Ylen kolumnisti, THL:n tutkimusprofessori ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori, aiempi luterilaisen kirkkomme kirkolliskokouksen maallikkojäsen, Heikki Hiilamo on jouluviikon maanantaina julkaissut YLE:llä kirjoituksen ”Kirkko rakentaa itselleen suojakilpeä syrjinnälle”.
Kiintoisa artikkeli
Artikkeli on mielenkiintoinen, otsikkoa myöten. Mitäpä professori haluaa kolumnissaan sanoa luterilaisesta kirkosta? Tätä voikin hetken pohtia.
Lähinnä siitä näkökulmasta mitä agendaa professori kirjoituksessaan ajaa.
Lyhykäisesti sanottuna professori Hiilamon mielestä näyttää olevan jollain tapaa väärin, että luterilainen kirkko, lakejaan myöten, päättää omista asioistaan. Maan eduskunta vain hyväksyy tai hylkää kirkon lakiesitykset.
Tämä näyttää professori Hiilamon mielestä olevan jollain tapaa väärin ja virheellistä, kun poliitikot ja kulloisetkin poliittiset suhdanteet eivät pääsekään eduskunnassa päättämään luterilaisen kirkon asioista.
Ääneen lausumaton kysymys
Professori Hiilamon kolumni, vaikkei hän sen ydintä kertaakaan nimeltä mainitse, liittynee kysymykseen pitäisikö Pertille ja Martille myöntää kirkollinen vihkimys avioliittoon.
Jo Hiilamon kolumnin otsikko on väärin muotoiltu. Luterilaisen kirkon jäsenyys – toisin kuin vaikkapa kuntalaisuus ja kansalaisuus – on täysin vapaaehtoinen. Suomessa jokainen voi liittyä mihin tahansa uskonnolliseen yhteisöön tai olla liittymättä.
Filatelistit eivät aja vanhojen postimerkkien hävittämistä eivätkä sydänyhdistykset sydänsairauksien lisäämistä. Jos jäsen halua polttaa postimerkkejä tai lisätä sydänsairauksia, hän voi perustaa näitä tarkoituksia edistämään omat yhteisönsä. Eikä siis vaatia, että alkuperäiset yhteisöt ryhtyvät jokinlaista ”syrjintää vastustaakseen” kannattamaan itselleen vieraita mielipiteitä ”syrjinnän” vastustamiseksi.
Vakava asia
Huumori sikseen – professori Hiilamon kirjoitus on hyvin vaarallinen. Meillä on lähihistoriassa karmivat esimerkit niin kommunisti-Venäjältä kuin natsi-Saksastakin siitä miten totalitaarinen, ideologian ohjaama poliitinen valta halusi ottaa ja otti hallintaansa kirkot ja uskonyhteisöt.
Kun me emme kuitenkaan elä totalitarismissa, vaan demokratiassa. Siksi kaikki pyrkimykset minkään uskonyhteisön poliittis-ideologiseen ohjailuun on päättäväisesti torjuttava.
Jos uskonnollinen yhteisö kuten luterilainen kirkko on Martille ja Pertille sopimaton ja heitä syrjiväksi koettu, he voivat vapaasti perustaa oman kristillisen uskonyhteisönsä, jonka toiminnan he kustantavat ja jossa heille sopivat kirkollis-kristilliset menot voidaan toteuttaa. Eihän tässä ole mitään ongelmaa!
Hyvinä historiallisina esimerkkinä Suomessa tässä suhteessa toimivat vapaakirkko ja helluntailiike. Kun ne eivät hyväksyneet lapsikastetta, aktivistit perustivat omat ja omalla taloudellisella perustallaan toimivat yhteisönsä. He rakensivat kokoustilansa ja palkkasivat omat pastorinsa.
Professori Hiilamon ongelma?
