Yleisen vanhurskauttamisen ja uskosta vanhurskauttamisen suhdetta toisiinsa on usein kuvattu kahdella vertauksella, joista saattaa kuulla monenlaisia muunnoksia. Toinen on vertaus valosta ja sen näkemisestä, toinen vertaus velkakirjan rikki repimisestä. Opinselvyytensä takia aikanaan suuresti arvostettu rovasti K.E. Salonen (1883-1949) on ne esittänyt näin:
Usko näkee valmiin pelastuksen. Uskoa voidaan verrata silmään (Ef. 1:8, ks. myös Matt. 13:16,17, tämä toinen jae on allekirjoittaneen lisäys.) ja uskominen on hengellistä näkemistä (Joh. 6:40). Siksi Jeesus sanoi tulleensa ”avaamaan sokeain silmiä” (Luuk. 4:18) ja Paavali lähetettiin pakanain luo avaamaan heidän silmiään (Apt. 26:18). Parempaa kuvaa uskosta tuskin voidaankaan käyttää. Kristus on vanhurskauden aurinko, joka ristinsä veren tähden loistaa koko ihmiskunnan yllä: on siis kaikkien vanhurskaus (Jes. 60:1-3, Joh. 1:9). Mutta ihmiskunta jakaantuu tähän aurinkoon katsoen kahtia: uskottomat ovat sokeita, uskovat näkeviä. Mutta Kristus-aurinko ei vasta sitten ala loistaa ihmisten yllä, kun joku yksityinen uskoo; jo ristiltä tämä valo loistaa Jumalan edessä koko maailman yllä. Ihmisen omaantuntoon kyllä uskossa tulee valo, mutta se valo on hänen yllään ollut jo ennen uskoa (2 Kor. 4:6). Valossa oleminen ja valon näkeminen ovat kaksi eri asiaa.
Ja toinen vertaus:
Ristillä poistettiin synti Jumalan kasvojen edestä (3 Moos. 16:30), uskoessa ihmisen omaltatunnolta (Apt. 3:19). Rikas maanviljelijä repi rikki velkakirjan, jonka hän oli tehnyt eräälle ylioppilaalle. Mutta ylioppilas oli Saksassa lukujaan täydentämässä eikä tiennyt kuukausiin tapahtumasta mitään. Vasta kun hän tuli kotiin, sai hän tietää tämän hänen kohdallaan suuren hyvän teon ja hänen tuli hyvä olla. Hänen velkansa pyyhittiin pois kahdella tavalla. Perustapahtuma oli kuitenkin velkakirjan rikkirepiminen; ilman sitä ei olisi jälkimmäisestäkään ollut kysymystä. (Uudemmalla suomen kielellä ilmaisten: ilman sitä ei olisi jälkimmäinenkään voinut tapahtua, tämä sulku on allekirjoittaneen lisäys.)
Esa Santakari: Armosta autuaat, jälkikorjuuta evankelisen liikkeen ”autuuden ajasta”, s. 23, Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys, Helsinki 1968. Laatimani blogin otsikko ei löydy tästä kirjasta.
Kysymme, kenelle Jeesuksen verellään hankkima armo oikein kuuluu? Dogmaatikko Franz Pieper (1852-1931) vastaa: ”Sitä, kuinka välttämätöntä on, että armo on ilman muuta yleinen, ei ihminen tajua niin kauan kuin hän vielä ei ole sydämessään saanut kokea omantunnon kauhuja. Todellisessa synninhädässä (terrores conscientiae) ei ole lohtua mistään muusta kuin armosta, joka rajoituksetta koskee kaikkia syntisiä kuuluen yhtä hyvin ryövärille kuin Pietarille, portolle yhtä hyvin kuin pyhälle Neitsyelle, kuten Luther asian sanoo.” Kristillinen dogmatiikka, s. 598, SLEY, 1961.