Yksilö ja yleinen mielipide vs. korruptoitunut yhteiskuntajärjestelmä

Seurattaessa median uutisiksi nimeämiä aiheita saa vaikutelman merkityksettömyyden ja tarpeellisuuden, valheen ja totuuden, syitten ja seurausten, viihteen ja toden sekoittuvan puuroksi. Hälyttävin uutisista on arvio Eurooppaa uhkaavasta pahimmasta kuivuudesta sitten 500 vuoteen sen teollisuuteen ja ruuantuotantoon liittyvine seurauksineen. Saman luokan kysymys on viljantuottajana jo koko maailmaa koskevan Euroopan vilja-aitan, Ukrainan kohtalo. Koko Eurooppaa ravisteleva öljykriisi saa kasvot jokaista suomalaistakin koskettavassa Fortum-kriisissä. Kansalliset uutisemme spekuloivat niihin nähden joutavuuksista kuten valtiollisesta hautaamisesta, hoitajamitoituksen lykkäämisestä, poliitikkojen biletyksistä, kotitalouksien ja opiskelijoiden velkaantumisesta, venäläisten lomaviisumeista, talouden taantumasta, syksyn vaikeista palkkaneuvotteluista, työllisyysasteen ja työn tuottavuuden epäsuhteesta jne.

Olennaista on se, miten kuulijana/lukijana suhtaudumme uutisten herättämiin kysymyksiin. Onko edes kuviteltavissa ratkaisua suuriin ongelmiin? Entä yksilön osuus? Onko yleisellä mielipiteellä merkitystä ja voiko yksilö vaikuttaa siihen? Kantaako vastuun yksilö vai yhteiskunta?

Suuret konfliktit johtuvat usein yksinkertaisista syistä. Lausuttuna se kiteytyy tänään käsitteessä energia. Geologian tutkimuskeskuksen (GTK) mukaan ”tiedossa olevat mineraalivarat eivät riitä maailmanlaajuisesti edes yhden sukupolven akkuihin” (HS 16.8.2022). On siis ratkaistava ensin maaöljyyn ja -kaasuun, hiileen, ilmastonmuutokseen, lannoitteisiin, logistiikkaan, ruuantuotantoon, uhkaavaan nälänhätään jne. liittyvä energiakysymys vieläpä niin, että jokainen meistä ymmärtää vastuunsa ongelman ratkaisusta. Vastuun konkretisoimiseksi todettakoon valtameren olevan ”mahtavin mineraalien varastoitumispaikka, jossa kuutiokilometri merivettä sisältää tonnin mineraalisuoloja ja kaikenlaisia metalleja”. Kun kaikki rikkaat ja helposti louhittavat mineraali- ja polttoainevarastot on käytetty loppuun on käännyttävä uuden, loppumattomalta vaikuttavan energialähteen puoleen. Pierre Bertauxin näkemyksen mukaan ”vähennetäänpä valtameren veden aineksia missä päin tahansa, seurauksena on mineraalipitoisuuden väheneminen kaikissa maailman merissä”. Ottamatta kantaa tekniikkaan esitetty ratkaisu edellyttää globaalisti toteutettuna – onhan pisara osa valtamerta siinä missä yksilö ihmiskuntaa – sellaista yhteiskuntajärjestelmää, joka työskentelee koko ihmiskunnan, ei yksittäisen kansakunnan hyväksi. Ongelman ja sen ratkaisun osalta emme puhu enää kansa- vaan ihmiskuntatasolla.

Viime kädessä kaikki – myös yleinen mielipide – riippuu yksilöstä, yksilön ominaisuuksista. Mikään tapahtuma tai kukaan ihminen ei ole liian pieni voidakseen vaikuttaa ratkaisevasti. Vielä kevättalvella ennen gallupkyselyjä valtaosa päättäjistä vastusti mitä jyrkimmin Natoa. Yhdessä yössä kannatuksen noustessa 72 %:iin jyrkimpiin vastustajiin lukeutuva puolustusministerikin käänsi takkinsa ollen jo loppukesästä siinä määrin ”ryhdikäs kannattaja”, että hänet mainitaan Kepun yhtenä presidenttiehdokkaana. Yksilö, silloin kun hän on kyllin voimakas, aito tunteissaan vaikkapa vain pelossaan, ottaessaan valtaansa pari kolme ihmistä, saa aikaan solun, joka jakaantuessaan vähitellen – esimerkin säälittävyydestä huolimatta – muuttaa vallassa olevan yhteisönkin. Maamme historiassa menetelmää ensimmäisen kerran kokeili Risto Ryti kesäkuussa 1944. Siinä poliitikoille, ns. parlamentarismille käännettiin selkä.

Mikä on se voima, johon yksilö yksin tai yhteisönsä jäsenenä äärimmäisessä ahdingossaan nojaa? AA-ryhmässä hän vetoaa ”suurempaan” joku toinen ”korkeimpaan voimaan”. Totuutta etsiessään yhteiskunta vetoaa Raamattuun ja kirkkoon kuulumattomien osalta lakikirjaan. Uskonnottomat valtiot vetoavat ”kunniaan ja omaantuntoon”. Lyhyesti sanottuna kristikunta (maailmassa 2,4 miljardia) rukoillessaan; ”tulkoon sinun valtakuntasi; tapahtukoon sinun tahtosi maan päällä”, vetoaa vuorisaarnaan.

Mikä valtakunta? Eikö se ole vain klisee? Se ei ole klisee sille, joka ymmärtäväisenä miehenä ensin ”näkee” (uskonnollisesti uudestisyntyy) ja vasta myöhemmin pääsee ”sisälle” Jumalan valtakuntaan. Psykologisesti ja raamatullisesti puhutaan kaksinkertaisesta kääntymisestä, nähdyn oivaltamisesta ja sen jälkeen oivalluksen toteuttamisesta. Täsmennyksenä sanotaan, ettei tuo valtakunta ole syömistä ja juomista vaan oikeudenmukaisuutta. Siis pelkkä adjektiivi? Adjektiivi kyllä, mutta valtakuntaan sisälle astuttaessa se muuttuu verbiksi. Suurimmaksi laiksi muutettuna sitä kutsutaan rakkaudeksi, joka äärimmilleen pelkistettynä tarkoittaa niin ikään verbiä, ”meidänkin tulee antaa henkemme veljiemme edestä”. Voimaksi, jopa vallankumoukselliseksi, se muuttui yksilönä toimineen Rytin ja tänä vuonna 72 %:n yhtenäisyyden saavuttaneen yhteisön toimesta yhteiskunnan pelastukseksi. Todelliseksi kliseeksi, Ukraina huomioiden, vastaava tilanne muuttuu sanoissa; ”Elä ja anna toisten kuolla”.

Alussa mainitut uutiset kertovat vain nykyhetken katastrofeista. Ahne adjektiivina paljastaa syyn. Koko Eurooppa ahneuksissaan sitoutui halpaan venäläiseen öljyyn ja kaasuun. Vielä pahempaa on luvassa. Kiinalainen (adjektiivi) autoteollisuus on valtaamassa (verbi) Euroopan markkinat (HS 20.8.2022). Tähän voi ja kykenee vaikuttamaan yksikin henkilö muodostamalla ympärilleen solun. Muuten käy Euroopalle samoin kuten kävi mm. maamme puusepän-, kenkä-, vaatetusalan- ja laivanrakennusteollisuudelle. Vain yksilöt muodostavat yleisen mielipiteen ja muuttavat maailmaa niin Euroopassa kuin Suomessakin.