Mikä teologinen termi yhdistää itämerensuomalaisia, volgalaisia ja permiläisiä kieliä sekä unkaria puhuvia?

”Jeesuksen Kristuksen veri”, tietenkin. Ikivanha verta tarkoittava suomalais-ugrilaisen kantakielen sana, joka on kuulunut mahdollisesti wire tai werä elää näet samankaltaisena kaikissa noissa nykykielissä.

Unkarin Kőszegissä vietettiin lokakuun puolivälissä 15. kertaa suomalais-ugrilaista pappeinkokousta. Paikalle saapuivat Inkerin, Romanian, Suomen, Unkarin ja Viron evankelis-luterilaisten kirkkojen piispojen johtamat delegaatiot.

Pappeinkokouksen teemaksi oli tällä kertaa annettu ”Tässä seison, enkä muuta voi – vai voinko?”

Tämän pienen luterilaisen konklaavin olemassaolo on itse asiassa erikoisuus, oikeastaan ihme. Se perustuu eniten sille, että sen tärkeimmät kielet – suomi, unkari ja viro – ovat sukua toisilleen. Ne kuuluvat Euroopan yhteen ikivanhaan vähemmistöön, suomalais-ugrilaisiin kieliin.

Ihme on tietenkin näiden kielien säilyminenkin indoeurooppalaisten kielten myllynkivien välissä.

Vaikka kielisukulaisuus kokouspaikalla lausutun kevennyksen mukaisesti erottaa suomensukuisia kansoja aika tehokkaasti, toimi simultaanitulkkaus kolmen kielen välillä hyvin.

Erityisen mielenkiintoinen kokouksen kielikartalla oli Inkerin kirkon asema, suomen kieli kun alkaa kirkossa olla käytännössä katoava harvinaisuus.

Yhtäältä kirkon yleiskieltä, slaavilaista venäjää, ei voida ottaa kokouksen viralliseksi kieleksi. Toisaalta Inkerin kirkkoon kuuluu myös toisten kielisukulaistemme komien, marien, mordvalaisten ja udmurttien seurakuntia.

Onkohan Volgan ja Uralin mailta silti liian pitkä matka länteen? Monenlaisen assimilaation paine venäjän kieleen ja venäläisyyteen on voimakas.

Paikalla olleet kirkot ovat kehittyneet toisistaan erillään ja myös erilaisissa poliittisissa konteksteissa. Suomalaisia lukuun ottamatta kaikki sukukansamme kokivat 1900-luvulla ateistisen sosialistisen diktatuurin ja sen harjoittaman terrorin. Tämä on muokannut niiden käsitystä todellisuudesta. Näissä asioissa meikäläiset ovat kuunteluoppilaita.

Mieleen hiipi jälleen myös se, mikä onnenpotku suomalaisille, virolaisille ja unkarilaisille oli päätyä muinoin läntisen kulttuuripiirin, ja sittemmin sen äidinkielen merkitystä ja lukutaitoa korostaneen kirkon suojiin.

Kaiken yhdistävän rinnalla suomalais-ugrilaisten kirkkojen välillä on nykyisin myös erilaisia teologisia, kirkkopoliittisia ja muita jännitteitä. Pappeinkokouksessa ne joissakin puheenvuoroissa rehellisyyden nimissä tiedostettiin, mutta kukaan ei ryhtynyt asioista vikoilemaan. Yhteys sai rakentavassa ugrihengessä jatkua.

Jokin salaperäinen siunaus tuon lähtökohtaisesti erikoisen mutta toimivan yhteyden yllä on. Sisällyksetön traditio ei kantaisi liki vuosisataa. Ensimmäinen suomalais-ugrilainen pappeinkokous oli jo vuonna 1937, ja seuraava vietetään vuonna 2030 Virossa.

Lue lisää samalta kirjoittajalta:

Kolumni: Baltian kirkot ovat edelleen sirpin ja vasaran varjossa

Inkerin kirkon kysymys muille: ”Miten johdatte kirkkoa, jos vainot alkavat?”