Hallituksen esitys uudeksi yhdenvertaisuuslaiksi annettiin eduskunnalle 3.4.2014. Uudistuksen tavoitteena on vahvistaa yhdenvertaisuuden suojaa ja selkeyttää nykyistä yhdenvertaisuuslainsäädäntöä. Tarkoituksena on edistää yhdenvertaisuutta ja ehkäistä syrjintää. Uutta lakia sovellettaisiin julkisessa ja yksityisessä toiminnassa ja se olisi siten soveltamisalaltaan nykyistä lakia laajempi. Uutta lakia ei kuitenkaan sovellettaisi yksityis- ja perhe-elämän piiriin kuuluvaan toimintaan eikä uskonnonharjoitukseen.
Lakiesityksessä uskonnonharjoittamiseen katsotaan kuuluvan esimerkiksi jumalanpalvelus ja muut uskonnolliset tilaisuudet sekä uskonnolliset toimitukset evankelisluterilaisessa kirkossa, ortodoksisessa kirkkokunnassa ja muussa uskonnollisessa yhdyskunnassa sekä helluntaiseurakunnan kaltaisissa uskonnollisissa yhdistyksissä. Lakiesityksen mukaan Uskonnonharjoittamiseen kuuluisi myös tällaisten yhteisöjen ja yhdistysten uskonnonharjoitukseen kiinteästi liittyvä opetus- ja julistustoiminta, sikäli kun Euroopan unionin lainsäädännöstä ei muuta johdu. Uskonnon harjoittamiseksi ei lakiesityksen mukaan kuitenkaan voida katsoa sellaisia toimia, jotka loukkaavat ihmisarvoa tai muita perusoikeuksia tai ovat oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisia. Erityisenä uskonnon harjoittamisen käsitettä rajaavana näkökohtana nousevat esiin muiden ihmisten perusoikeudet.
Nyt voimassa olevassa laissa soveltamisala on suppeampi, mutta toisaalta uskonnonharjoittamista ei ole rajattu erikseen pois. Oletettavasti uusi laki tuo tulleessaan selkeyttä esimerkiksi kirkollisten järjestöjen toimintaan. Myös uutta rajankäyntiä nousee esiin. On esimerkiksi ratkaistava, milloin opetustoiminta liittyy kiinteästi uskonnon harjoittamiseen ja milloin toiminta on luonteeltaan yhdenvertaisuuslain soveltamisalueen piirissä. Opetustoimintaa harjoittavan yhteisön tunnustusperusta ei tee sellaisenaan tee toiminnasta uskonnonharjoittamista.
Monet kristilliset järjestöt esimerkiksi ylläpitävät kansanopistoja joiden toimintaa säätelee laki vapaasta sivistystyöstä. Osassa niistä järjestetään myös lisäksi esimerkiksi lain ammatillisesta koulutuksesta, lukiolain tai perusopetuslain alaista koulutusta. Selvää on, ettei näitä koulutuksia tule rinnastaa uskonnon harjoittamiseen. Toisaalta näiden samojen kansanopistojen tiloissa saattaa olla säännöllistä jumalanpalvelustoimintaa, joka selkeästi on uskonnonharjoittamista.
Samassa yhteydessä yhdenvertaisuuslain uudistuksen kanssa on tarkoitus uudistaa myös muuta lainsäädäntöä. Lakin naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta uudistus tuo esim. uusia velvoitteita koulutuksen järjestäjille. Lain 2 § mukaisia soveltamisalueen rajauksia ei kuitenkaan ole tarkoitus muuttaa. Uskonnon harjoitukseen liittyvä toiminta on jo nyt rajattu tasa-arvolain soveltamisalueesta pois. Lakiuudistuksen yhteydessä esimerkiksi työsopimuslaissa nykyisin olevat syrjivän kohtelun kiellot korvataan suorilla viittauksilla yhdenvertaisuuslakiin.
