Ajassa eläminen on tärkeä ohje. Vanhanaikainen on vanhanaikaista ja aikansa elänyttä. Tämä pitää paikkansa myös kirkossa käytettävästä kielestä. Olisi osattava sanottaa asioita tälle päivälle. Kaytettyä kieltä ja puhetapaa tulisi päivittää ennenkuin parasta ennen päivämäärä umpeutuu. Kuitenkin on asioita jotka muuttuvat kun asiaa koskeva sana vahdetaan. Joka menee naimisiin nykyajan kanssa, on pian leski.
Luther kurmuutti aikanaan huolella katolista eli omaa kirkkoaan ja sen papppeja eli omia pappejaan muun muassa puhuessaan kaikkien kristittyjen tehtävistä. Onhan tässä välissä ollut myös pietismin isä Philip Jakob Spener hurskaine toiveineen siitä, että kristityt/uskovat ottaisivat yleisen pappeuden vakavasti. Viides herätysliike muistutti sekä Lutherista että Speneristä korostaessaan maallikkovastuuta ja kaikkien uskovien tehtävää henkilökohtaisessa todistamisessa. Yleis- ja keskivertokirkollisuudessa pietismillä on toivottoman huono kaiku. Se kun tahtoo käydä puoskaroimaan ja operoimaan ihmisten henkilökohtaisilla asioilla, joihin uskonto kuuluu.
Yleinen pappeus on muuttunut osallisuudeksi ja kutsumus vapaaehtoisuudeksi.
On löytynyt hienovaraisempi puhetapa siihen kun halutaan puhua seurakuntalaisten mahdollisuudesta olla mukana toiminnassa. Vapaaehtoisuus tuntuu monella tavalla sopivalta ja hyvältä. Siinä ei kysytä muita edellytyksiä kuin halua antaa aikaa hyvälle asialle. Lisäksi on löytynyt osallistumisen, osallisuuden ja osallistamisen käsitteet, joilla kutsutaan ihmisiä erillisyydestä osallisuuteen, yksinäisyydestä yhteisöllisyyteen ja ulkopuolisuudesta sisälle. Kirkkoon, seurakuntaan, varmasti uskoonkiin. Kuitenkin niin että henkilökohtaisista asioista ei puhuta.
Tänä päivänä on kuitenkin vielä sellaisia vanhanaikaisia kristittyjä, jotka odottavat suorempaa puhetta. He kyselevät yleisen pappeuden mandaattia, tehtäväkenttää, ja kokevat että heiltä on viety toimintatila kutsumuksensa toteuttamiselta. Heidän joukossaan alkaa olla myös luthermaista turhautumista ja valmiutta kurmuuttaa pappeja, jotka vetäytyvät tärkeämpien velvollisuuksiensa taakse silloin kun heitä tarvittaisiin rohkaisemaan seurakuntalaisia heidän aloitteissaan.
Mitä sanomme tällaisille kyselijöille ja tilanteen kriitikoille. Totta on että he katsovat siinä mielessä taakse päin, että tunnistavat Lutherin puheista ja pietismistäkin sellaista uskosta todistamisen yhteisvastuuta, josta joskus puhuttiin. He katsovat myös eteenpäin ainakin siinä että näkevät nykyisenkaltaisen työntekijäkeskeisen seurakuntatoiminnan olevan tulossa tiesä päähän. Oma asia on se onko sellainen näkeminen pessimismiä vai realismia. Tulevaan varautumista se ainakin on, ja sitä on peräänkuulutettu yleisemminkin.
Kirkolliskokouksen tulevaisuuskomitea piirsi neljä vuotta sitten kirkon johtavien ihmisten eteen radiakaalin muutostarpeen, jossa hyvin keskeisessä osassa oli se tapa millä seurakunnissa tehdään työtä. Hallintokeskeisyydestäja pappisjohtoisuudesta olisi välttämättä päästävä kohti yhteisöllisyyttä ja seurakuntalaislähtöistä toimintaa. Komitean tätä koskeneet aloitteet eivät ole edenneet.
