Pohdiskelin viikko sitten yksinäisyysongelmaa yhdeltä kantilta, mutta muutakin asiaan liittyvää löytyy. Meillä Suomessa oli tapana – varsinkin maalla – että pistäydyttiin naapurissa kun siltä tuntui, oli asiaa tai ei. Nykyisin ei kukaan enää uskalla pistäytyä, vaan pitää olla kutsu. Muutenhan toisten kallisarvoista yksityisyyttä saatettaisiin loukata, eikä ole tapana ”vaivata ihmisiä”. Miksi menisin toista tapaamaan, kun en voi olla varma siitä, olenko tervetullut. Nimi- ja syntymäpäivänä voi toki käydä kolkuttelemassa tutun ovea, – se nähdään sopivaksi, – ja noina päivinä voikin yksinäisenkin luona jotain tapahtua. Mutta entä sitten ne lukuisat arkipäivät, jolloin kukaan ei käy?
Yksinäisyys voi olla ihmisen oma valinta, tai sitten ei. Mitä tehdä, jos ei ole ketään, jolle kertoa mielessä pyöriviä ajatuksia, ja jos ei ole puhekumppania? Olisiko tyydyttävä siihen, että tilanne jatkuu tällaisena hamaan kuolemaan asti? No, ei toki. Itse voi tehdä paljonkin tilanteen korjaamiseksi. Jos lähellä on naapureita, voi alkaa jutella heidän kanssaan pihalla tai kadulla tavatessa. Jutun juureksi riittää sään ohella televisio-ohjelmat tai viimeisimmät makeat juorut. Jos juttu lähtee luistamaan, miksei sitä voisi jatkaa seuraavalla kerralla tavatessa. Ja sitten pyytää vaikka kahville tai lenkille. Tärkeintä olisi, että tuo puhekumppani todella tuntisi olevansa haluttu keskustelukumppani ja häntä kohdeltaisiiin kunnioittavasti. Puheeksi sopii ottaa vain sellaiset asiat, joita itsekin on valmis itsestään kertomaan.
Erinomainen tapa saada juttukaveri on Punaisen Ristin ystäväpalvelu. Sieltä – tai vastaavasta palvelusta – saatu tuttavuus on monia ilahduttanut. Mutta valitettavasti asiat voivat mennä solmuun jo alussa, jos puuttuu tuo edellä mainittu keskinäinen kunnioitus ja toisen arvostaminen. Ovatko nämä suomalaisen yksinäisyyden ydinongelmia?
Olenkin miettinyt, miksi suomenkielessä sanalla vieras tarkoitetaan sekä kyläilemään tulevaa tuttua että myös kaukana asuvaa tuiki vierasta ihmistä. Onko suomalainen aina vähän varautunut kun joku tulee lähelle? ”Mitä se aikoo? Mitä se minusta ajattelee? Onko sillä paaht mielessä?” Miksi me junassa tai bussissa istumme aina mahdollisimman kauas toisesta? Tätä ulkomaalaisten hämmästelemää tapaa emme kuitenkaan voi muuttaa eikä ole tarviskaan. Kunhan vain osaamme myös olla huomaavaisia lähimmäistämme kohtaan silloin, kun hänen kanssaan joudumme tekemisiin.