Uuden lain soveltamiskäytäntö muotoutuu vasta lain voimaantulon jälkeen, mutta pelkästään perusteluosan pojalta voisi päätellä lain soveltamisalueen rajauksen tulevan korostetusti esiin juuri kristillisten järjestöjen ylläpitämissä kansanopistoissa. Kansanopiston järjestämä valtionavun piirissä oleva kurssitoiminta kuuluisi yksiselitteisesti yhdenvertaisuuslain ja tasa-arvolain soveltamisalueiden piiriin. Tältä osin kyseisen kristillisen järjestön koulutuksen järjestäjänä ja tämän ylläpitämän kansanopiston oppilaitoksena olisi lakiesityksen mukaan mm. arvioitava yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon toteutumista toiminnassaan ja ryhdyttävä tarvittaviin toimenpiteisiin niiden toteutumisen edistämiseksi. Yhdenvertaisuussuunnitelmassa esitetään käsiteltävä esimerkiksi syrjivien tapojen, asenteiden ja käytäntöjen tunnistamista ja poistamista. Myös opettajien yhdenvertaisuusosaamiseen tulisi kiinnittää huomiota.
Valtionavun ulkopuolista kurssitoimintaan sovellettaisiin puolestaan palvelun tarjontaa koskevia säädöksiä. Siltä osin kun tarjottavaa palvelua ei katsottaisi uskonnon harjoittamiseen rinnastettavaksi toiminnaksi, kuuluisi sekin yhdenvertaisuuslain ja tasa-arvolain soveltamisalueiden piiriin. Käytännössä valtionapua saavan kansanopiston koko vakituisen opetushenkilöstön rekrytoinnissa ja palvelussuhteen ehdoissa olisi noudatettava sekä yhdenvertaisuuslakia, että tasa-arvolakia.
Kansanopiston tiloissa järjestettävää uskonnonharjoittamista yhdenvertaisuuslaki tai tasa-arvolaki eivät puutu. Toiminnan järjestäjä voi vapaasti määritellä ketkä henkilökuntaan kuuluvoista tai ulkopuolisista toimijoista osallistuvat vaikkapa jumalanpalveluksen järjestelyihin. Toki tällöinkin on, mikäli toimitaan esimerkiksi Suomen ev.lut. kirkon puitteissa, noudatettava kirkkokunnan omaa järjestystä ja sitovia yhteisiä päätöksiä. Tässä suhteessa on kuitenkin syytä huomata, että Suomen ev.lut. kirkon kohdalla näiden yhteisten päätösten tulkinnasta päättää viimekädessä kirkolliskokous, ei esimerkiksi yksittäisen paikallisseurakunnan kirkkoneuvoston maallikkojäsenet. Tästä on kirkolliskokouksen tuore linjaus.
Uskonnollisen julistustoiminnan lukeminen uskonnonharjoittamisen piiriin ja siten yhdenvertaisuuslain soveltamisalueen ulkopuolelle merkitsee että kirkkomme lähetysjärjestöille ja herätysliikkeille riittää, että ne sitoutuvat kirkkomme yhteisiin päätöksiin mukaan lukien esim. lähetysstrategia. Siltä osin kun kirkkomme yhteiset päätökset eivät muuta linjaan, lähetysjärjestö voi vaikkapa pidättäytyä lähettämästä lähetyskentälle esimerkiksi aiemman puolisonsa vielä eläessä uudelleen avioituneita henkilöitä, avopareja tai rekisteröidyssä parisuhteessa olevia. Tämä koskee siis vain varsinaista lähetystyötä, joka on uskonnonharjoittamista. Kehitysaputyö sitä vastoin ei ole uskonnonharjoittamista ja sitä toimintaa myös uusi yhdenvertaisuuslaki koskisi täysimääräisesti.
Tässä yhteydessä on toki huomattava että lähetyskentälle siunaaminen on uskonnonharjoittamista puhumattakaan pappisvihkimyksestä, joka on uskonnollinen toimitus. Vaikka kirkossamme on linjattu, ettei esimerkiksi rekisteröity parisuhde ole este toimia kirkon virassa, jää harkinta piispalle, eikä yhdenvertaisuuslakiin vetoaminen riitä pappisvihkimyksen saamisen perusteeksi vaikka kohdekentä kuuluisikin yhdenvertaisuuslain soveltamisen piiriin.