Näen tilanteessa vaaran merkkejä. Kirkkoherroilla ja papistolla on käden täynnä ns. lakisääteistä työtä. Jopa siinä määrin että pappisviran perustehtäville tuntuu olevan yhä vähemmän aikaa. Evankeliumin sanan julistaminen ja opetus, sielunhoito ja seurakunnan hengellinen ohjaaminen jäävät helposti hallinnollisten velvollisuuksien ja yhteiskunnallisen vastuun ja osallistumisen jalkoihin. Tulevaisuuskomitean radikaali aloite kirkkoneuvostojen lakkauttamisesta olisi ollut osavastaus tähän vaikeuteen, mutta se ei saanut edes alkukannatusta, toisin kuin hiippakuntavaltuustojen lakkauttaminen, joka sekin kariutui muutosvastarintaan. Hallinto ensin ja ennen kaikkea.
Vaarallisempana näen pappisvastaisuuden lisääntymisen sellaisten aktiivisten seurakuntalaisten keskuudessa, jotka kaipaisivat papiltaan tukea ja aitoa mukana olemista perinteisesti yleiseen pappeuteen kuuluvissa seurakunnan tehtävissä. Jos he jäävät yksin kutsumuksessaan, ollaan lähellä sitä että paimen irtautuu laumastaan tai päinvastoin.
Pappisvirka voi hyvin
Yksi asia jota tulevaisuukomitean vision rakentajat eivät ehkä osanneet ottaa huomioon, on kirkkomme määrätietoinen, aktiivinen ja pitkään jatkunut ekumeeninen osallistuminen ja kehitys. Tässä kosketan arkaa aihetta. Ekumeeninen kanssakäyminen ja varsinkin ekumeeniset teologiset dialogit ovat kirkon kruununjalokiviä joita on paras mieluimmin vain kaukaa ihastella. Ja kaiken lisäksi katson olevani ekumenian puolella, en sitä vastaan.
Kuitenkin en voi olla näkemättä, mikä yhteys esimerkiksi sellaisilla saavutuksilla kuin Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta roomalaikatolisten kanssa ja Porvoon yhteinen julistus anglikaanien kanssa on oman kirkkoni virkateologiassa vallitsevaan tilaan. Kallistuminen – vaikkapa tarkemmin määrittelemättömänä – melko korkeakirkollisen pappisviran suuntaan vahvistaa pappisekeskeistä toimintakulttuuria, vaikka asiaa ei ehkä ole aivan helppo osoittaa. Nimenomaan virkakäistystä tulisi olla mahdollista ymmärtää myös sellaisesta lähtökohdasta, joka nojaisi enemmän omassa luterilaisessa perinteessä olevaan ajatukseen pappeudesta palveluvirkana. Muilta osin pidän mainittuja dialogisaavutuksia erinomaisena työnä. Liian voimakas sitoutuminen allekirjoitettuihin asiakirjoihin ja kunnioitettuihin vanhempiin kirkkoihin saattaa kuitenkin vetää eri suuntaan kuin mihin oman kirkkomme tulevaisuuden näkymät ja -strategiat kutsuvat.
Sanon tämän virkakäsitykseen liittyvän ekumenian vaikutuksen silläkin riskillä, että se ammutaan isolla kanuunalla alas ja todetaan että näillä kahdella ei ole yksinkertaisesti mitään tekemistä keskenään. En minäkään pidä asiaa keskeisenä vaikuttajana pappis- ja työntekijäkeskeisyyteen, mutta pidän sitä sellaisena piilovaikuttajana joka olisi hyvä tunnistaa ja puhua auki. Seurakuntalaisten parhaaksi.
Olen aina luullut, että papit ja muut seurakunnan työntekijät ovat palveluvirassa. Siis seurakuntalaisten. Kunnes kuulin erään papin sanovat, että hän on jumalalla töissä. No, hänen palkkansa maksaa kuitenkin seurakuntalaiset, eli ihmiset. Tässä on ristiriita. Jos asenne on ylevä, tulos on matala.
Kelan tädit ja sedät jakavat valtion (meidän kaikkien) varoja tarvitseville. Ovatko he jumalan, valtion vai ihmisten töissä ? ”Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat .”
Perjantai-iltana ei jaksa muuta.
