Raamattukäsitys uusiksi: Ytyä sateenvarjon alle

”Valeuutisilla ja Raamatun kertomuksilla on vain vähän eroa, sanoo historioitsija Yuval Noah Harari.” Siihen vähään eroon olisi ehkä kuitenkin hyvä kiinnittää huomiota. Kulttuuritoimittaja Joonas Turunen sanoo, että Hararin väite on kova. (HS Viikko 34/2018). Ennen muuta väite on ehkä tarkoitettu herättämään kiinnostus kirjoittajan tuotantoa kohtaan. Itse aihe – valeuutiset – on toki ensiarvoisen tärkeä.

Elina Perälän hiilipiirros 2017.

Raamatun käyttäminen esimerkkinä antaisi aihetta tuumia historiallisen pohjan ja totuuden välistä yhteyttä. Harari tuntuu kuittaavan asian puhumalla vain keksityistä tarinoista. Mihin keksityn ja toden välinen raja vedetään? Tarkoitan tällä valehtelun ja tulkinnan välistä rajapintaa. Esimerkkinä käytetään usein onnettomuuden silminnäkijöiden kertomuksia – ne voivat poiketa toisistaan hyvinkin paljon. Itse onnettomuus on tapahtunutta historiaa. Siitä kerrotaan kuitenkin tulkintojen avulla. Samaan tapaan voidaan puhua Raamatun ajan tapahtumista ja niiden tulkinnoista – ja Raamatun sanomasta.

Tulkinnan ja keksityn välinen raja on mielenkiintoinen. Voidaanhan tuumia esimerkiksi H.C. Andersenin satujen totuutta. Toisaalta voi sanoa, että ne ovat alusta loppuun keksittyjä tarinoita. Toisaalta voi sanoa, että ne välittävät aikuisillekin jotain, mikä on totta ihmisten elämässä ja maailmassa. Satu ja valeuutinen eivät ole sama asia. Uskonnollisiin asioihin kuten tieteeseenkin kuuluu ”tulkinnan taito” (hermeneutiikka).

Harari osaa käyttää kieltä. Hän näyttää mustavalkoisten kuvien voiman. Asiat ovat joko tai mutta eivät sekä että. Joko tai on perinteistä uskonnollista kieltä, jolla on taustansa. Syvemmällä on kuitenkin etsimisen vaiva ja palkka: ”Ei jokainen, joka sanoo minulle ´Herra, Herra´, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon.” (Matt. 7:21). – No niin. Nyt lainasin Raamattua. Miten tämän ymmärrän?

Jeesus ei puhu siitä, että sovitustyö olisi tarpeeton. Taivaallisen Isä tahdon tekeminen on sydämen uskoa. ”Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen.” (Room. 10:10). Tästä pääsen kohtuullisen sujuvasti teologisen tieteeseen. Pidän lähtökohtanani nyt tuota Roomalaiskirjeen kohtaa. Voiko teologinen tiede kumota tai vahvistaa vanhurskauteni tai pelastukseni? Tiede ei ainakaan minulle voi toimia sen paremmin sydämen uskon kuin suun tunnustuksenkaan estäjänä tai takuumiehenä.

Tiedän, että on seurakuntalaisia ja ehkäpä pappejakin, jotka suhtautuvat vähättelevästi teologiaan. Ajattelun ja uskon välinen tie on monasti aika tukossa. Olen huolestunut juuri tästä. Kyllä meillä täytyy olla tilaa ajatella ja kysellä ilman että tuntisi uskon kallion järkkyvän allaan.

Liityn tässä Joonas Turusen toistamaan neuvoon välttyä joutumasta valeuutisten pauloihin: ”Muistakaa lukea tieteellisiä tutkimuksia.” Samaan neuvoon päätyy toimittaja Antti Berg. (Kotimaa24, 25.8.2018). ”Raamatuntulkinnan olisi hyvä pohjautua johonkin syvempään kuin jakeiden irrotteluun asiayhteydestään tai yhden karismaattisen raamattuopettajan tulkintaan.” On kuitenkin tässä yhteydessä tarpeen sanoa, että juuri jakeet ovat usein elämän aarteita. Niitä voi muistella tai vaikka mutista lenkkipolulla. Se on uskon matkaa ja ravintoa.

Antti Bergin selostus on hyvä mutta olen täysin eri mieltä otsikosta: ”Sopu löytyy kirkossa vain, jos totuudesta luovutaan.” Sopu ei löydy kirkkoon totuudesta luopumalla. Kirkon pitää uskaltaa olla kirkko myös raamattukäsityksessään. Sopu löytyy kirkossa vain, jos totuuteen tosissaan ja yhdessä pyritään. Sateenvarjon alla pitää olla sekä tilaa että ytyä.