Sosiaalipolitiikan professorin Heikki Hiilamon mukaan, näin asian hänen kirjoituksestaan ymmärsin, ”vanhan” kirkkolain tunnustuspykälä on muka perustuslakiongelma. Siis se, jossa kirkkolaissa todetaan, että luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristinuskoa, joka on lausuttu vanhan kirkon uskontunnustuksissa ja luterilaisissa tunnustuskirjoissa.
Kun kuitenkin luterilaiseen kirkkoon kuuluminen on nykyään täysin vapaaehtoista, mitään perustuslakiongelmaa ei tässä tapauksessa kuitenkaan ole olemassa.
Luterilaisen kirkon väitetty kamaluus
Hiilamon kirjoitus, kuin ääneenlausumatonta syrintää vahvistaakseen, nostaa esiin luterilaisen kirkkomme kamaluuksia ja typeryyksiä – ja aivan lapsellisella tavalla.
Professori Heikki Hiilamo esittää, että syy miksi eduskunnnalla, nykyisillä poliittisilla päättäjillämme, ei ole valtaa muuttaa kirkkolakia, on historiallinen.
Hänen mukaansa haluttiin estää, etteivät Venäjän keisarit voimeet puuttua Suomen kirkon asioihin. Tätä perustelua professori Hiilamo pitää nykyaikaan huonosti sopivana.
Niinpä niin
Entisajan ihmiset eivät olleet meitä tyhmempiä. Kysehän oli uskonnollisen uskon ja omantunnonvapauden puolustamisesta altavastaajan tilanteessa – siitä ettei mikään itsensä itsevaltaiseksi ymmärtämä järjestelmä, kuten paavi tai Venäjän ortodoksinen itsevaltainen keisari, voisi puuttua uskonasioihin Suomessa.
Rauhoituspolitiikan nimissä Aleksanteri I, kuten Porvoon valtiopäivillä 1809 todettiin ” Jumalan armosta, Kejsari ja Itsevaltias yli koko Ryssänmaan ect.” vahvisti Suomen lait, Suomen luterilaisen uskonnon, asukkaiden oikeudet ja säätyjen erivapaudet – siis aikana, jolloin Venäjä oli sotilaallisesti valloittanut Suomen ja jolloin Venäjällä vallitsi maaorjuus ja uskontomme vahvistaja, imperiumin yksinvaltainen johtaja, oli ortodoksi.
No, olihan tässä uskonnonkin osalta niin sanottuja ongelmia. Venäjän ortodoksinen keisari nimitti autonomian ajan luterilaisen kirkon piispat – kuten myös Helsingin yliopiston professorit. Autonomialla oli siis rajansa, siihen mittaan saakka, että imperiumin näkökulmasta vääränlaista politiikkaa edustava pappi voitiin vaikkapa syrjäyttää kirkkoherranvirasta, johon seurakuntalaisten enemmistö oli hänet äänestänyt.
Poliittinen kähmintä?
Hiilamon erikoisessa artikkelissa luterilaisen kirkon uskottavuutta yritetään murentaa viittaamalla kirkolliseen kähmintään.
Hiilamon mukaan, jos kirkkopolitiikan kiemurat olisivat kirkon jäsenten tiedossa, kukapa kirkon jäsen haluaisi verovaroillaan tukea kirkkoa, joka ”suojelee epätasa-arvoa ja syrintää”.
Hoh hoijaa!
Esimerkkinä näistä kamalista kiemuroista professori Hiilamo nimeltä mainitsee vanhoillilestadiolaiset, ”kymmenittäin” pappeja, jotka uskovat vain oman yhteisönsä jäsenten pelastuvan.
Vapaassa maassa voi olla kirkon jäsen ja uskoa myös näin. Asian totuusarvo paljastuu, noin uskonnollisessa mielessä, vasta kuoleman jälkeen. Ennuste ei tässä suhteessa ehkä ole kovin hyvä, kun Jeesus ja hänen seuraajansa eivät olleet minkään sortin myöhempien aikojen suomalaisten herätysliikkeiden jäseniä.