Hallituksen esityksen perustelujen mukaan ehdotetulla lailla ei puututtaisi uskonnollisten yhteisöjen oppeihin ja tulkintoihin koskien esimerkiksi avioliittoon siunaamista. Avioliittoon vihkimisen katsotaan olevan uskonnollisessa yhdyskunnassa osa uskonnonharjoittamisen oikeutta. Linjaus on saman suuntainen eduskunnassa käsitellyssä olevan avioliittolain muutokseen tähtäävän lakialoitteen kanssa. Esitetty muutos koskee vain siviilivihkimistä eikä puutu uskonnollisten yhteisöjen vihkikäytäntöihin. Mikäli uusi yhdenvertaisuuslaki tulee esitetyssä muodossaan laiksi, ei avioliiton kirkollinen vihkiminen olisi jatkossakaan yhdenvertaisuuskysymys.
Lähde: http://www.finlex.fi/fi/esitykset/he/2014/20140019.pdf
Jusu Vihervaara 21.05.2014 14:08
”No jos nyt lähtisin saivartelemaan niin kyllähän konservatiivinen raamatuntulkintakin voi olla perusoikeuksia tai ihmisoikeuksia rikkova ja täten siis mitätön.”
Tässä kohdin on osattava tarkastella erikseen oppia ja sen seurauksia. Esimerkiksi monien Tooran mukaisten tuomioiden täytäntöönpano rikkoisi ihmisoikeuksia sellaisina joina ne nykyaikana ymmärrämme. Tästä huolimatta nämä tuomittavat asia voivat olla opillisesti paheksuttavia asioita myös nykyaikana.
Lisäksi on mustettava että positiivinen uskonnovapautemme sisältää myös ns. negatiivisen uskonnovapauden. Niinpä uskontokunnan sisäiset säännöt eivät ulotu sen ulkopuolella oleviin. Tähän liityy myös mahdollisuus yhteisöstä eroamiseen.
Esimerkiksi uskonnollisin perustein suoritetussa ympärileikkaamisessa puututaan lapsen ruumiilliseen koskematomuuteen. Tällöin on kyse eritasoisesta asiasta verrattuna kristillisen kirkon jäsenille asettamaan velvoiteeseen antaa kastaa lapsensa ja huolehtia heidän kristillisestä kasvatuksestaan. Ainakaan toistaiseksi uskontoon perustuvaa ympärileikkausta ei kuitenkka olla vielä kielletty tai määrätty sille ikärajaa.
Tämä on tällaista rajanvetoa, jossa raja uskonnonvapauden ja perusoikeuksien välillä on toisinaan kuin veteen piirretty viiva. Käsitykseni mukaan nykyisen oikeuskäytäntömme mukaan Suomessa…
(1) on olemassa uskontokuntia, jotka saavat laillisesti edellyttää papilta naimattomuutta
(2) ei ole olemassa uskontokuntia, jotka saisivat laillisesti edellyttää työntekijältä pidättäytymistä rekisteröidystä parisuhteesta mutta sallia heteroavioliiton
(3) on olemassa uskontokuntia, jotka saavat laillisesti edellyttää papin olevan miespuolinen
(4) ei ole olemassa uskontokuntia, jotkai saisivat laillisesti olettaa työntekijänsä olevan valkoihoinen
(5) on olemassa uskonnollisia yhteisöjä, jotka saavat edellyttää jäseniltään lääketieteellisesti tarpeettoman poikien ympärileikkauksen
(6) ei ole olemassa uskonnollisia yhteisöjä, jotka saisivat edellyttää jäseniltään tyttöjen ympärileikkauksen
Lainsäädäntö toki elää näiden asioiden ympärillä jatkuvasti.
Tiesitkö Jusu että maamme Ortodoksinen kirkko vihkii papeisi myös heteroavioliiton solmineita miehiä, mutta ei rekisteröidyssä parisuhteessa olevia.
Itseasiassa en tiennyt. Olen sitä mieltä, että kyseinen ratkaisu on perusoikeuksien toteutumisen kannalta ongelmallinen.
Miksi Jusu? Kysehän on eri asioista.
Oliko ortodoksisella kirkolla siis traditio ja/tai säädökseen kirjattu maininta, että kirkon pappi voi olla naimisissa muttei rekisteröidyssä parisuhteessa?
