Seurakuntien rahat hupenevat. Myös hengellisestä työstä pitää pian säästää kovemmalla kädellä. Mutta se ei tarkoita että se olisi huono juttu, jos se pakottaa miettimään asioita uusista näkökulmista. Joskus pakkotilanteessa voi syntyä parempaa kuin entinen. On vain uskallettava kokeilla uusia ratkaisuja.
Olen miettinyt, miksi niin usein jumalanpalveluksessa on kaksi pappia. Olen nähnyt toimivia yhden papin jumalanpalveluksia, jotka ovat ihan yhtä laadukkaita. Joissakin seurakunnissa se on normaali toimintamalli.
Olisiko mahdollista käyttää entistä enemmän maallikoita vapaaehtoisina messuavustajina? Tulijoita kyllä on. Maallikkokin osaa saarnata, jakaa ehtoollista ja toimia monissa muissa tehtävissä kun vaan vastuuta ja perehdytystä annetaan. Resurssien uudelleen suuntaaminen olisi minusta vakavan pohtimisen arvoinen. Tyypillisesti kaksi pappia istuu kirkon etuosassa, ja eivät juuri kohtaa seurakuntalaista kuin kaukaa kirkon saarnatuolista tai alttarilta. Kaksi pappia messussa ei tuo yhtään uutta kirkkokävijää lisää, mutta mitä jos toisen papin työpanos menisikin ihmisten kohtaamisen siellä missä ihmiset liikkuvat tai sielunhoitotyöhön?
Uskon tämän suunnan olevan jäsenkehityksen ja seurakuntalaisten tyytyväisyyden kannalta tulevaisuuden tie. Pitää vain uskaltaa kokeilla ja hakea uusia toimivia ratkaisuja.
OLen siinä 25 vuotta noudattanut linjaa että kun saarnaan, olen myös liturgina. Useita vuosia olen toiminut myös ainoana pappina.
Nykyään toinen pappi on avustava eli ehtoollisella ja mahdollisesti esirukouksessa, joissa voi olla myös papiksivihkimätön.
Kuten Kari-Matti Laaksonen viittasi, seurakunnan työntekijät / luottamushenkilöt voisivat osallistua messuun laajemmin myös ns. omalla ajalla.
Vanha sotilaspappi toimitti sijaisena jumalanpalvelusta kesäisessä lappilaisessa seurakunnasssa. Hän aloitti saarnansa pitämällä nimenhuudon seurakunnan luottamushenkilöille Tähän lisäisin, että olisi siinä saanut lukea seurakunnan viran- ja toimenhaltijoidenkin nimet. Yksipappisessa seurakunnasssa ehdin olla 16 vuotta, joten tehtävien jakaminen messussa myös maallikoille on ollut mieluisaa.
Ilman sokeripalaa kurkun allakin minut kyllä tunnettiin kylällä aina pappina. Voimallisesta vaikuttavuudesta en mene sanomaan mitään
Veli Antero. Olemme kai kaitsemassa suurin piirtein samaa laumaa. Olet ollut kiva työtoveri. Olet lukenut esirukouksen ja tekstit ollessani selebranttina. Olen samaa mieltä siitä, että maallikkokokin voisi ne hommat tehdä. Saarnaamaan en kyllä päästäisi muita kuin teologiaan perehtyneitä.
