Yksinkertaisesti totta. Tuomas Akvinolainen ja kristittyjen yhteys

Jumaluusopin historiaan ja nykyajatteluun perehdyttäessä Hippon piispa kirkkoisä p. Augustinus (353-430) ja enkeliopettaja p. Tuomas Akvinolainen (1225-1274) ovat koko lailla ohittamattomia hahmoja. Augustinus kirkasti oppia Jumalan armosta ja kirkosta Kristuksen ruumiina ja rakkauden yhteisönä sekä näiden pohjaksi oppia Kristuksen kahdesta luonnosta ja pyhästä Kolminaisuudesta itäisten kappadokialaisten isien ajattelua kehittäen. Augustinus ja augustinolainen teologia ovat olleet läntisessä kristikunnassa varsin keskeisessä roolissa ja onpa vaikutushistoriaa myös idässä kuten uusin tutkimus on muistuttanut. Esimerkiksi syntikäsitteen radikaaliuden on kuitenkin usein katsottu erottavan Augustinuksen ja idän ortodoksista teologiaa toisistaan. Niinpä ort.fi toteaa: ”Pyhää Augustinusta kunnioitetaan ortodoksisena pyhänä, mutta ei niinkään teologina vaan esipaimenena ja hänen kiistämättömän henkilökohtaisen pyhyytensä takia. Ortodoksinen kirkko kunnioittaa hänen elämäänsä mutta ei hyväksy kaikkia hänen oppejaan eikä varsinkaan niiden epäsuotuisaa myöhempää kehitystä.”

Jo varhaiset kristinuskon puolustajat aikansa aatevirtausten keskellä eli apologeetat olivat puolustaneet kristinuskon merkitystä ja oikeutusta aikansa filosofian välineitä hyödyksi käyttäen. Tässä suhteessa ylittämättömän synteesin loi Tuomas Akvinolainen käyttäen hyödyksi erityisesti Aristoteleen filosofiaa tulkitessaan sitä kristillisen viitekehyksen yhteyteen soveltaen.

Itselleni on jäänyt opiskeluajalta mieleen erityisesti sittemmin apulaisprofessorina toimineen Reijo Työrinojan opetusta Tuomas Akvinolaisesta sekä toisaalta Simo Knuuttilan huomautus, että Tuomaan teorian mukaan enkeli saa näkyvän hahmon, kun ilmaa puristetaan kasaan. Työrinoja käsitteli Tuomasta kuuntelemassani luentosarjassa ”Jumalan nimen logiikka”. Mieleen on jäänyt, että Tuomaan pohjalta Työrinoja korosti Jumalan nimen olevan ”yksi ja yksinkertainen” (unus et simplex). Toteaahan jo Nikean uskontunnustus: ”Me uskomme yhteen Jumalaan, kaikkivaltiaaseen Isään, taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan”. Kristillinen usko on trinitaarista monoteismiä.

Pohditaanpa tätä hieman. Yksinkertaisuuden jumalallisuus tulee esiin myös käsityksessä totuuden ykseydestä. Totta puhuva ei puhu kaksihaaraisella vaan ehjällä kielellä. Yksinkertaisuudessa ei ole hajaannusta ja kaaosta vaan luotettava rakkauden ja hyvyyden lähde. Ei ole pirstovaa moninaisuutta, johon ihminen hukkuu. Siksi taivas on Jumalan autuaallista näkemistä osallisuudessa korkeimmasta hyvästä, kaipauksen täyttymyksessä. Vain totuudessa on ykseys ja ykseys syntyy vain rakkauden osallisuudessa ja sen mukaan toimittaessa Hengen johdattamana. Siksi armo ja totuus kulkevat käsi kädessä Sanan tultua lihaksi.

