[Jouko Talonen] Kotimaa24:n pyynnöstä analysoin Risto Uimosen Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilää koskevan tietokirjan (Juha Sipilä. Keskustajohtajan muotokuva, Minerva 2015) kuvausta Rauhan Sanan lestadiolaisuudesta. Tarkastelen asioita kirkkohistorian tutkimuksen näkökulmasta. Arvioni ei ole poliittinen tai kirkkopoliittinen. Rajaan käsittelyni Suomeen, koska Uimosen kirjan näkökulma ei ollut yhteispohjoismainen.
Lestadiolaisen liikkeen suuressa hajaannuksessa 1800- ja 1900-lukujen taitteessa liike jakautui kolmeen pääuomaan: vanhoillislestadiolaisiin, uusheränneisiin ja esikoislestadiolaisiin. Suurimmaksi osaryhmäksi jäänyt vanhoillislestadiolaisuus järjestäytyi sittemmin paikallisten rauhanyhdistysten muodostaman Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen (SRK) ympärille. Vuonna 1934 vanhoillislestadiolaisuus jakautui SRK-vanhoillisiin ja Rauhan Sanan ryhmään. Seuraava merkittävämpi hajaannus tapahtui 1960-luvun alussa, jolloin suuri enemmistö SRK-vanhoillisuuteen kuuluneista papeista eriytyi kansanliikkeestä.
Rauhansanalaisuus on siis vanhoillislestadiolaisuuden toinen haara, kuten tohtori Teemu Kakkuri totesi Kotimaa24:n haastattelussa aikaisemmin keväällä. Olisi siis täysin absurdia irrottaa liike kirkkohistoriallisessa mielessä Laestadiuksesta ja lestadiolaisuudesta. Uimosen kirja selvittää rauhansanalaisuuden syntyhistorian 1930-luvulta lähtökohtaisesti oikein.
Vuoden 1934 hajaannuksen välittömänä syynä oli siis se, että eräät vanhoillislestadiolaiset puhujat menivät saarnaamaan Amerikan apostolis-luterilaisen kirkon järjestämiin tilaisuuksiin 1932. Oulu-vetoinen SRK ei pitänyt kyseistä kirkkokuntaa sisarjärjestönään Yhdysvalloissa. Pitkäkestoisena taustatekijänä hajaannuksessa oli myös Torniojokilaakson lestadiolaisuuden alueellinen kehitys Oulun keskusjohdosta osittain riippumattomana uskonnollisuutena. Pohjanmaan ruotsinkielinen lestadiolaisuus toimi melko omaehtoisesti jo kielellisistä syistä. Varsinaista hajaantumista tapahtui pääsoin Keski- ja Etelä-Pohjanmaan suomenkielisissä lestadiolaisyhteisöissä. Sen sijaan Tornionlaakso, Norbotten ja lähes kokonaisuudessaan Pohjanmaan ruotsinkielinen lestadiolaisuus (norra svensa Österbotten) putosivat ikään kuin ”valmiina” rauhansanalaisuuteen.
Vuoden 1934 hajaannus ei ollut niin selkeästi opillinen prosessi kuin niin sanotun pappislinjan synty 1960–1961. Edellä mainitun suuren hajaannuksen jälkeen oli liikkeeseen jäänyt erilaisia painotuksia ja ristiriitoja, jotka näkyivät muun muassa erilaisena suhtautumisena Amerikan lestadiolaisuuden kehitykseen. Maallikkoteologian kokemuspohjaisella käsitteistöllä ei kaikkia opillisia ongelmia sanoitettu täsmällisesti. Hajaannus oli lopulta enemmän alueellinen kuin dogmaattinen.
Kuvaavaa on, että Rauhan Sanan ruotsinkielinen siipi on järjestäytynyt nimellä Laestadianernas frisföreningars förbund (LFF), joka on paikallisyhdistysten muodostama keskusjärjestö. Yhtenäisyyden ajan ruotsinkielinen Zions Missiostidning (Siionin Lähetyslehti) jatkaa edelleen äänenkannattajana. Laulukirja on Sions Sånger (Siionin laulut).