Meillä tutkimusta ei ole mutta ulkomailta korkeakouluopiskelijoiden parista on tehty ja näin useat nuoruudessa homosuhteita harrastaneet päätyvät vakiintuessaan heterosuhteeseen.
Toki käy toisinkin päin jolloin lasten vartuttua tullaan homosuhteeseen.
Edellinen ei nyt yleiseen pappeuden katsomiseen liittynyt suoraan mutta nämä Ihmiset ovat toimineet kuten ovat parhaaksi kehyksessään katsomisella toimineet.
Missä on kirkkomme politiikka perheen asiassa. Olen esittänyt aviosopimuksen esittämistä kirkollisen vihkimyksen ehdoksi. Ei ole tullut kaikuja. Näin kirkkomme on asemassa missä tulevaisuutta katsovia julkituloja eläkettä odotellessa ei tehdä.
Liittyykö edellinen yleiseen pappeuden asiaan on katsomisen päässä joka uskaltaa sen tehdä.
Arvoarvostelmien yhteenkatsominen on asia minkä kirkkomme haluaa meiltä katsoa pois Jumalan ilmoituksen vastaisena. Olisiko kuitenkin parempi olla yhteistyössä kuin kirkkona ajaa itsensä saumaan mistä ei ole enää ulostulon mahdollisuutta.
Odottaapa sitä kun seurakuntalaiset paremmin tunnistavat oman perisyntisyytensä ja sen vaikutukset opetuksen hedelmissä voiki käyä useamman hakeutuminen pois Ihmisarvoa ja sen merkitystä katsovasta laitoksesta enemmän hengellisyyttä katsovaan ja arvostavaan seuraan yhteisössä vaikka sitten enTheos kehyksessä.
Vaarana yleisen pappeuden eteenpäin menemiselle on myös Ihmisten ymmärryksen kasvu, huolimatta kirkon työstä, katsoa kirkkomme opetus Ihmisarvon vastaiseksi lähtien perisyntikäsityksestä.
Mitä sitten ajattelemme, olisiko se toteamus yhtenäisesti uskottuna kuin katsottuna; kuten katolisilla niin meilläkin on suun ja kirjallisen sanan salaisuutta mitä emme kuitenkaan halua kertoa julki koska asia voisi häiritä jäsenten sieluista kiinni pitämistä yhteissä haasteessa pysyä kirkkona.
Näin kysymys on minimumistä missä kirkkomme käytännössä on mukana tänä päivänä kun hengellisellä opinprioriteetillä voidaan olla syrjin silmin katsomatta alle viiden prosentin vähemmistöä niin samansukupuolisen asiassa kuin yhteenlaskettuna nekin jotka kumpaakin vaihtoa tarvitsevat sublimaattioonsa.
Onko edellinen miten kristillistä en osaa sanoa mutta se on kuitenkin totta ihmisillä.
Yleinen pappeus ensimmäiseksi katsoisi anteeksiantavin silmin moista ja lukisi rukouksen asian päälle kun ketään ei olisi tullut loukatuksi enempää kuin asia vaatii.
Varmasti blogisti kysyy miten kommenttini liittyvät Hänen kirjoittamaansa.
Yleinen pappeus on vastuunottamista ja ymmärryksen välittämistä mikä on Ihmisarvon mukaista. Nyt asiana otin sukupuolisen viehtymyksen päivän asiana.
Huono tahi epäkurantti todistus traditiossamme saa aikaan huonoja päätelmiä asioiden tilasta. Näin Ihmiset uskossaan eivät usein voi uskoa itseensä vaan tapahtuu symmetrian vaihtoja johtuen heidän älyllisyytensä loukkauksista mitkä liian usein saavat Ihmisen epäilemään itseään ja mitkä ajan oloon vaikuttavat samaistavasti heidän myöhempiin päätöksiinsä elämänsä hallitsemisessa kuin myös niinsanotusti hyvän elämän tavoittelemisessa.
Hyvä elämä ei ole kummosta, se on arkipäivästä, mutta ilman liikoja itsesyytöksiä, ei perisyntisyyden kanssa kamppailemista, vaan sitä mikä Itselle sydämessään on rehellistä, ja juuri sillä hetkellä, ja mikä parhainta enTheos yhteydessä elämämme antajaan Kaikkivaltiaassamme.