Korkeimman hallinto-oikeuden näkemyksen mukaan evankelis-luterilainen kirkko ei voi syrjiä parisuhteensa rekisteröineitä rekrytoinnissa, koska rekisteröity parisuhde on Suomessa laillinen instituutio ja virkakiellosta ei ole lain tasoista kirjausta.
En ymmärrä, miksi tilanne olisi ortodoksikirkon kannalta erilainen.
Työlainsäädännöllisiin kiistoihin liittyy yleensä se, että ne aktualisoituvat vasta konkreettisessa tapauksessa. Suomen ortodoksisella kirkolla lienee ollut yksi tällainen kiista, v. 2012 Mikkelissä, jossa kanttoriksi lopulta kiistan jälkeen valittiin samaa sukupuolta olevan kanssa parisuhteessa oleva nainen.
Ortodoksisessa kirkossa papisivihittävä voi olla joko poikamies tai avioliitossa, mutta ei leskeksi jäätyään voi enää solmia uutta avioliittoa. Mikäli solmii, menettää virkansa. Olettavasti menettäisi myös silloin jos solmisi rekisteröidyn parisuhteen samaa sukupuolta olevan kanssa.
Kummassakaan kansankirkossamme
pappisvihkimys ei ole pelkästään rekrytointiin liittyvä muotoseikka vaan hengelinen toimitus. Ortodoksisessa kirkossa pappisvihkimys sakramentti.
Työlainsäädäntö, tasa-arvolaki tai yhdenvertaisuuslaki ei määrittele sitä, kenet piispa vihkii papiksi., ei siis myöskää luterilaisessa kirkossa. Papiksi vihkiminen on kuitenkin edellytys sille että voi saada työpaikan pappina.
Luterilaisessa kirkossa jo papiksi vihitty voi solmia avioliiton, Rekisteröidystä parisuhteista on oikeustapausten kautta linjattu ettei se ole este hakukelpoisuudelle saati että merkisisi suoraa viraltapanoa. Niinpä de facto luterilaisessa kirkossa parisuhteensa rekisteröinyt voi toimia pappina, ortodoksisessa ei.
Kanttorilta ei edellytetä pappisvihkimystä tai esim.erityistä vihkimystä kanttoriksi, Näin ollen kanttorin rekrytointi on erillainen prosessi kuin papin rekrytointi ensimmäiseen työpaikkaansa pappina.
Tämä se on kaikkien jankuttavien keskusteluiden äiti. Jukka Kivimäki, se nyt vaan ei mene noin.
A) Papin viran edellytykset säädetään *kirkkojärjestyksessä*
B) Sillä asialla, että pappisvihkimys on hengellinen toimitus ei ole asiassa mitään merkitystä tai vaikutusta siihen, kenet voidaan vihkiä papiksi ja kenet ei
C) Ev. lut. kirkossa *kirkolliskokous* on linjannut, että rek. parisuhde ei ole este toimia kirkon virassa
Ort. kirkon kirkkojärjestyksessä viitataan kaanoniin ym. ja itselläni ei ole selkeää käsitystä siitä, onko ort. kirkolla ylipäätään jokin kanta rek. parisuhteessa elävän miehen kelpoisuudesta papin virkaan.
Jani Salminen
Seikka ettei ole este, ei tarkoita että olisi erityinen oikeus.
Voihan se piispa kysyttäessa todeta vaikkapa että ordinaatiohaastatelussa tuli vaikutelma ettei kaveri sovellu tehtävään. Minkäs teet. Kun kyse ei ole työlainsäädännon tarkoittamasta työpaikkahaastatelusta.
Tunnen henkilöitä, jotka eivät ole saaneet pappisvihkimystä, vaikka heille olisi ollut tarjolla yli 6 kk vokaatio. Kyseessä ei ole ollut virkakanta eikä tuomioon johtanut rikostausta.
Aina vain paranee. Jaa että ratkaisu löytyy siitä, että kristillisen kirkon piispa toimii rikkoo ensin kirkkojärjestystä ja sitten vielä valehtelee päin naamaa. Miten pitkälle Jukka Kivimäki sinun mielestäsi tässä pitäisi mennä, että saataisiin estettyä parisuhteensa rekisteröineen pääsy papiksi?
