Pohjoismaiden ja Viron ekumeeniset sihteerit pitävät vuosittain kokouksen, jossa vaihdetaan kuulumisia kehityskuluista eri kirkoissa ja maissa sekä keskustellaan yhteisistä kysymyksistä liittyen ekumeeniseen liikkeeseen ja muuhun yhteistyöhön. Tänä vuonna kokous oli Tanskassa. Isännät olivat valinneet teemaksi ”julkisen teologian”. Tanskan kirkko on valtiokirkkona perinteisesti ollut varsin pidättyväinen yhteiskunnallisissa asioissa. Sillä kun ei ole omaa kirkolliskokousta tai keskushallintoa, vaan kirkollisasiain ministeriö ja ministeri sekä parlamentti hoitavat päätöksenteon ajatellen niin lainsäädäntöä kuin rahoitustakin. Kirkko on kuitenkin ollut huolissaan siitä, että kirkon vapaus tietyissä asioissa kärsii. Niinpä sikäläinen kirkon ulkoasiain osasto on perustanut julkisen teologian ryhmän. Julkinen teologia tarkoittaa yksinkertaistetusti sitä, että kirkossa arvioidaan ja otetaan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin sen omista teologisista ja eettisistä lähtökohdista käsin – tavalla, jonka kirkolliseen kieleen vihkiytymättömätkin voisivat ymmärtää oikein. On myös luonnehdittu, että julkisessa teologiassa on kyse vapautuksen teologian impulssin soveltamisesta läntisen oikeusvaltion kontekstissa, poliittisten vallankäyttäjien työtä eettisesti tukien.
Ehkä kiinnostavimman teemaan liittyvän esityksen piti Kööpenhaminan yliopiston professori Niehls Henrik Gregersen. Gregersenin johtoajatus oli, että kirkot ovat kulttuurin ja vastakulttuurin välimaastossa. Ne eivät täysin samaistu yhteiskuntaan, mutta ei niiden tulisi olla periaatteellisessa oppositiossakaan. Esimerkkinä kirkon edustamasta mystisestä toiseudesta ovat konkreettiset kirkkorakennukset, etenkin vanhat katedraalit. Tätä voi kuvata esimerkiksi hänen lainauksellaan vastikään edesmenneeltä anglikaaniteologilta Stephen Sykesilta: “Siten pyhä paikka erotetaan toisista, ei siksi, että muiden paikkojen pyhyys kiellettäisiin, vaan jotta ihmisen havaintokyky tehostuisi kaikissa paikoissa.” Toisen näkökulman tuo John Inge: ”Katedraali ei kysy asemaasi tai uskoasi: oleellista on läsnä oleminen.” Gregersen viittasi Porvoon yhteisen julkilausuman uudelleen muotoilemaan ajatukseen ’apostolisesta suksessiosta’: kansan jatkuvuus (successio populi) ja piispanistuimen jatkuvuus (successio sedis) kuuluvat yhteen. Hän totesi hyväksyvästi, että Inge edustaa sakramentaalista lähestymistapaa paikkaan: Jumala, kansa ja paikka ovat suhteessa toisiinsa.
Maallistumiseen liittyen Gregersen piti sosiologi David Martinin (On Secularisation 2005) ajatusta siitä, että sekularisaation merkitystä tulee tulkita aiempaa historiallisemmin ja kontekstuaalisemmin kannatettavana. Uskonto ei ole hävinnyt, mutta se ei ole myöskään palannut toisessa muodossa ”uskontojen paluuna” takaisin. Sekularisaation historian keskeisiä etappeja ovat mm. reformaatio, Ranskan vallankumous ja toinen maailmansota ”nationalismin globalisaationa”. Skandinavian kirkollista tilannetta ajatellen Gregersen sovelsi Martinin metodia ja terminologiaa ja kuvasi sitä seuraavasti: ”Vain hidasta enemmistökirkon eroosiota; alhainen kirkossakävijöiden määrä, mutta suhteellisen korkea amorfisten uskonnollisten uskomusten ja moraalin taso.”