Muutettavat muuttaen LFF-lestadiolaisuutta voidaan pitää siis 1900–luvun alkupuolen vanhoillislestadiolaisuuden ruotsinkielisenä jatkumona. Pohjanmaa (Österbotten) onkin ainoa maakunta, jossa rauhansanalaisuus (pääosassa ruotsinkielinen siipi) on suurempi kuin SRK-vanhoillisuus. Sen sijaan Länsi-Lapissa Rauhan Sana -liikkeen kannatus on koko ajan laskenut, SRK-vanhoillisuuden pikemmin kasvanut. Kokonaisuutena ottaen liikkeiden voimasuhteita kuvaavat hyvin kesän tärkeimpien seuratapahtumien osanottajamäärät. SRK:n suviseurat keräävät jatkuvasti 60 000–80 000 osanottajaa. Suurimmat Rauhan Sanan suvijuhlat 2000-luvulla olivat vuoden 2011 Ähtävän suvijuhlat, joissa yhtä aikaa oli koolla 6000 ihmistä. Keskimäärin Rauhan sanan suvijuhlien yhtäaikainen osallistujamäärä on ollut perinteisesti 2000–3000.
Suomenkielinen rauhansanalaisuus ei ole keskusjohtoinen. Oulussa konttoriaan pitävä Lähetysyhdistys Rauhan Sana (LYRS) koostuu henkilöjäsenistä. Paikalliset yhdistykset ovat varsin itsenäisiä, osittain toimintatavoiltaan ja joiltakin osin myös näkemyksellisesti erilaisia. Näistä asetelmista käsin voidaan todeta, että rauhansanalaisuus on ollut jo lähtökohdistaan käsin epäyhtenäisempi kuin SRK-vanhoillisuus. Rauhansanalaisuus on siis uskonnollis–teologisesti monimuotoisempi kuin SRK-vanhoillisuus. Silti on todettava, että yhtenäisen vanhoillislestadiolaisuuden ajan (1900–1934) hengellinen perintö on edelleen liikkeen perusrunko. Liikettä voi kutsua maltilliseksi vanhoillislestadiolaisuudeksi siksi, että se eroaa erityisesti seurakuntakäsityksessä SRK-vanhoillisuudesta. Sen sijaan kastekäsityksessä liikkeessä elää SRK-lainen tulkinta uskovina syntyvistä lapsista, mutta samaan aikaan liikkeessä on myös vahvaa perusluterilaista kasteopetusta. Soteriologisena päälinjana on käytännössä lähes SRK-vanhoillinen näkemys siitä, että päästäkseen pelastuksen osallisuuteen ihmisen täytyy kuulla ääneen julistettu evankeliumi, jonka julistajan täytyy olla ”ennen uskonut” ja ”Pyhästä Hengestä osallinen” ihminen. Tämän yhteisen vanhoillislestadiolaisen perinnön kanssa elää rinnakkain kuitenkin Sanan ja sakramenttien linja.
Uimosen kirjan kuvaus rauhansanalaisuuden ja SRK-vanhoillisuuden eroista elämäntapakysymyksissä pitänee paikkansa ainakin joillakin paikkakunnilla useissa asioissa. On ehkä liioittelua puhua Uimosen tapaan rauhansanalaisuuden ”liberaalista” siivestä, mutta varmaan juuri tässä suhteessa elämäntapoja ja asenteita koskettava kuvaus osuu kohteeseensa. ”Siiven” sijaan puhuisin SRK–vanhoillisuuden ”uudistajiin” verrattavista rauhansanalaistaustaisista kristityistä, jotka käyvät seuroissa ”harvakseltaan” ja joiden sitoutuneisuus kansanliikkeeseen on ohutta.
Kansanliikkeen tasolla rauhansanalaisuus muistuttaa monissa asioissa mentaalisesti SRK-vanhoillisuutta, toki muutettavat muuttaen. Liikkeestä saattaa löytää hyvinkin jyrkkiä, mutta samaan aikaan varsin ”liberaaleja” mielipiteitä. Hanna Salomäen erinomaisen herätysliikkeiden asenteita koskevan väitöskirjan ( 2010) äärellä kriittinen lukija joutuu ottamaan huomioon sen, että Rauhan Sana -liikettä koskevat tulokset perustuvat Rovaniemen suvijuhlissa (2008) tehtyyn kyselyyn. Näissä suvijuhlissa ei ollut valtaisaa osanottajamäärää, eikä esimerkiksi ruotsinkielisen lestadiolaisuuden näkökulma tule vahvalla painoarvolla esille.