Jani Salminen
Miten niin rikkoo kirkkojärjestystä? Miten niin valehtelee?
Kaikki asiat vain ei mene automaationa eikä kaikissa asioissa tarvitse selitellä. Vasinkin kun ei ole instanssia mihin valittaa. Ordinaatiohaastattelussa ei tutkita soveltuvuutta palvelussuhteeseen vaan pappisvirkaan. Niinpä myöskään työoikeus ei päde siihen. Yhdessä tietämässäni tapauksessa palvelussuhde, johon vokaatota haettiin toteutui, mutta ilman papillisia tehtäviä, siis kutakuinkin samaan tapaan kuin ns. kesäteologilla.
Tietämissäni tapuksissa ei ollut kyse parisuhteesata samansukupuolisten kanssa, mutta toisaalta missää ei ole erikseen määrätty ettei voisi olla
”Ortodoksisessa kirkossa papisivihittävä voi olla joko poikamies tai avioliitossa, mutta ei leskeksi jäätyään voi enää solmia uutta avioliittoa. Mikäli solmii, menettää virkansa. Olettavasti menettäisi myös silloin jos solmisi rekisteröidyn parisuhteen samaa sukupuolta olevan kanssa.”
Jukka, ilmeisesti tunnet lait tältä osin, ja tiedät miten niitä oikein sovelletaan. Minulle tämä on vieras alue, joten kysyn tarkennusta:
Suomessa siis toimitaan (toimittaisiin) niin, että jos ortodoksipappi jää leskeksi (tai eroaa?) ja menee uudelleen naimisiin, hänet irtisanotaan virastaan. Mitä tapahtuisi, jos hän tästä syystä haastaisi työnantajansa oikeuteen? Vai olisiko kyseessä automaattisesti laillinen irtisanominen, eikä asiaa voisi riitauttaa?
Risto Korhonen
Aiheesta oli viime vuonna juttu A-studiossa.
http://yle.fi/uutiset/ortodoksipappi_sanoi_selibaatille_ei_-_ja_menetti_tyonsa/6556770
Minulla ei ole nyt käsillä aineistoa, mutta muistelen että jokunen muukin ortodoksinen ex-pappi olisi joskus yrittänyt valittaa asiasta.
Jukka Kivimäki, pappisvihkimyksen edellytykset on kirjattu kirkkojärjestykseen. Kirkolliskokous on erikseen päättänyt, että sukupuoli tai rek. parisuhde eivät ole virkaeste. SIlloin tämänkaltainen asia ei voi estää pappisvihkimystä vaikka piispa tai esim. Jukka Kivimäki niin toivoisikin. Jos nyt sitten piispa kuitenkin päättää, että enpä vihikään tuota papiksi, koska kyseessä on nainen tai parisuhteensa rekisteröinyt, niin silloin hän toimii vastoin kirkkojärjestystä ja kirkolliskokouksen päätöksiä. Jos hän sen lisäksi naamioi tämän päätöksensä joksikin muuksi (ei nyt vaan sovellu papiksi) ja siten välttää kertomasta päätöksensa todellista perustetta niin hän valehtelee.
Rekisteröidyissä parisuhteissa elävien ihmisten ja myös muiden ihmisten (mm. etnisten vähemmistöjen) piilosyrjintää esiintyy sekä kirkossa että muualla yhteiskunnassa. Eli, sitä varmastikin tapahtuu, että esim. piispa jättää vihkimättä rekisteröidyssä parisuhteessa elävän ihmisen papiksi (tai haittaa, viivyttää yms. vihkimyksen toteutumista) tai ei suosittele häntä johonkin kirkon virkaan tai työtehtävään, tai muuten haittaa henkilön urakehitystä kirkossa, koska tämä ihminen elää rekisteröidyssä parisuhteessa. Piilosyrjintä tulee kuvaan mukaan silloin jos piispa, perusteluita kysyttäessä, sanoo, että rekisteröidyllä parisuhteella ei ollut vaikutusta vihkimykseen tai työhönottoon tai muuhun menettelyyn. Uskoisin että tällaista on paljonkin.