Tätä on yleinen pappeus.
Ongelma ei ole se ettikö papisto haluaisi maaikkoja ottamaan enemmän vastuuta. Ongelma on se etää niitä maalikkoja ei löydy ainakaan tarpeeksi suuressa märässä . Heitä löytyy hallinnollisiin tehtäviin kirkkoneuvostoissa ja vastaavissa mutta on aivan eriasia johtaa jotakin seurakunnan toiminnan piiriä. On ehkä kaksi poikkeusta .Rippikoulujen isoiset ja (ehkä) pyhäkoulun opettajat.
Kaikesta huolimatta herätysliikkeet erilaisine seuroineen ovat vahvasti maalikkoja aktivoivia ja kompensoivat kokonaiskirkosta puuttuvan maalikkoaktivismin.
Eräs suuri ongelma on nuo eriaaliset näkypaperit. Ne ovat niin voimakkaasti ulospäin suuntautuvia ja koko maailmaa syleileviä ,että muutamaa harvaa maalikkoa lukuunottamatta ne eivät vedäpuoleensa. Suuri näky niissä on liian suuri.
Myöskin luomalla suurseurakuntia estetään tehokkaasti sellaisen kotipaikkatunteen syntymistä joka kasvattaisi osallistumiseen ja vastuunottamiseen , vaan seurakuntalaiset ovat anonyymeja toiinen toisilleen.
Nykyinen tilanne tulee jatkumaan tai huononemaan. Kirkossakäynti vähenee ja kirkosta eroaminen jatkuu.
Kiitos taas Markku. Juuri siksi että tekeviä seurakuntalaisia ei näytä löytyvän riittävästi, sen eteen olisi tehtävä töitä. Rohkaista, innostaa, tukea, auttaa ja varustaa, opastaa, ja loppujen lopuksi valtauttaa (uuden sanan opin mennäviikon kotimaan diakoniajutusta:)
Huomaan että saat minutkin kysymään mihin noita näkypapereita tarvitaan loppujen lopuksi. Nyt suosittelisin esim. kirkon Ovet auki strategian lukemista ennenmuuta sen kirjoittajille tai oikeastaan kirkkohallituksen ylimmille ja muillekin viranhaltijoille itselleen. Kirkkoherrojen ja seurakuntien viskaalien työnä olisi pureskella tai hakata isot asiat pieniksi, ymmärrettäviksi ja toteutettaviksi. Ei siitä muuten ole mitään hyötyä. Tätä pitää selvästi vielä funtsata, olen juuri kirjoittamassa omaa blogiani siitä. –
”Nykyinen tilanne tulee jatkumaan tai huononemaan. Kirkossakäynti vähenee ja kirkosta eroaminen jatkuu.” Itsepäisesti ajattelen että samaan aikaan voidaan saada aikaan jotakin uutta ja hyvääkin.
Perisynti
Perinnöllisiä sairauksia voi olla, mutta sairaus ei ole synti, eikä synnin seuraus, se on biologiaa, ei teologiaa.
Se joko periytyy tai ei periydy. Mutta se ei lähde syntien anteeksiantamisella,
Jotkut tiedemiehet ovat väittäneet, muistaakseni venäläiset, että sanoilla on merkitystä, että sanat voivat vaikuttaa myös solutasolla ja näin saisi selityksen se, mihin rukoileminen perustuu. Ajatus on energiaa ja rukousta voisi sanoa energian siirroksi sille, joka sitä tarvitsee. Sairas usein lamaahtuu ja menettää elämänvoimansa ja taistelutahtonsa sairautta vastaan, jolloin sairaus ottaa vallan ja vie.
Kun hänelle lähetetään voimallisesti energiaa rukouksella, hän saa uutta voimaa.
Jos kuulostaa uskomattomalta, niin miettikääpä miten itse uskotte.
Perisynniksi voi tietysti sanoa myös sitä, jos vanhemmilla ja heidän vanhemmilla ja siitä taaksepäin on vahingollisesti vääristynyt ajattelumalli ja se opetetaan aina seuraaville sukupolville ja sitä vielä levitetään kaikkeen maailmaan.