Kysehän ei Hiilamolle ole kuitenkaan vanhoillislestadiolaisten tai muidenkaan suomalaisten herätysliikeiden uskonnollisista näkemyksistä,vaan näiden liikkeiden muista näkemyksistä.
”Kamalia kiemuroita” on kaikissa ihmisten toiminnoissa, eduskunnassa, valtuustoissa, yliopistoissa, yhdistyksissä, kuten jokainen järkevä ihminen ymmärtää asian olevan. Tällaisia me ihmiset olemme.
Tämä Hiilamon huomautus ei ole minkäänlainen argumentti sen puolesta, että antaisimme poliittisille puolueille valtaa päättää uskonyhteisöjen uskomuksista ja niiden väärässä tai oikeassa olemisesta.
Kaupunkilegendat
Kaupunkilegendoissa, kiertävissä juoruissa ja tarinoissa, kerrotaan vasemmistolaisista, jotka ovat keksineet, että alhaisen kirkollisen äänestysprosentin vuoksi kirkko tarjoaa ”helpon” kanavan julkisuuteen ja helpon kanavan päästä päättämään kirkon asioista.
Protestanttinen uskonyhteisö on saanut olemassaolonsa aikana kamppailla valtiollisia ja uskonnollisia yksinvaltiaita, sotalordeja, rahan- ja vallanhimoisia poliitikkoja ja kaikenlaisia totalitarismeja vastaan oman olemassaolonsa, uskonsa ja omantunnonvapauden puolesta.
Professori Heikki Hiilamon artikkelista päätellen tämä kamppailu ei vieläkään ole ohi.
Johtuneeko savustuksesta vai valistuksesta, mutta eilen on eronnut 400-sielua kirkosta ja toissapäivänä 500.
Tänäänkin on jo 100 sielua lentänyt vapauteen.
Olen iloinen heidän puolestaan, ei tarvitse kuoltuaankaan jäädä odottamaan Jeesusta ja viimeistä päivää. Voi jättää ruumiinsa, kuin vanhan vaatteen, ja siirtyä toiseen ulottuvuuteen. Jos siis sellaista on, me emme tiedä, mutta vapaus mennä pitää olla.
Maan alta ei kukaan tule noutamaan.
Joskus oli niin että kirkosta piti erota ennen, kuin uusi kirkkovuosi alkaa. Joten ero piti tehdä ennen ensimmäistä adevettia, jotta välttyy kirkollisverolta jo seuraavana vuotena. Vieläköhän käytäntö on voimassa?
> Vieläköhän käytäntö on voimassa?
Seuraavan vuoden kirkollisvero määräytyy edellisen vuoden viimeisen päivän mukaan. Henkilö joka eroaa kirkosta viimeistään 31.12.2021 ei ole velvollinen maksamaan kirkollisveroa vuonna 2022.
Tämä järjestelmä on ollut käytössä jo vuosikymmeniä. Vuoden viimeinen viikkoa on perinteisesti aikaa, jolloin kirkosta erotaan kaikkein eniten.
Miksi muilla kuin aktiivisesti jumalanpalveluksiin osallistuvilla tulisi olla eniten valtaa?
Suurin osa seurakuntien jäsenistä, ei osallistu millään tavoilla toimintaan ja heidänkö nyt olisi saatava päätösvalta siitä millaisessa toiminnassa seurakuntalaiset voivat olla mukana?
Tähän asti siitä ovat suvereenisesti määränneet seurakunnan työntekijät. Eikä osallistujilla ole ollut paljoakaan vaikutusvaltaa juuri mihinkään. Nytkö päätösvalta pitäisi siirtää niille, joilla ei ole edes mitään käsitystä siitä mitä kirkon toiminta on? Minusta olisi demokratian hengen mukaista antaa enneminkin niille hiukan valtaa, jotka toiminnassa ovat tavallisina seurakuntalaisina.