Itse näen, että kirkollinen homojen syrjintä on nykyään suurimmaksi osaksi piilosyrjintää. Eli, ei kerrota suoraan ja avoimesti, että homoseksuaalista henkilöä ei toivoteta kirkkoon ja sen työtehtäviin yhtä tervetulleeksi kuin toiset ihmiset. Piilosyrjintä johtuu tietenkin siitä, että kirkko esittää omissa virallisissa dokumenteissaan, että se toivottaa homoseksuaaliset/ homosuhteissa elävät ihmiset aivan yhtä tervetulleiksi kirkkoon kuin muutkin, ja että kirkko vastustaa kaikkea (siis ”kaikkea”) homoseksuaalisiin ihmisiin kohdistuvaa syrjintää, eristämistä ja leimaamista.
Sari Roman-Lagerspetz
Kuvaamaasi ilmiötä varmaankin esiintyy.
Edellä kommenttiketjuissa käydyissä keskusteluissa näkökulmani kuitenkin oli, että toisin kuin rekrytointitilanteista ja työpaikkahaastateluista, uskonnollisisten toimituksista (kuten kaste, konfirmointi, avioliittoon vihkiminen, pappisvihkimys tai hautaan siunaaninen) ja niihin liittyvistä valmistelevista keskusteluista ei voida vedota suoraan sekulaareihin yhdenvertaisuusperiaatteisiin, vaan niiden osalta pätee kirkon omat yhdenvertaisuusperiaatteet.
Monissa asioissa kirkko on tosin päätynyt oppinsa puitteissa soveltaman samankaltaisia yhdenvertaisuusperiaateita kuin sekulaareissa säädöksissä.
Perusongelma tässä on se, että kirkon eettinen ajattelu on erittäin sekavaa, ristiriitaista, ja täynnä tällaistä, sinunkin esittämääsi puhetta: ”tietyissä tapauksissa ei voida vedota suoraan sekulaareihin yhdenvertaisuusperiaatteisiin, vaan niiden osalta pätee kirkon omat yhdenvertaisuusperiaatteet”. Kirkko ei kuitenkaan ole missään täsmentänyt mitä sen ”omat yhdenvertaisuusperiaatteet”, ”omat tasa-arvokäsitteet”, ”omat syrjintäkäsitteet” tai ”ihmisoikeuskäsitteet” ovat, esim. suhteessa ns. sekulaareihin yhdenvertaisuusperiaatteisiin/käsitteisiin, ja keiden ihmisten ja ihmisryhmien suhteen sovelletaan mitäkin periaatteita ja käsitteitä ja millä perusteilla. Tämä sekava puhe mahdollistaa sen, että voidaan pelata kaikilla korteilla samanaikaisesti (ns. sekulaareilla ja uskonnollisilla) ja paeta vastuuta (pakenemalla aina tiukan paikan tullen jonkin toisen käsitteistön turviin). Operoidaan monissa erilaisissa – ja keskenään ristiriitaisissa – käsitteistöissä samanaikaisesti ja mielivaltaisesti. Se eettinen ongelma tässä sekavassa puheessa on se, että sen suojissa homoja syrjitään kirkossa.
Sari Roman-Lagerspetz
Kaipaamasi asia on ilmaistu suoraan kirkkojärjestyksessä:
”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.
Kirkon pyhissä toimituksissa ja opetuksessa käytettävien kirjojen on oltava tunnustuksen mukaisia.”
Toki niin, että kirkon pyhien kirjoitusten tulkinnasta vallitsee mielipide eroja, mutta kirkossa on virallinen ja kiistämätön yksimielisyys siitä, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.
Joo, Jukka. Hyllyvässä maastossa ollaan – eettisesti.
Meidän kaikkien onneksi (ja suojaksi) meillä on tämä ns. sekulaari etiikka.
Tunnustuskirjojen perinpohjainen tuntemus ja Raamattu eivät estäneet esim. Martti Lutheria olemasta aivan järkyttävä antisemitisti ja hyväksymästä orjuutta jne.
”Sekulaari etiikka”, kuten etiikka ylipäätään pohjautuu johonkin. (En nyt sano, että kristinuskoon) mutta jos sillä tarkoitetaan täyttä tasaveroisuutta ja samoja oikeuksia kaikessa, niin näkisin, että sellaista ”luonnonetiikkaa” ei ole olemassakaan, itsessään.