Tästä perimästä on mahdoton päästä irti muuten kuin kääntymällä sitä vastaan, katsomalla sen sisään suurennuslasilla ja mikroskoopilla. Miltä sen sisuskalut näyttävät.
Jos ajattelumalli se on perustunut pakkoon, ulkoaopeteltuihin lauseisiin, tai pelkoon, on se pakottajille vielä pahempi, kuin pakotetuille. ” Pahempi sille, kenen kautta se tulee. ”
Kristinusko tuntuu sekä rakastavan, että alistuvan perisynnin edessä, ikäänkuin ei mitään olisi tehtävissä.
Kristillisyydessä on kyse elämästä Kristuksessa. Yleinen pappeus ei ole mitään kerhoissa puuhastelua veen elämää Hengessä. 2 Kor 3:6-8 kuvaa Hengen virkaa, so. elämää Pyhässä Hengessä. Tämä on aivan eia asia kuun kaikenlainen puuhastelu tai kirkollinen kerhotoiminta. Kun elämme näin Hengessä elämämm e koskettaa ihmisiä aivan kuin kirjoittaisimme sydänten lihatauluihin, 2 Kor 3:b. Näin Pyhä Henki meissä vaikuttaa ihmisiin ja Jumala käyttää elämämme todistusta vetäessään ihmisiä luokseen.
2 Kor 2: 14-15 kuva samaa asiaa, meissä on tarkoitus olla ”Kristuksen tuntemisen tuoksu” vaeltaessamme arjen keskellä ”voittosaatossa”. Tässä kaikessa on kyse ennekaikkea hengellisestä elämästä eikä vain erilaiseen toimintaan osallistumisesta niinkuin sellainen olisi joku itsetarkoitus.
Muistan itse aikanaan nelisenkynmentä vuotta sitten kun tulin uskoon ja tutustuin seurakuntani toimintaan miten, anteeksi nyt vaan, tylsältä se tuntui. Jos olisin silloin jämähtänyt niihin kuvioihin olisi kyllä koko elämä jäänyt jotenkin elämättä. Tällainen kirkollinen puuhastelu tuntuu minusta olevan jotain mikä sopii ihmisille jotka tahtovatkin tulla johdatelluiksi. Kaikilla uskovilla on Hengen virka ja mahdollisuus elää Jumlan antamaa elämää Hengessä. Jos tämä vaihtuu johonkin kerhoelämään minusta menetetään jotain tärkeää.
Yleinen pappeus lienee sitä, että ihmisillä on valta antaa syntejä anteeksi. Jos joku loukkaa minua ja pyytää anteeksi, minulla on valta antaa anteeksi. Minulla on valta antaa anteeksi vaikka hän ei pyytäisikään, jos löydän ymmärryksen hänen teolleen.
Jos en löydä ymmärrystä, voin silti ottaa syyn päälleni jos katson, että näin on sille toiselle helponpi ja minä tämän kyllä kestän.
Jos loukkaus on rikoksen luontoinen, ja siitä koituu minulle ikävyyksiä ja tappioita,
voin viedä asian oikeuteen, joka tarkoittaa, että kaikkea ei tarvitse antaa anteeksi, sitävarten on oikeuslaitos, joka ratkaisee asian. Rikollinen saa rangaistusken ja minä hyvityksen jos menetys oli sen luontoinen.
Jos olen loukannut Jumalaa vastaan, se on minun ja Jumalan välinen asia. Jos hän rankaisee, se on ihan oikein, eikä siinä voi ulkopuoliset instituutit mitään tehdä.
Ihmisen pojalla on valta antaa syntejä anteeksi.
Ihmisen poika tarkoittaa ihmissukuun kuuluvaa ihmistä, ihmislasta, ja lapsia ovat myös tytöt ja ihmislapsella on valta antaa anteeksi, tai olla antamatta. Siksi meillä on Laki ja oikeuslaitos.
Oman käden oikeus rangaistuksen antajana on sen sijaan lain omiin käsiin ottamista, ja sitä me emme tee. Vaikka monet miehet sanovat, kuinka kosto on suloista.