Olen samaa mieltä Pekka Veli.
Seurakunnan vaalien äänestysprosentit ovat yleensä kovin alhaisia. Arvatenkin osallistujat ovat muutenkin aktiivisia seurakuntalaisia. Eiköhän se vaikutusvalta osu näin jokseenkin oikeille henkilöille.
Samalla periaattella myös valtiollisissa vaaleissa voitaisiin antaa enemmän valtaa yhteiskunnan toimintaan aktiivisesti osallistuville. Tämä voitaisiin toteutta esimerkiksi poistamalla äänioikeus työttömiltä ja eläkeläisiltä.
Sosiaalitoimi voisi myös tehdä rekisterin harvaan asutun maaseudun syrjäytyneistä ihmisistä ja heidän äänioikeuden poistoa voisi myös harkita. Ottaisin äänioikeuden pois myös vähemmän älykkäiltä ihmisiltä asettamalla äänestyksen kriteeriksi jonkinlaisen älykkyystestin läpäisemisen.
Vaihtoehtoisesti voimme toimia niin, että kaikille yhteisön jäsenillä on yleinen ja yhtäläinen äänioikeus.
Olisihan se vielä omana elinaikana kiva päästä näkemään, että seurakuntalaiset saisivat sen verran valtaa, että heidän olisi mahdollista organisoida itsenäisesti toimintaa. Eli järjestää tapahtumia hyvässä yhteisymmärryksessä työntekijöiden kanssa. Jokseenkin tasvertaisesti. Sitä olen jo hiukan päässyt näkemään. Sille kun ei oikeasti ole mitään todellista estettä. Kaipaan tätä näköalaa koko kirkkoon.
Pekka Veli,
kyllä se on kiinni seurakunnasta, missä määrin seurakuntalaiset voivat organisoida toimintaa, siis hyvässä yhteisymmärryksessä työntekijöiden kanssa, tai voivatko ollenkaan. Seurakunnassa asia ratkaistaan. Varmaan on niitä seurakuntia, jotka suhtautuvat nihkeästi seurakuntalaisten omatoimisuuteen, mutta on myös niitä, jotka tekevät sen mahdolliseksi tai jopa kannustavat siihen.
Itselläni on kokemusta esimerkiksi nyt seitsemättä vuotta toimivasta, joka toinen viikko kokoontuvasta raamattupiiristä, joka on koko ajan toiminut ilman työntekijäin panosta, siis täysin omatoimisesti.
Jorma Hentilä. Monissa seurakunnissa on käytäntö jo ollut pitkään se, että raamattupiirejä on vetämässä seurakuntalainen. Tosin työntekijätkin ovat seurakuntalaisia. Ainakin siinä seurakunnassa, jonka alueella asuvat.
Vähemmän taitaa olla niitä seurakuntia, joissa tavalliset seurakuntalaiset organisoivat ja toteuttavat itsenäisesti vaikkapa seurakuntailtoja. Näihin iltoihin on tietysti työntekijät tervetulleita osallistumaan seurakuntalaisina. Tulevaisuudessa tämänkaltaiselle toiminnalle tulee olemaan paljon tarvetta, koska työntekijöiden määrää on pakko, jo aika pian ryhtyä karsimaan. Jäljelle jääville kasaantuu työtä liian kanssa ja moni hyvä hanke jää hoitamatta. Jollei sitten anneta seurakuntalaisille valtaa toteuttaa omia ideoitaan. Mikään kirkon kirkkojärjestys ei tietääkseni ole esteenä sille, etteikö näin voisi toimia. Kirkon ylimmältä taholta tulisi nyt vain tulla vihreää valoa, jotta seurakunnat ja seurakuntalaiset rohkaistuisivat tämän kaltaiseen toiminnan uudelleen järjestelyyn.