Kun pikkupoikana menin nukkumaan tein merkittävän havainnon Riisuessani ulkovaatteet laitoin vaatteet pinkkaan lattialle sängyn viereen Kun aamulla puin vaatteet huomasin, että pinkasta ottamani vaatteet ovat täsmälleen oikeassa järjestyksessä pukemista varten. Tulin siitä hyvin onneliseksi. Se oli valtava löytö ja kiitin Jumalaa siitä, että tällainen järjestelmä on olemassa, että riisutut vaatteet asettuvat oikeaan järjestykseen pukemista varten
Seurakuntyön rakenteessakin on UT:n teksteistä luettavissa ja nähtävissä hyvä ja toimva järjestys. Sitä kannattaa kyllä tutkia ja miettiä. Mietin oikein tätä: ”Kun tulette yhteen on jokaisella jotakin annettavaa” kellä laulu kellä mitäkin. Tämä ajatus luo kirkkojärjetykselle terveen rakenteen Hyvä järjestysmalli on olemassa
Raamattu on terve ohje kaikessa
Keskusjohtoinen järjestelmä tuottaa tilanteen, jossa muutama ihminen kantaa kaiken vastuun. Loput vain kuuntelevat. Muotoutuu yksipuolisuus ja kuuluisa ”yhden papin/päättäjän ongema”
vastuuta on helppo jakaa mutta niitä keille sitä jakaisi ei ole aina niin helppo löytää edes asettamatta muita kriteereitä kuin avaa suusi ja käytä silmiäsi eli maalaisjärkeä
On totta että pienenkään vastuun kantajia ei aina ole vaikka kirkkokansassa on viisautta elämäkokemusta, ammattitaitoa ja luovuutta paljonkin Täysin turhaa arkailua on paljon Eikähän huono juttu ole tulla vain Sanankuuloon kuuntelemaan
Vuosia sitten ystävystyin englantilaisen pariskunnan kanssa. Mies teki töitä Yliopistolla muutaman vuoden. Vein heidät kerran kirkkoon. Lähtiessämme hänen vaimonsa sanoi: ”Aivankuin itkisivät”
Hän varmaankin tarkoitti virsiä.
Kyllä meidän kirkkomme ilmapiirille täytyy tehdä jotain…. Nyt kun Porvoossa tehtiin historiaa ja siksi anglikaannikirkon pappi voi toimia pappina Suomen lut.kirkossa ja meidän pappi myös anglikaanikirkossa, on yhteyksiä olemassa enemmän. Olisiko sieltä jotain opittavaa… uutta toisaalta huonoa kuuluu sieltäkin… Parasta lienee rakentaa Suomessa suomalainen tapa toimia,tutkia kaikki ja pitää se mikä on hyvää ja Sanaan sitoutunutta. Koreografiaa voi muuttaa, mutta Raamatun opetuksessa ei saa antaa tuumaakaan periksi
Yksipappisissa seurakunnissa pappi toimittaa messun aina yksin! Näin minäkin 8 vuoden ajan Rengon seurakunnassa. Meillä on edelleen joka pyhä messuavustajia, jotka lukevat tekstit, toivottavat tervetulleeksi ovella, keittävät kirkkokahvit, keräävät kolehdin, avustavat ehtoollisessa ymn. Mielestäni se on evakeliumin ja seurakunnan hengen mukaista toimintaa. Jos messussa on 2-3 pappia, ja ketään seurakuntalaista ei tarvita mihinkään, vaan virkamiehet hoitavat kaiken – niin ei tarvitse ihmetellä, jos ihmisiä ei kiinnosta tulla kirkkoon! Jos kukaan ei tarvitse heitä ja kukaan ei kohtaa heitä (jos ei toivoteta tervetulleeksi eikä edes ole kirkkokahveja jakamisen paikkana). Suuremmissa seurakunnissa on useita kirkkoja, joissa ei kaikissa ole messuja joka pyhä pappien vähyyden vuoksi. Tämä on vain näennäinen syy. Erityisesti haja-asutusalueilla, missä on pitkä matka kirkkoon, tulisi sivukirkoissakin olla messu joka pyhä. Ja seurakuntalaiset tulee ottaa mukaan sen toteuttamiseen Tuomasmessun tapaan. Silloin he sitoutuvat tulemaan