(Täydennetty) Sain luettua Maria Peuran romaanin Ja putoavat taivaan tähdet. Sen toinen päähenkilö on eronnut lapsuutensa lestadiolaisesta liikkeestä, mutta nyt teini-ikäisen tytön yksinhuoltajana lukee Laestadiusta, jonka elämänvaiheet ja -tunnot antavat kaikupohjan nykyhetkelle.
Äiti ja tytär suunnittelevat yhteistä matkaa suviseuroille. Protuleiristäkin puhutaan.
Romaanissa on kyse toki paljosta muustakin kuin edellä kerrotusta. Lukiessani mietin jällen kerran kysymystä ”kristillisestä romaanista”. Millä tavalla kristillisen aineksen tulee olla osa teosta ja sen maailmaa, jotta voidaan oikeutetusti puhua kristillisestä romaanista? Riittävätkö lainaukset herätysliikkeen johtajan kirjoista?
Tätä määrittelyä olen pohtinut enemmän Kotimaan (23.10.) esseessä, jonka on julkaistu myös erillisessä kirjallisuusblogissani:
Kristillisen kirjallisuuden anatomia
Peuran kirjaa voi kuitenkin pitää yhtenä kaunokirjallisena lestadiolaiskirjana, jos sellainen alalajityyppi on olemassa. Ja onhan sellainen.
Lisäksi on vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä syntynyttä kaunokirjallisuutta ja romaaneja. Niistä kertoo Markku Ihonen (Perusta-lehden artikkeli takavuosilta):
Kullakin kirjalla on sanomansa. Synnistä kertovat vahvistavat lukijan likaista mielikuvitusta. Kristillisen kirjan tulee kertoa Jumalan armosta Jeesuksessa. Kristillisen kirjan sanoma vie lukijansa näkemään Jumalan Sanan voiman ja viisauden ihmisten elämässä. Esim. lähetyssarnaajien elämäkerrat, kuten Hannu ja Laura Haukan Vuosisadan ihme ja Pentti Heinilän Erittäin salainen kertovat Evankeliumin voittosaatosta kommunismin keskellä.