Herätysliiketutkija Teemu Kakkuri on oikeassa siinä, että rauhansanalaisuus on koko suomalaisen herätysliikekentän kokonaisuuden huomioon ottaen uskonnollis-teologisesti konservatiivinen liike. Ylipäänsä on muistettava, että lestadiolaisuuden sisäisessä debatissa asetelma liberaali–konservatiivi ei tarkoita aina samaa kuin sen (sinänsä väljä) yleiskirkollinen käyttö. Kuvaavaa on, että aikanaan Amerikan apostolis–luterilaisen kirkon eräät maallikot saattoivat pitää Uuras Saarnivaaraakin ”liberaalina”, koska tämä kannatti papiston teologista koulutusta ja oli muutenkin heitä avarakatseisempi joissakin asioissa.
Rauhansanalaiseen mentaliteettiin on toki vaikuttanut vuoden 1934 hajaannus ja sen epäonnistunut sovintoyritys 1945–1946. Se on saanut aikaan sen, että hyvin vähän liikkeessä lausutaan selkokielisen ehdottomia tuomioita silloinkaan, kun liikkeeseen kuuluva ajattelee eri tavalla. Katsoisin kuitenkin, että tämä asenneilmasto voi johtua ehkä enemmän uskontopsykologisista kuin varsinaisista dogmaattisista syistä. Liikkeen tervehtimiskäytäntö ei ole rajaava, sillä Jumalan terve ja Jumalan rauhaa -tervehdykset saatetaan sanoa myös ulkopuolisille, ottamatta kantaa tämän hengellisyyden laatuun. Vaikka siis varsinaista eksklusiivista seurakuntaoppia ei liikkeessä ole, ulkopuolinen voi silti kokea hengellisen mentaliteetin tasolla toiseutta, toki alueesta riippuen.
Rauhansanalaisuus ei ole suhteessaan evankelis-luterilaiseen kirkkoon yhtenäinen. Uimosen kirjassa tulee esille se, että osa liikkeen kannattajista ei vastusta naispappeutta. Tutkimatta lienee se, kuinka moni tästä liikkeen vähemmistöstä hyväksyy sen kansankirkollisena realiteettina, kuinka moni aidosti teologisista syistä. Rauhansanalaisissa piireissä on esiintynyt valmiuksia yhteistyöhön muiden herätysliikkeiden kanssa. LYRS:n ulkolähetys tapahtuu pääosin kirkon virallisten kanavien välityksellä. LFF on tässä suhteessa itsenäisempi toimija.
Risto Uimosen kirjan tiedot olivat kirkkohistoriallisesti oikeaan osuvia siltä osin kun hän käsitteli rauhansanalaisuudesta syntynyttä mielikuvaa kirkossa ja niin sanottua ”liberaalirauhansanalaisuutta”. Sen sijaan todellinen kuva on osittain erilainen kun otetaan huomioon ruotsinkielinen siipi ja kansanliikkeen taso, erityisesti Pohjanmaalla. Minua häiritsi jonkin verran myös se, että aika suurella pensselillä kirjoittaja maalasi tietoista vastakohtaa SRK-vanhoillisuuteen korostaen tämän ryhmän ”konservatiivisuutta” ja julkisuuden esillä pitämää kielteistä kuvaa. On tosin myönnettävä, että lestadiolaisuuden kaleidoskooppi on sen verran monimuotoinen, että arvostetun tietokirjailijankin voi olla vaikeaa luonnehtia jotakin liikkeen osaryhmää lyhyin pikapiirroin. Lestadiolaisuuden eri vivahteiden tuntemus ei näytä olevan ylipäänsä mediassa erityisen vahva.
Yksi karkea virhe Uimosen kirjassa on hyvä oikaista. Hän kirjoittaa vuoden 1934 hajaannukseen viitaten, että Väinö A. Juntunen (1895–1960) erotettiin Kiimingin kirkkoherran virasta 1934 ( s.199). Vanhoillislestadiolaisuuden tuolloinen sisäinen keskustelu ja hajaannus ei vaikuttanut Oulun tuomiokapitulin tai Kiimingin seurakuntahallinnon päätöksentekoon. Kunnioitettu rovasti Juntunen, jonka mukaan rauhansanalaisuutta on joskus kutsuttu ”juntuslaisuudeksi”, toimi Kiimingin kirkkoherrana vuoteen 1952. Sen jälkeen hän palveli Mynämäen kirkkoherrana 1952–1960. Hän hoiti Rauhan Sana -lehden toimittajan tehtäviä sivutoimenaan kuolemaansa saakka.