ja tuovat naapurinsakin ja yhteisöllisyys toteutuu. Jos pappi käy yksin pitämässä messun ja lähtee heti pois, tulee tunne, että ei seurakuntalaisia oikeastaan tarvitakaan. Kaikki hoituu virkamiestyönä muutoinkin. Ihmiset ovat alkaneet erota kirkosta ja pakottaneet kirkon miettimään uudestaan toimintaansa ja palaamaan ytimeen. Se pakottaa jo nyt ja tulevaisuudessa tarvitsemaan seurakuntalaisia ja siten rikastuttamaan seurakuntaelämää. Entiseen ei ole paluuta, jos kirkko aikooa elää. Kirkkomme lihavat vuodet ja vuosikymmenet ovat takana. Nyt on hengellisen uudistumisen aika ulkonaisten resurssien vähenemisen myötä. Kirkonkin kriisi voi olla myös uuden alkua ja siunaus. Tiedän seurakuntia, missä on suuri joukko aktiivisia kirkossakävijöitä, jotka vain odottavat, että heitä tarvittaisiin ja pyydettäisiin mukaan – tekemään jotakin oikeasti merkittävää ja myös vastuullisia tehtäviä seurakunnassa. Seurakuntalaiset eivät ole lapsia, vaan täysivaltaisia srkn jäseniä, joilla on kullakin omat lahjansa ja erityisosaamisensa. Sitä pitää kunnioittaa ja ottaa heidät mukaan. Jokaisen uskon määrää ja laatua tulee kunnioittaa, sillä Jumala on antanut heille sen, mitä heillä on. Seurakunnassa usko voi kasvaa ja lujittua. Papin virka on erityisesti saarnavirka, mikä takaa oikean opin ja laajan näkemyksen asioista opintojen myötä. Kaiken muun voivat hoitaa seurakuntalaiset, niin kuin muualla maailmassa laajalti tehdäänkin. Olen samaa mieltä, että ”yksi pappi uunista ulos” seurakunnan keskelle – eikä istumaan etupenkissä selkä seurakuntaan! Jos papit ja muut seurakunnan työntekijät sekä luottamushenkilöt uskoisivat omaan asiaansa niin paljon, että alkaisivat myös käymään kirkossa ahkerasti, tilanne muuttuisi varmasti kaikilta osin! Nyt tarvitaan messuherätystä koko kirkkoon alkaen työntekijöistä1
”aivan kuin itkisivät” – nyt ymmärrän joidenkin ulkomaisten ystävieni reaktioita kuullessaan veisuutamme – kiitos tästä sanoituksesta
Minäkin olin toukokuulla keväisessä messussa, missä laulettiin virretkin niin hitaasti, että itku meinasi tulla! Tosin virsien sanat olivat iloisia, mutta laulu on surkeaa, kuin hidastetusta filmistä! Mikähän meitä vaivaa?
Kiitos mainioista kommenteista. Olen ihan vakuuttunut, että vapaaehtoisia vastuunkantajia löytyy kun vaan annetaan ihmisten osallistua ja vaikuttaa. Ja pelko pois tasosta, sillä mikään ei estä antamasta laadukasta perehdytystä ennen tehtävien hoitoa. Uskonsin, että jos järjestettäisiin lyhyt ”saarnauskurssi”, se herättäisi kiinnostusta ja se voisi olla edellytyksenä että saa luvan saarnata.
Voisin jopa välillä olla taipuvainen ehdotukseen, että joskus olisi hyvä miettiä miten yhden papin palkkarahoilla voisi palkata kaksi lastenohjaajaa, jolloin seurakuntaan saataisiin yksi päiväkerho ja iltapäiväkerho lisää. Se voisi tuoda kirkon toiminnan piiriin helposti 80 uutta ihmistä lisää, jos laskee 20 nelihenkistä perhettä. Messuihin tuollaisten kävimäärien lisäys jää haaveeksi.
Onneksi välillä näkee papin kävelevän pantapaita päällä ihmisten keskuudessa ilman erityistä tehtävää. Siihen suuntaan toivoisin meidänkin kirkon menevän. Ilman ihmisten välistä välitöntä vuorovaikutusta ei synny aitoa kohtaamista.