Gregersen kuvasi kiinnostavasti myös kirkon ja kulttuurin välistä suhdetta käyttäen Oliver Royn (When Religion and Culture Part Ways 2010) erottelua akkulturaation, inkulturaation, ekskulturaation ja dekulturaation välillä. Akkulturaation mukaan kulttuuri on olennaisesti hyvä (Skandinavia). Inkulturaation mukaan kulttuuri on hyvä, mutta tarvitsee täydennystä (varhainen kristinusko). Ekskulturaation merkitsee kulttuurin pitämistä maallisena ilman arvoa, mikä johtaa omien mini-kulttuurien luomiseen (pietismi). Dekulturaation mukaan kulttuuri on pakanallinen (vrt. Isis). Yleisesti ottaen Gregersen näytti suosittelevan pohjoismaisille kirkoille nykyisessä muuttuneessa tilanteessa pääasialliseksi strategiaksi inkulturaatiota. Hänen mukaansa tämä strategia toimii, kun kristinusko saavuttaa huomionarvoisen koon, mutta tunnustaa, että kirkko on vain yksi toimija yhteiskunnassa, mutta haluaa olla vastuullinen ja osallistuva toimija. Tällöin sovellettaisiin ”ystävällisen vastakulttuurin” mallia.
Tämäkin kokoontuminen oli yksi esimerkki siitä, miten kansankirkkojen todellisuus on muutoksessa myös Pohjoismaissa. Niinpä viritteillä on myös Luterilaisen maailmanliiton kontekstissa pohjoismainen projekti, jossa tarkastellaan tutkimuksen ja kirkkojen kehittämien käytäntöjen valossa, miten sekularisaation ja mm. vähenevien kasteiden haasteeseen voitaisiin vastata. ”Sisäisen sekulariaation” tie on osoittautunut vääräksi. Tarvitaan kokonaisvaltaista, ruumiin, sielun ja hengen huomioon ottavaa lähestymistapaa, kuten vaikkapa lähetysteologiassa ja ekumeenisessa liikkeessä on jo pitkään tähdennetty. Myös luterilaisuudesta löytyy tähän resursseja, koska luterilaisuuden ydintä on Kristuksen todellinen läsnäolo sanassa ja sakramenteissa sekä sitä kautta kirkossa, niin että usko ja rakkaus voidaan pitää yhdessä ja ymmärtää usko siten kokonaisvaltaisesti, niin järjen, tunteet kuin toiminnan ja hiljaisuuden sisäänsä sulkevaksi kokonaisuudeksi, rukoukseksi ja elämänmuodoksi.
”luterilaisuuden ydintä on Kristuksen todellinen läsnäolo sanassa ja sakramenteissa sekä sitä kautta kirkossa, niin että usko ja rakkaus voidaan pitää yhdessä ja ymmärtää usko siten kokonaisvaltaisesti, niin järjen, tunteet kuin toiminnan ja hiljaisuuden sisäänsä sulkevaksi kokonaisuudeksi, rukoukseksi ja elämänmuodoksi. ”
Tämä kaikki voidaan käsittää niin, että vain kirkossa voidaan elää hengellistä elämää todeksi. Silloin elämä varsinainen elämä ja hengellinen erotetaan toisistaan. Hengellistä elämää eletään pyhäisin kirkossa, mutta ei enää arjessa. Onhan kristuksen läsnäolo sidottu kirkon seinien sisälle ja pappeuteen.
Silloin kristuksen todellinen läsnäolo ei ole todellisuutta arjessa. Eikä velvoita Vapahtajan seuraamiseen päivittäin. Hengellinen elämä ja arki erotetaan toisistaan. Henkilökohtainen sanan tutkiminen ja rukouselämä jää toisarvoiseksi. Tällöin kristitty jää lapsen tasolle omassa hengellisessä elämässään. Hän ei tunne sanaa, eikä osaa käyttää rukousta hengellisen taistelunsa välineenä. Sillä eihän hänen tarvitse olla hengellisessä taistelussa mukana lainkaan. Oma liha, Perkele ja maailma eivät ole hänen vihollisiaan. Eikä hän niitä vihollisikseen tunnista.
Kirkon jäseniä pidetään, ikään kuin linnunpoikasina, jotka ei kykenen itse ruokaansa hankkimaan. Näiden hengellisenä ruokana on vain ne opetukset, joita papit armollisesti heille jakavat. Jollei papeilla ole sitä ruokaa jaossa, niin poikaset kuolevat nälkään ja janoon. Itse he eivät osaa pitää hengellisestä elämästään huolta, koska kyseinen opetus on tehnyt heidät täysin riippuvaisiksi kirkon seinien sisällä tapahtuvalle toiminnalle. He käsittävät messussa vapaaehtoisena toimimisensa tärkeäksi hengelliseksi tehtäväksi. Sitä vastoin naapurin auttamista ei sellaiseksi tunnisteta. Näin kirkko toimii vain niiden hyväksi, jotka kirkon toimintaan osallistuvat, eikä oikeasti pyri muiden mukaan tuloon. Uusia ei mukaan kaivata, eikä heitä juurikaan sinne tule. Näin kirkon opetus Kristuksen läsnäolonainoana paikkana, saa aikaan se, ettei kirkolla ole nykypäivänä imua.