Tämä ”samat oikeudet kaikille ja kaikki samalle viivalle” on aika uusi ilmiö. Kaikissa kulttuureissa on ollut ”eriarvoiseen asemaan” asettamista tietyin perustein, enkä pidä sitä millään lailla itsestäänselvästi vääränä.
En sitäkään, että naiset eivät ole olleet täsmälleen samassa asemassa miesten kanssa, enkä sitä että oli luokkaerot. Edes orjuutta en pidä täysin demonisena ilmiönä. Orjuus oli tietynlaista luokkaeroa. Heprealainen orjuus oli työtä ruokapalkalla, ja painotettiin että orjia oli kohdeltava hyvin, eikä ihmistä saanut myydä orjaksi.
Raamattu ja UT on täynnä ”syrjiviä” ohjeistuksia. Ihmisten asettamista ”eriarvoiseen asemaan” (kamalaa) Mutta näen oikeasti siinä enemmän järkeä kuin nykyajan tasa-arvovillityksessä. Anteeksi vain, mutta tämä on näkemykseni, vaikka en naisena pääsisi papiksi.
Jotkut kirkolliset tehtävät vaativat enemmän hengellistä vastuuta kuin toiset. Tällöin on minusta täysin oikeutettua puuttua esim. ihmisten yksityiselämään. Ja valita työntekijät opin mukaisin kriteerein.
Esim. kristilliset päiväkodit eivät palkkaa avoliitossa eläviä.
Pappeus ei ole mikä tahansa virka. Ja toivottaminen tervetulleeksi kirkon toimintaan ei ole sama asia kuin toivottaa tervetulleeksi papin virkaan. Siinä on niin tiukat vaatimukset, ja niin suuri vastuu, että henkilö on syynättävä kaikkineen päästä jalkoihin ja luurangot kaapista.
Näin toimitaan vapaissa suunnissa. Luterilainen kirkko on tässä suurennuslasin alla. Jos tässä joudutaan lain kanssa törmäyskurssille, niin saman pitäisi koskea vapaita suuntia myös. Ortodoksikirkkoa ja myös muslimeja. Kaikkia uskontokuntia.
Jos laki asettaa tässä ”sekulaarin etiikan” mukaiset vaatimukset, niin kirkon on lakattava ehkä olemasta yhteiskunnallinen instituutio.
Ehkä se siihen vielä menee. Muuttuu epäviralliseksi ”kerhotoiminnaksi”. Lopulta. Palataan tilanteeseen, joka oli alkuseurakunnan aikana. Silloin kirkko ei ollut mikään yhteiskunnallinen instituutio, ja ainakin säännöt ja vaatimukset sai tehdä omanlaisikseen.
Muuten olen sitä mieltä, että kirkon töihin papin virkaa lukuunottamatta voi palkata rekisteröidyssä parisuhteessa eläviä. Mutta enpä siitä päätä. Katsotaan mitä kirkossa tapahtuu. Luulen että siirryn tiukempaa linjaa noudattaviin vapaisiin suuntiin, jossa jokaisen pastorin hengellinen tila ja yksityiselämä on tiukasti käyty läpi.
Pakko tiukentaa vielä entisestäänkin tiukkapipoista linjaani.
Lähetyssaarnaajaksi ei myöskään samaa sukupuolta olevaa paria. Kannatan opillista syrjintää.
Sari Roman-Lagerspetz
”Joo, Jukka. Hyllyvässä maastossa ollaan – eettisesti.
Meidän kaikkien onneksi (ja suojaksi) meillä on tämä ns. sekulaari etiikka.”
Selittäisitkö, miten sekulaarietiikka mielestäsi määrittelee tekemisiä kirkon sisällä?
Ja kannatan syrjintää ylipäätään. Eriarvoiseen asemaan asettamista, tietyin perustein. Ei missään nimessä samoja oikeuksia kaikille kaikissa asioissa.
Uskonnot pitäkööt omituiset omituisuutensa.
Käsken itseäni lopettamaan 🙂 Keskustelu oli vain mielestäni melko absurdi.