Raamattupiiri oli yksi esimerkki. Ryhmällä ei ole vetäjää, koska vastaamme toiminnasta yhteisesti
Toinen esimeerkki. Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa järjetettiin vuosia keskusteluiltoja kiinnostavista aiheista, 4-5 lukukausittain. Seurakuntalaisista koostunut työryhmä, jonka kokouksiiin työalaa hoitanut pappi osallistui, päätti teemoista. Useimmissa tapauksissa seurakuntalainen soitteli alustajat ja veti illlan. Osaltani organisoin esimerkiksi keskustelun kirkosta ja sisällissodasta. Koronapandemia valitettavasti katkaisi iltojen järjestämisen.
Kallion seurakunnan sateenkaarimessujen toimittaminen on osaltaan – kuten kuoro, tekstinluku, esirukous, kirkkoväärti – on vapaaehtoisten käsissä. Pandemia on tosin tässäkin ollut haittana. Osaltani olen kirjoittanut runsaat 20 esirukoustekstiä, eikä sateenkaarityöstä vastaava pappi ole koskaan vaatinut tekstiä luettavakseen ennen messua. Saarnaajanakin on välistä muu kuin pappiskoulutuksen saanut.
Sikäli kuin olen ollut paikan päällä, myös Tampereen sateenkaarimessuissa vapaaehtoiset ovat keskeisesti osallistina järjestelyissä.
Toisaalta tiedän tapauksia, joissa seurakuntalaiseen ei ole luotettu esirukouksen kirjoittajana, vaan pappi on puuttunut asiaan ja ryhtynyt ”korjailemaan” tekstiä.
Pellervo Kokkonen. Vastaan vielä kerran ennen joulutaukoa. Sekoitat toisiinsa vuosittain kokoontuvan Suomen evankelisluterilaisen kirkon kirkolliskokouksen, (kirkkomme ylintä päätösvaltaa nauttiva elin) ja ekumeeniset kirkolliskokoukset eli konsiilit. Niissä on muotoiltu mm. ekumeeniset uskontunnustukset (osanottajina piispat). Jälkimmäisiä ei ole pidetty 700-luvun jälkeen tai mahdollisesti Vatikaanin II kirkolliskoukouksen jälkeen 1960-luvulla. Luterilaisen kirkon ylin auktoriteetti ei itseymmärryksemme mukaan ole kirkolliskokous kummassakaan yllä mainitussa merkityksessä vaan Raamattu yksin. Ja se tarkoittaa, että meidän kummankin on hyvä tutkistella, ovatko käsityksemme Jumalan Raamatussa ilmoittaman tahdon mukaisia vai ei. Siinä ei ole kysymys konservatiivisuudesta eikä edistyksellisyydestä.
Toiseksi, en ota nyt kantaa henkilökohtaisella tasolla vaan totean yksinkertaisen tosiasian yhdestä Suomen ev. lut. kirkon seurakunnasta. Asianomainen seurakunta on mm. lähes yksimielisellä päätöksellä kieltänyt samaa sukupuolta olevien parien kanssa pidettävät rukoushetket seurakunnan tiloissa. Ja perunut Suomen Lähetysseuran kanssa sovitun lähetysjuhlan järjestämisen luottamuspulan vuoksi. Syynä oli, että SLS lähetti miesparin Kaukoitään. Kummatkin päätökset tehtiin aivan laillisessa järjestyksessä. Seurakuntavaaleissa äänestäneiden vankan enemmistön tahdon mukaan. Koko Suomen tai Etelä-Suomen näkökulmasta tällainen voi tietysti näyttää pienen vähemmistön diktatuurilta. Mutta näin se kirkollisdemokratia joskus toimii, halusimmepa me sitä tai emme.
Toivotan hyvää ja rauhallista Kristuksen syntymäjuhlaa Sinulle ja kaikille täällä kirjoittaneille.