, kun ei kaveria enää näy.
Ensimmäinen luokkakaverini kuoli kun olimme yhteiskoulun alaluokilla. Tuohon aikaan vakava tauti vei.
Olemme kokoontuneet ylioppilaaksi samaan aikaan päässeitten kanssa kahdesti vuodessa. Nykyisin alkavat rivit harveta, osa jo mennyt rajan toiselle puolelle. Väkeä kokoontuu vähemmän myös siksi, että vain muutama on siinä kunnossa että pääsee tulemaan.
Oikeasti tietysti tässäkin on kyse vain siitä, että se on lähempänä nyt, kuin syntymä.
Kukapa meistä olisi valmis. Ikävä sitä aikaa kun sain tiedon vakavasta sairaudestani ja ilo täytti mieleni siitä, että pian pääsen Jessuksen luo. No nyt kun on aikaa kulunut ja on alkanut tottua tähän normaaliin elämään, niin ”postikortit” ja kutsukortit, joita silloin tällöin tulee muistutuksena siitä, ettei tänne ole tarkoitus jäädä. Tässä iässä kun kaikenlaisia vaivoja ilmenee usein. Olen tottunut niitä nimittämään kutsukorteiksi taivaallisiin bileisiin. Nyt nuo kutsut eivät enää tunnu niin hienoilta kuin silloin Lääkärin kertoessa uutisia. Ymmärrän nyt että tuo ilo oli minulle silloin erityinen lahja jonka sain. Kolme viikkoa olin ihan lähtökuopissa ja täynnä iloa. Kuoleman ajattelu on kyllä hyvin terveellistä.
Joskus mieli maassa kävelin hautausmaalle. Mietin siinä suunnitelmiani, jotka jäivät toteutumatta ja siksi mieli oli matalalla. Niitä kiviä katsellessa tajusin että jokainen kivi kertoi samaa tarinaa. Monen suunnitelmat eivät ole toteutuneet. Se kai jotenkin lohdutti. Nyt voin vielä tarttua elämään ja pyrkiä elämään tässä hetkessä. Tässä hetkessä eläminen karistaa mielestä sen mitä on takana, eikä edessä olevat mietitytä. Kuolema tulee ajallaan jokaiselle. siinä ei tapahdu mitään. Vain tapahtuminen lakkaa. Joten miksi oikeastaan pelkäisin sitä?
Pekka
Lapinjärvellä muistan sinut aina iloisena ja miellyttävästi myhäilevänä persoonallisuutena.
Kiitos Jumalalle että saimme elää tuon kauden toisemme tuntien. Olit myönteinen ja rakentava persoonallisuus suomenkielisessä seurakunnassa, kun minä palvelin ruotsinkielisessä.
Oma ensimmäinen puolisoni sairasteli noihin aikoihin, yhteensä yli 15 vuotta. Kunnon juristina hän suunnitteli omat hautajaisensa jo noin 12 vuotta ennen kuolemaansa. Jäin leskeksi 1998.
Tuona Lapinjärven kautena kuoli vuonna 1991 ensimmäisen sarjan kuopus Miika 17 vuotiaana. Se tuli yllätyksenä, kuolintodistuksessa tieto: sydänlihaksen tulehdus. Kirkko oli täynnä hautajaisissa. Suru säilyi pitkään mielessämme.
Eläkkeelle jääminen on pieni kuolema. Joutuu luopumaan niin paljosta. Jopa liian paljon sellaisesta jonka menetystä ei ole edes osannut aavistaa. Vähintään kaksi vuotta voi mennä vapaassa pudotuksessa. Eikä mistään saa kiinni, jotta saisi vauhdin pysähtymään , tai edes vähän hidastumaan. Asiat joita ajatteli tekevänsä sitten kun olisi aikaa, niin ne ei enää kiinnosta. Eikä sitä aikaakaan ole yhtään enempää kuin työssä ollessa. Ammulla nimittäin työhön mennessä latautui päivä haasteisiin. Joten latausta oli. Mihinpä eläkeläinen latautuisi ja mistä? Aikaa on tasan yhtä paljon kuin ennenkin, mutta sitä ei osaa käyttää oikein. Työ toi elämään rytmin, jonka mukaan elää. Nyt tuo rytmi on luotava itse ja se ei ole helppoa. Ainakaan ensimmäisen kahden vuoden aikana. Ei syytä murheeseen. Eläkevuosia voi olla edessä jopa kolmekymmentä vuotta. Kyllä siinä ehtii vielä.
Miikan hautajaiset jäi voimakkaasti mieleen. Siitä on siis jo noin paljon aikaa.