Uskonnollisista hirveyksistä, ympärileikkauksista ym. voi ja pitää puhua erikseen. Mutta jos kirkko saa pitää avioliittokäsityksensä, kuten kuulemma saa (?) niin kirkolla täytyy säilyä myös oikeus valita työntekijänsä avioliittokäsityksensä mukaisin perustein.
Minä puolestani julistaudun syrjinnän vastustajaksi. Kirkossa syrjinnän käsitettä on kuitenkin tarkasteltava sen omassa kontekstissa.
Lakiesityksen tasa-arvoisesta avioliittolaista perusteluissa uskonnollisten yhdyskuntien avioliittokäsitykseen puuttuminen on rajattu pois. Käytännössä rajaus helpottaa lain läpimenomahdollisuutta.
Lakialoite on laadittu tietoisena kirkon avioliittokannasta siten ettei siitä aiheudu mitään seurauksia kirkolle, ellei kirkko sitten omasta aloiteestaan ryhdy asiaa käsitelemään. Kyse ei kuitenkaan ole tai sen ei pitäisi olla tarkoituksellisesta erivapaudesta syrjiä, vaan nimenomaan kirkon ja muiden uskonnollisten yhdyskuntien kontekstin tunnustamisesta.
Lakiesityksen laatijoilla on ollut käytössään kirkolliskokouksen vuonna 2010 hyväksymä asiakirja ”Parisuhdelain seurauksia kirkossa”. Asiakirjassa Suomen ev.lut. kirkko pitäytyy nykyisessä avioliittokäsityksessään toisin kuin Ruotsin kirkko vuotta aiemmin. Kirkon kantaa on perusteltu asiakirjassa laajalti.
Jotkut kirkon piirissä toimivat ihmiset ovat ehdottaneet, että kirkko toki edelleen pitäytyisi kannassaa että avioliitto on miehen ja naisen välinen, mutta jatkossa ”siunaisi” muunkinlaisia avioliittoja. Ajatus on minusta pohtimisen arvoinen, mutta tällöin pitäisi pohtia termin ”siunata” merkitystä kirkossa ja nimen omaan tässä asiayhteydessä.
Samalla kun kirkolliskokouksessa kirkon kannaksi vahvistui, ettei avioliittokantaa olla muuttamassa, vahvistetiin myös suvaitseva kanta seksuaalivähemistöjen edustajiin seurakuntalaisina. Mielestäni kyse ei ole tai ei ainakaan tarvitse olla kompromissista, vaan linjaukselle löytyy kirkon tunnustuksesta johdettava syvempi teologinen peruste.
Avioliittoon vihkimiseen kirkossa liittyy aina esirukous uuden avioparin puolesta yhdessä heidän kanssaan sekä toive että Jumala siunaisi uutta liittoa.Kirkko ei kuitenkaan rajaa esirukouksen ulkopuolelle sellaisia pariskuntia, joiden parisuhde ei vastaa kirkon avioliittokäsitystä. Tällöin ei kuitenkaan pyydetä Jumalaa pyhittämään sellaista, mikä kirkon kannan mukaan ei pyhity.
Johanneksen evankeliumin mukaan Kristus jäähyväisrukouksessaan toteaa, ettei rukoile maailaman puolesta. Sen sijaan hän Kristus rukoilee maailman ihmisten puolesta jotta nänä tulisivat tuntemaan Jumalan. Ketään ihmistä seurakunnan ulkopuolellakaan ei pitäisi rajata esirukousten ulkopuolelle. Meissä kaiksssa ihmisissä on sellaisia maailmaan kuuluvia asioita, jotka eivät Herran silmissä pyhitty. Tässä suhteessa olemme kaikki tasa-arvoisia.
Kirkossa syrjimättömyyden periaate onkin sitä, ettei asetetam mitään lisävaatimuksia kenenkään ihmisen ja Herran väliin. Herralle riittää pelkkä kääntyminen Herran puoleen.. Tämä koskee myös esimerkiksi seksuaalivähemistöihin kuuluvia. Herra kuulee heidän aidot rukouksensa riippumatta siitä onko heidän parisuhteensa näkyvän seurakunnan keskuudessa siunattu vai ei.