Kirkolliskokous hylkäsi torstai-iltana 7. toukokuuta pitkään valmistellun rakenneuudistuksen. Päätöksen teki 31 hengen vähemmistö, joka vastusti toisessa käsittelyssä esityksen hyväksymistä. Kannattajia oli 78. Koska kyse oli ¾ määräenemmistöä vaatineesta esityksestä, koko paketti kaatui. Uudistuksen läpimeno oli siis kiinni neljästä äänestä, joista yksi oli omani.
Minulle ja uskoakseni koko uudistukselle ratkaiseva kysymys koski diakonian viran pakollisuutta.
Uudistus tuli kirkolliskokouksessa vireille kirkkohallituksen ehdotuksena, joka lähetettiin lähetekeskustelun jälkeen lakivaliokuntaan. Hallintovaliokunta antoi lausunnon lakivaliokunnalle. Hallintovaliokunnan jäsenenä jätin yhdessä Matti Huomon kanssa eriävän mielipiteen lausuntoon, jossa puollettiin pakollisten virkojen muutosta. Jo tuolloin totesimme Huomon kanssa, että pakollisista viroista luopuminen voi kirkolliskokouksen täysistunnon toisessa käsittelyssä kaataa koko paketin.
Keskiviikon yleiskeskustelussa toin esille sen, että kysymys diakonian viran pakollisuudesta on minulle kynnyskysymys ja että tulen äänestämään pakettia vastaan, jos tässä kysymyksessä ei saavuteta kompromissia. Matti Huomo totesi saman kanttorin viran osalta.
Jotkut pitivät pakollisista viroista luopumista pienenä yksityiskohtana. Olen vahvasti eri mieltä.
Vuosien varrella olen saanut yhä uudelleen kunnioittaa ja arvostaa niiden kirkolliskokousedustajien kaukonäköisyyttä ja rohkeutta, jotka vuonna 1943 suurella äänten enemmistöllä päättivät tehdä diakonian virasta seurakunnan pakollisen viran. Tuon päätöksen vuoksi Suomeen kasvoi ainutlaatuisen vahva ja elävä diakoniatyö. Ratkaisevaa seurakuntadiakonian kehittymiselle oli juuri se, että diakonian virka oli pakollinen seurakunnan virka. Diakonia-ihmisenä en voinut olla missään tapauksessa olla tekemässä päätöstä, jossa tästä kirkkomme aarteesta luovuttaisiin.
Meidän diakonia-ihmisten vetoomukset suomalaisen seurakuntadiakonian ainutlaatuisuuden säilyttämisen puolesta eivät saaneet riittävää kannatusta. Yksityiskohtaisessa käsittelyssä ehdotus diakonian viran pakollisuuden säilyttämisestä hävisi äänin 67-40.
Kuitenkin kaikkien tiedossa oli se, että uudistus tarvitsee vähintään 82 edustajan äänen. Jo aikaisemmat äänestykset olivat osoittaneet, että seurakuntayhtymien pakkojäsenyyttä vastustaneita oli merkittävä määrä. Yksityiskohtaisessa käsittelyssä tehtyä muutosesitystä eli diakonian viran pakollisuutta vastustaneet ottivat siis tietoisen riskin – ja eräällä tavalla asettivat tämän erityiskysymyksen muun paketin hyväksymistä tärkeämmäksi asiaksi.
Äänestyksen jälkeen monet kertoivat olleensa valmiita tinkimään diakonia-kysymyksestä. Hekin olivat havahtuneet siihen, että pakollisista viroista luopuminen oli ratkaisevaa uudistuksen kaatumiselle (tämä oli kynnyskysymys myös muutamalle muulle edustajalle). Mutta se oli liian myöhäistä.
Ymmärrän sen, että toiset tulkitsivat diakonia-kysymystä eri tavalla kuin minä. Sen sijaan ei voi ymmärtää sitä, ettei minun ja muiden diakonia-ihmisten näkemyksiä otettu vakavasti yksityiskohtaisessa käsittelyssä. Määrävähemmistösäädökset ovat sitä varten, että enemmistö kuuntelisi vähemmistön näkemyksiä. Miksi niin ei tehty?
Tarkoitan sitä, että kirkkoherran, diakonian ja kanttorin virkaa voisi tulevaisuudessa hoitaa henkilö, joka on vihitty virkaansa (siis hengelliseen virkaan) mutta joka ei ole palvelussuhteessa (ei työsopimus- eikä virkaehtosopimussuhteessa) seurakuntaan. Toisin sanoen virkaa voisi hoitaa henkilö vapaaehtois- tai palkkiopohjalta. Vihkimys takaisi sen, että viranhoitajalla on viran hoidon edellyttämä koulutus ja seurakunnalta saatu kutsu ja kirkolta saatu valtuutus tehtävän hoitamiseen. Tästä riippumatta olen sitä mieltä, että kirkossa kannattaisi siirtyä palvelussuhteen muotona viroista työsopimussuhteisiin.
Eräs ystävä valittiin virkaan. Jo heti alussa hän oli päättänyt olla laittamatta tikkua ristiin. Meni puolitoista vuotta ennekuin seurakunta pääsi hänestä eroon. Virkasuhteet voivat olla kirkolle joskus tosi ongelmallisia muutoinkin. Kirkon on nyt käytettävä juustohöylää kaikessa toiminnassaan. Kaikkea toimintaa joudutaan yhtälailla ajamaan alas. Tästä seuraa yhä kasvava tyytymättömyys, joka saa aikaan jatkuvasti lisääntyvän eroamisen kirkosta. Mitä enemmän kirkosta lähijöitä on , niin sitä vähisemmäksi yhteiskunnan paine kirkossa pysymiseen tulee.
Kukin toimiala tahtoo kynsin hampain pitämään omasta työalastaan kiinni. Tottakai. Kokonaisnäkemys kirkon tuelvaisuudesta taitaa olla tosi harvinaista.