Tuomas Akvinolaisen, jonka syntymän 800-vuotisjuhlaa tänä vuonna muistetaan, sai osakseen reformaattorien kritiikkiä 1500-luvulla, vaikka he eivät mitä ilmeisimmin hänen tuotantoaan sen syvällisemmin tunteneetkaan. Mielikuvissa hän on ollut filosofiteologi, joka pyrki rakentamaan kunnioitettavan synteesin maailman hahmotukseksi keskiajalla. Toisaalta Tuomaassa oli myös toinen puoli. Varsin tunnettu on tarina, että saatuaan huimaa älyllistä suorituskykyä henkivät filosofis-teologiset kirjoituksensa jo liki tehtyä hän koki elämänsä loppupuolella mystisen elämyksen, joka sai hänet sanomaan, että sen jälkeen hänen omat kirjoituksensa tuntuivat olevan ”kuin olkea”. Joka tapauksessa Tuomas oli myös hengellis-teologinen kirjailija. Tätä perua on kirkkomme virsikirjan edelleen varsin suosittu ehtoollisvirsi 221, säkeistöt 1-5. Tuomaan kirjallisesta tuotannosta ja Tuomas-tutkimuksen vaiheista ks. Ritva Palmenin artikkeli: Tuomas Akvinolaisen kuolemasta 750 vuotta: ”Eläköön Mykkä Härkä!” | Vartija

Saksalainen luterilainen teologi Ulrich Kühn (1932-2012) esitti kritiikkiä sellaista Tuomas-tulkintaa kohtaan, joka pitää hänen tapaansa käyttää filosofiaa hyödyksi teologisessa pohdinnassa ”evankeliumin pettämisenä”. Hän arvostaa Akvinolaisen pyrkimystä uskon ymmärtämiseen sen universaalin merkityksen valossa ja kysyy, eivätkö kriitikot helposti luovu vastuusta, joka evankeliumista nousee maailman ja ihmisen perusteelliseen ajattelemiseen. Kühn luonnehtii Tuomaan avanneen aristoteelisen metafysiikan keinoin maailman myönteisen merkityksen, sen suuruuden ja luomisen mukaisen ominaislaadun uskon näkökulmasta. Myös nykynäkökulmasta on tarpeen pohtia ihmistä kokonaisvaltaisesti – tämähän on ajatus myös käsityksessä evankeliumin ja mission kokonaisvaltaisuudesta.

On silti totta, että Tuomaan synteesi ei kestänyt maailmankatsomuksellisten mannerlaattojen jytistessä. Se voi antaa inspiraatiota, mutta hänen teologiansa soveltaminen edellyttää uudelleen ajattelua ja soveltamista nykytiedon valossa. 1800-luvun uustomismi syntyi tilanteessa, jossa Tuomaasta inspiroitunut tomismi ei voinut enää tarjota entisen kaltaista synteesiä, vaan pahimmillaan se eristi katolista teologiaa muista. Paavi Leo XIII:n kiertokirjeen Aeterni Patris (1879) myötä uustomismi sai silti virallisen aseman katolisessa teologiassa. 1960-luvulla niin sanottu nouvelle theologie kritisoi uustomismia, vaikka samalla arvosti Tuomaan alkuperäistä ajattelua. Keskeiseksi nousi mysteeri ja sakramentaalisuuden sekä kirkon yhteisön (communio) ajatus.

Tuomaan ekumeenisesta merkityksestä teologisessa keskustelussa kertoo, että suuri reformoitu teologi Karl Barth saattoi hänkin viitata arvostavasti Tuomaaseen. Luther-tutkijana tunnetuksi tullut Gerhard Ebeling kirjoitti Tuomaan jumalaopista perusteellisia tutkimuksia. Myös monet muut evankeliset teologit ovat ammentaneet Tuomaalta, Suomessa esimerkiksi edesmennyt Jaakko Elenius, jonka väitöskirjakäsikirjoitus äskettäin julkaistiin postuumisti (Luonnollinen laki Tuomas Akvinolaisen teologiassa, Väyläkirjat 2024).

Tuomas Akvinolaisen merkitystä onkin syytä muistaa myös ekumeenisesti. Näin on tehty esimerkiksi Muistopäivien kirjassa, Sanctoralessa (Väyläkirjat 2024). Siinä muistutetaan, että Tuomas kirjoitti yli kahdeksankymmenen kirkkoisän teoksia hyödyntäen evankeliumikommentaarin Catena Aurea eli Kultainen ketju. Lisäksi hän kirjoitti yhdeksän muuta kommentaaria Raamatun teksteihin, liturgisia tekstejä ja hymnejä, joiden jälki on myös luterilaisessa virsikirjassamme. Niissä hän korostaa erityisesti Kristuksen todellista läsnäoloa, mikä luterilaisillekin reaalipreesens-opin myötä on kallis asia.