– Jouko Talonen –
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori
Kiitokset professori Taloselle selkeästä, maltillisesta ja tasapainoisesta analyysista.
Lestadiolaisuuden eri vivahteiden tuntemus ei tosiaan näytä olevan mediassa erityisen vahvaa. Harva ulkopuolinen – toimittaja tai tutkija – pystyy aidosti hahmottamaan lestadiolaisuuden kansanliikeryhmien hengellistä mentaliteettia ja yhteisöllisiä mekanismeja. Joskus tuntuu, ettei aitoa haluakaan aina löydy. Ylipäänsä uskontojournalismin tila ei tällä hetkellä ole Suomessa kovin korkea. Näin ainakin minun mielestäni.
Uimosen kirja pyrkii korostamaan rauhansanalaisuuden liberaaliutta, erityisesti suhteessa SRK:n edustamaan vanhoillislestadiolaisuuden valtauomaan. Tälle korostukselle on tietysti tällä hetkellä vahvaa poliittista tilausta, se on selvää. Kuten professori Talonen tuo esille, tämä yleistys on kuitenkin kritiikille altis, erityisesti LFF:n edustaman ruotsinkielisen rauhansanalaisuuden osalta.
Perustellumpaa lienee sanoa, että rauhansanalaisuus on SRK:ta pluralistisempaa: sieltä löytyy sekä SRK:ta konservatiivisempaa että liberaalimpaa porukkaa. Teologinen pohja on silti edelleen vanhoillislestadiolaisessa ”Pyhän Hengen pappeuden” ja avainten vallan ympärille rakentuvassa hengellisyydessä.
En henkilökohtaisesti usko, että ”lestadiolaisuuden kaleidoskooppia” voisi millään ymmärrettävällä tavalla selittää metaalisesti punavihreässä kuplassa elävälle mediajulkisuudelle. Lehtien puolustukseksi on toki sanottava, etteivät ne yleensä sitä yritäkään. ”Asiantuntijaksi” löytyy yleensä henkilö, jonka lestadiolaisuuden tuntemus on mahdollisimman paitsi ohut, myös liberaalin ”oikeaoppinen.” Sitävastoin Kotimaa24.n osoite oli oikea: professori Talonen lienee paras lestadiolaisuuden asiantuntija Suomessa ja laajemminkin. Tasokas, selkeä analyysi!
Keskustan tarve selittää tulevan pääministerin hengellinen viiteryhmä mahdollisimman liberaaliksi, eräänlaiseksi soft-lestadiolaisuudeksi oli/on poliittisesti täysin ymmärrettävä, mutta kirkkohistoriallisesti ja suurelta osin dogmaattisesti virheellinen. Julkisuuden hellimät SRK-vanhoillisuuden ”uudistajat” eivät useinkaan katso itsekään kuuluvansa enää liikkeeseen. Voi yhtäältä myös esittää kysymyksen, kuinka laajaa Juha Sipilän edustamaksi väitetty alkoholin käytön ja (teologisesti) naispappeuden salliva ”liberaaliteologia” rauhansanalaisuudessa todellisuudessa on?
Vaikka ei mielestäni ole virheellistä esittää rauhansanalaisuutta ainakin joiltakin osin ”maltilliseksi vanhoillislestadiolaisuudeksi,” se on sitä ainoastaan siinä viitekehyksessä, missä Uuras Saarnivaaraa saatettiin ajoittain pitää liberaalina. Pahoin pelkään, että kirkkopoliittinen kukkahattutäti tai -setä voi odotuksissaan hiukan pettyä, kun avaa rauhansanalaisen seurahuoneen oven: viini ja virsi-illat löytyvät jostain muualta.
Mikä osuus ihmisen hengellisyydellä on valtakunnan politiikassa? Jos edustajat olisi valittu uskonsa perusteella, niin prosenttien mukaan pitäisi olla ainakin satakaksikymmentä tunnustavaa kristittyä eduskunnassa. Toisaalta, eikö politiikkaa pitäisikin tehdä ihan selvinpäin, että muistaa mistä tuli päätettyä?