Kristuksen murhaa ovat ” Kristuksessa olevat” kostaneet hyvinkin ansiokkaasti ja vielä väärille ihmisille, kun Mooseksen laissa ei ole ristiinaulitsemisragaistusta määrätty ja kosto on jopa kristillisesti väärä tapa toimia.
Miten tällainen syyttömien syyttäminen ja rankaiseminen on seurakunnissa voitu hyväksyä, kun muuten ajatellaan, että kysymys on perin suuresta ja ihanasta tapahtumasta ja ennaltamääräyksestä, kun jumala uhrasi poikansa ja synnit lähti maailmasta ja tie taivaaseen aukesi.
Miksiköhän meillä on erikseen kirkkoneuvostot ja valtuustot, jotka käsittelevät samat asiat kahteen kertaan. Joskus historian hämärissä asialle on voinut olla tarvetta, mutta onko yhä? Neuvosto ei kuitenkaan korvaa sitä keskusteluyhteyttä, jota seurakunnan ja työntekijöiden välillä tulisi olla. Tarvittaisiin epämuodollisia keskusteluja eikä tämmöisiä muotoihin kallistuneita, joissa työntekijät ja muodollisuudet hallitsevat.
Hyvä kysymys, mihin tarvitaan kirkkovaltuustoja ja kirkkoneuvostoja, seurakuntayhtymissä vielä seurakuntaneuvostoja. Kirkko ja seurakunnat ovat täynnä byrokratiaa, joka sitoo varsinkin johtavat papit ja luottamushenkilöt paperien pyörittämiseen ja kokoustamiseen. Mutta näin on jokaisessa kansanvaltaisesti ja demokraattisesti järjestäytyneessä organisaatiossa kuten kunnissa ja järjestöissä. Kirkon julkisoikeudellinen asema tuo vielä omat rasitteensa päätöksentekoon. Sadinmaan ja Kovacsin edustama anarkia merkitsisi ehkä vapautumista byrokratiasta, mutta siirtäisi vallan niille, jotka huutaisivat muita kovemmin.
Parempi vastaus on hallinnon ja toiminnan selkeä työnjako. Demokraattista hallintojärjestelmää voidaan ja pitää kehittää niin, että se toimii optimaalisella tavalla mahdollistaen ja tukien joustavaa toimintaa. Toiminnassa tarvitaan kirkon ja seurakuntien uudenlaista työntekijöiden ja seurakuntalaisten organisointia ja johtamista. Timo Pöyhönen on kirjassaan ”Yhteisöjen kirkko ” esittänyt oman mallinsa, josta voi lähetä liikkeelle, mutta joka ei välttämättä sovi kaikkialle.
Toivoa sopii, että Hannu Paavolan uudemmassa blogissa kommentoima kirkon uusi strategia saa aikaan muutosta.
Kirkkoneuvosto tuskin kykenee saamaan aikaan sitä muutosta , jossa kirkko kääntyisi ulospäin toiminnassaan. Neuvosto ja valtuusto, kun perustuu ajatukseen jossa vain vaaleilla valitut henkilöt ovat asioita suunnittelemassa ja päättämässä. Mitä eroa tällä periaatteessa on sille työntekijäkeskeisyydelle, joka on esteenä ulospäinsuuntautuvalle toiminnalle. Keinotekoiset ja muodolliset rakenteet, kun pitävät yllä juuri itseään. En tarkoita sitä, että nämä rakenteet purettaisiin nyt pois. Antaa niiden toimia entiseen malliin, mutta ei odoteta muutosta sieltä käsin. Heidän ja meidän valtuutettujen tehtävänä kun on säilyttämien. Niin säilytetään ne vanhat rakenteet, mutta tehdään niiden lisäksi jotain muuta, joka vahvistaa ja antaa lisäarvoa vanhoille rakenteille. Luodaan rinnalle vapaata keskustelua ja ideointia ilman muodollisia rakenteita. Kootaan yhteen niitä henkilöitä, joilla on kiinnostusta kirkon ulospäinsuuntautuvaan toimintaan ja aletaan kuuntelemaan heitä.
Käydään keskusteluja siellä ylätasolla ekumeiassa ja ylärakenteissa ikäänkuin alatasolla asiat sujuu ilman aitoja kohtaamisia.