Nuorisotyö on kirkon lippulaiva. Näin on hoettu pitkään. Ja tottahan se näyttää olevan. Kirkko tavoittaa rippikoulussa ja pari vuotta sen jälkeen ison osan nuorisosta, ja kulkee matkan elämää heidän parissaan. Mutta…
Isostoiminta ei kuulemma sitouta kirkkoon. Ja tottahan se näyttää olevan. Nuorten aikuisten ikäluokissa kirkko ei tavoita kuin marginaalin, vaikka 15-17 vuotiaissa yhteys kirkkoon on suhteellisen vahvalla tasolla.
Yksi merkittävä tekijä on toki jo siinä, että varsinainen kirkon ”aikuisten” toiminta on järjestetty vanhempien sukupolvien ehdoilla. Perheen perustamisen vaiheessa kirkko asettuu usein takaisin mukaan kuvioihin, mutta tällöinkin toiminta on hyvin lapsikeskeistä. Ihminen kaipaa huomiota muunakin kuin vanhempana. Ja jos lapsia ei ole, ei ”tekosyytä” kirkkoyhteyteen ole.
Kuitenkin toisena merkittävänä tekijänä näen sen, että seurakuntien nuoriso- ja isostoiminta eivät kasvata seurakuntayhteyteen. Monin paikoin nuorten toiminta on kivaa, hengellistäkin, mutta seurakunnan muusta toiminnasta erillistä. Seurakuntayhteydestä kyllä usein puhutaan, mutta useammankin vuoden mukanaolon jälkeen nuoret tuntevat usein lähinnä muita nuoria. Oikeasti puhuttaessa ”seurakunnasta” puhutaankin käytännössä nuorten porukasta.
Entäpä, jos seurakunnan nuorisotoimintaan nivottaisiin vahvemmin jumalanpalveluksen viettäminen? Seurakunnan päämessu voi tuntua kulttuurisesti vieraalta ja sitä myötä tylsältä. Ajankohtakin on monen nuoren elämänrytmiin nähden hankala. Mutta entäs, jos nuorisotoiminnassa keskityttäisiin yhä vahvemmin siihen, että nuoret – työntekijöiden innoittamina ja sparraamina – viettäisivät yhteyttä omannäköistensä jumalanpalvelusten merkeissä? Tällä tavalla nuoret pikku hiljaa kasvaisivat ja sitoutuisivat kirkon perinteeseen pitkäjänteisemmin. Samassa yhteydessä olisi luontevasti opetusta, yhdessäoloa, musiikkia, osallistumista, kirkon traditiota, rukousta – ja kenties sakramenttikin. Ja tämän lomassa voidaan toki ”hengailla” niin kuin ennenkin.
Isoskoulutus tulisi ilman muuta nivoa seurakunnan jumalanpalveluselämään. Samanaikaisesti, kun seurakunnan nuorisotyössä voisi juurtua kirkon perinteeseen ja yhteisen jumalanpalveluksen viettämiseen nuorten näköisellä ja heille mielekkäällä tavalla, voisi isoskoulutukseen ilman muuta liittää koko seurakunnan yhteisen juhlan palvelutehtäviä. Tällä tavalla nuorten keskuudessa jo opittu linkittyisi koko seurakunnan yhteiseen messuun. Kun seurakunnan yhteisessä messussa on kaksi nuorta, on siellä helpommin niitä jo kohta neljä. Ja neljän myötä siellä voi olla kahdeksan. Tai mikä jottei kaksikymmentä? Mitä, jos tavaksi muodostuisikin mennä kavereiden kanssa messuun ja sen jälkeen viettää vaikka mukavaa yhteistä vapaapäivää?
Ja mikä hyöty tässä olisi?
Jumalanpalvelus on seurakunnan ainut toimintamuoto, jota harrastetaan viikoittain jokaisessa seurakunnassa ympäri Suomen. Kun nuoret ensisijaisesti kannustettaisiin osallistumaan messuun säännöllisesti, muodostuisi tästä tavasta linkki eri elämäntilanteiden välille. On aivan sama missä asut, minkä ikäinen olet, mikä on perhetilanteesi, miten hyvin seurakunnan ja sen toiminnan tunnet: messu on. Sinne voi mennä – kunhan sinne vain rohkeasti opetettaisiin menemään. Ja näytettäisiin itse esimerkkiä. Ihan tavallisena sunnuntaina.
Omassa seurakunnassani, jonka toiminnan mihinkään segmenttiin en oikein ikäni puolesta kuulu, on nuorisotyössä havahduttu tähän jumalanpalveluselämän tärkeyteen. Tällä hetkellä sunnuntain messussa käy vapaaehtoisesti keskimäärin 10-15 teini-ikäistä nuorta. Sinne on muuten nyt huomattavasti mukavampaa ja helpompaa nuorena mennä, kun siellä on muitakin.
Nuorisotyö on kirkon lippulaiva. Se ei kuitenkaan pelasta kirkkoa, ellei se kasvata kristityistä nuorista kristittyjä aikuisia.
Kirjoittaja on 23-vuotias teologian kandidaatti, entinen isonen ja kerhonohjaaja, joka onneksi alkoi käydä 19-vuotiaana viikoittain messussa.
Matti Hernesaho: ”Nuorisotyö on kirkon lippulaiva.”
Oman seurakuntamme lapsi- ja nuorisotyö oli nyt jo keski-ikää lähestyvien jälkeläistemme lapsuuden elämää ohjannut ”lippulaiva”. Pienestä asti olimme opettaneet heitä iltarukouksessa rakastamaan Luojan luomaa luontoa sekä itseään ja ”kaikkia rakkaita ihmisiään”.
”Ryppyjä” tuohon uskoon toi mm. amerikkalaisesta Vineyard-liikkeestä alkunsa saanut Hengen uudistus, johon sitoutuivat niin papit kuin lukkaritkin maallikoista puhumattakaan. Esim. nuorimmaisemme rippipappina toiminut oli sitä mieltä, että universaalia Rakkautta ei ole olemassakaan, ja kun nuorimmaisemme riparitunnilla oli kertonut uskovansa tähän Rakkauteen [jota myös Jumalaksi sanotaan], rippipappi oli kertonut kuulijoille, että ”täällä puhuu paha henki”. Kun rippipappi kertoi saman asian myös rippisaarnassaan, jotkut lähimmäisemme ilmoittivat jumalanpalveluksen jälkeen eroavansa kirkosta.
Hienoa, kun Matin kotiseurakunnassa on herätty lippulaivan olemassaoloon ja jopa alettu luomaan sen elämälle tilaa kirkossa. Kaksikymmentävuotta olen ihmetellyt näitä samoja kuvioita. Miksi kirkko ei sitouta nuoriaan toimintaan, vaan antaa heidän mennä menojaan. Silloin nimittäin sain olla nuorisotyön sijaisena parisen vuotta. Näin mitkä käyttämättömät mahdollisuudet kirkolla on. Tähän kesään saakka olen pohtinut vastauksia noihin Matinkin kysymyksiin. Sain Pirkkalan riparilla kesällä nähdä miten homman voi saada pelittämään. Matin kertomat toimintamallit, kun voisi yhdistää täkäläisiin, niin jopa olisi hyvä malli koko lippulaivallemme. Jotenkin vain vaikuttaa siltä, ettei kirkossa kanneta suurtakaan huolta huolestamme nuorison häipymisestä omille teilleen. Tuskinpa mitään tahdotaa oikeasti muuttaa. vaikka työn tulokset valuvatkin vuosi vuodelta hukkaan.
Hyvä kirjoitus, oikeita oivalluksia.