Joulukuu 2008. Greenville, Pohjois-Carolina, USA.
Kotiinpaluu häämötti ja antoisa syyslukukausi vaihto-opiskelijana oli lopuillaan. Parasta antia koko reissussa olivat monen muun asian ohella olleet avoin ja luonteva kristillisyys sekä sunnuntaiset jumalanpalvelukset eri seurakunnissa.
Oli koittanut viimenen sunnuntai ennen kotiinpaluuta. Paikallinen opiskelukaveri oli kutsunut minua jo usein oman seurakuntansa messuun. Menin viimein paikalle. Perinteinen kirkkorakennuksen ovella vanha mies toivotti tervetulleeksi. Istuin hämilläni penkkiin. Kirkossa istui parikymmentä iäkkäämpää henkilöä ja urkuineen kaikkineen näytti siltä kuin olisi alkamassa supisuomalainen kansankirkon messu. Harmitti. Viimeinen sunnuntai ja eksyin tällaiseen kirkkoon. Ei bändiä. Ei vapautta hakea saarnan ajaksi donitsia ja kahvia. Ei kaavusta ja kaavamaisuudesta vapaata pastoria. Ei muita alle 60-vuotiaita kuin minä.
Juuri ennen alkuvirttä eräs ystävällinen rouva tuli luokseni ja sanoi: ”Olet varmaan väärässä paikassa. Tuossa parkkipaikan toisella puolella on samaan aikaan modernimpi messu.”
Kiitin kohteliaasti ja poistuin hänen osoittamaansa suuntaan. Parkkipaikan toisella puolella oli suuri liikuntahallimainen rakennus. Suuri sali oli tupaten täynnä kaiken ikäisiä seurakuntalaisia ja bändi soitti Chris Tomlinia. Olin löytänyt oikean paikan ja löysin myös donitsit, joita mussuttaen oli helpompi keskittyä pastorin puheeseen.
Messun jälkeen löysin myös opiskelutoverini ja hän kertoi, että myös se messu, johon aluksi eksyin, oli saman seurakunnan toimintaa. Seurakunta oli ratkaissut kirkonpenkkien tyhjentymisen mielestäni erinomaisella kompromissilla. Perinteistä messua ei ollut ajettu alas, vaan sen ohella tarjottiin päivitetympi versio viikon tärkeimmästä tilaisuudesta. Oli paikka niille, jotka eivät perinteisessä messussa viihtyneet ja niille, joille se oli edelleen rakas. Ainoa ongelma taisi olla se, että tuo ”modernimpi” messu veti niin paljon väkeä, ettei vanhaa kirkkorakennusta huomattavasti suurempi tila enää meinannut riittää.
Olisiko meillä jotain opittavaa rapakon toiselta puolelta? Olisiko tällaisesta ”kahden messun/sanajumalanpalveluksen” yhdistelmässä jotain, mitä myös suomalaisissa seurakunnissa voisi kokeilla?
PS. Tämä teksti syntyi, kun olin kommentoimassa edellisen kirjoitukseni virittämää keskustelua. Koko ajatus ei oikein mahtunut kommenttiin, vaan laajeni tähän muotoon.
On selvää, että me yli kuuskymppiset ”hiimut” olemme elämästään kiinnekohtia etsivien nuorempien keskellä ”liikaa”, kun ihmiselämä on kuin toisen asteen yhden muuttujan polynomifunktion kuvaaja: kuvaajan vasemman kyljen suunta on ylhäältä alas, jossa se ”montun pohjan” jälkeen alkaa nousta alhaalta ylös.
Lapset ja nuoret ovat laskeutumassa kohti maanpäällistä elämää ja aikuisuutta ”ylhäältä alas” ja keski-iän jälkeen alkaa paluumatka ”alhaalta ylös”, joten on selvää, että matkalaisilla on erilaiset kiinnostuksen kohteet ja tärkeät asiat. Kun ”alhaalta ylös” on kuitenkin se maallisen polun määränpää, niin ei voi olla huolestumatta kaikesta siitä ”pahasta”, mikä nuorten sisintä voi maallisen matkan varrella haavoittaa ja satuttaa.
Hienosti kuvaat matkaamme täällä maan päällä. Aivan ehdottomasti olen sitä mieltä, että kaiken ikäiset mahtuvat samaan messuun ja itse viihdyn ihan siitä perinteisessäkin jumalanpalveluksessa. 🙂 Olen vain paljon miettinyt sitä, että jotain muotoja olisi muutettava, niin että jumalanpalvelus tuntuisi luontevalta paikalta myös niille, joille kynnys syystä tai toisesta on korkea. En tiedä olenko sinisilmäinen, kun uskon, et ne jotka isostoiminnan ja nuoruusvuosien jälkeen siirtyvät seurakunnan toiminnan piiristä ties mihin, voisivat ehkä mieluusti olla mukana, jos aikuisten toiminta kohtaisi heidän tarpeensa ja tapansa ymmärtää ja elämää paremmin.
Kirkon turvallisuushakuisuus näkyy tässä taas. Ei uskalleta tehdä tarvittavia muutoksia. Sen sijaan messun kaavoja muutellaan ja halutaan uskoa, sen auttavan. Ongelmana vaan on, juuri messun kaavamaisuus. Tuskinpa kaavan muuttaminen mitään auttaa. Menestyvät seurakunnat toimivat toisin. Siellä kaavamaisuudesta ei niinkään piitata. Se juuri luo ilmapiiriin teennäisyyden. Siitä puuttuu täysin aito kohtaaminen ja yhteys. Istutaan kaukana toisista. Eikä mitään yhteyttä pidetä messun ulkopuolisessa elämässä.
Juuri vapaamuotoisuus kaavamaisuudesta luo välittömän ilmapiirin. Ei tarvitse pelätä mokaamista. Liturgialla tosin on oma arvonsa. Se helpottaa messun järjestelyjä. Ei tarvitse jokakerta miettiä koko sisältöä uusikisi.
Kirkossamme töpeksitään jatkuvasti juuri siinä, että halutaan luoda aivan uudellainen sisältö messulle. Siten karkoitetaan ”vanhat” ja uudetkaan ei uuttuudenviehätyksen jälkeen enää tule. Juuri tuo vanhan säilyttäminen ja uuden rakentaminen rinnalle on varmasti toimiva ratkaisu. Onnellisia ne seurakuntalaiset, joiden papit uskaltavat lähteä vastaaviin uudistuksiin.
Kaava ei pelasta mutta se luo selkänojan. Rohkenen kyllä epäillä, että noissa ”kaavattomissa” messuissakin on kyllä kaava / järjestys mutta se vaan peittyy jutustelevan otteen alle. Liturgia vaatii osaamista, kyllä. Se taas vaatii opettelua ja sisäistämistä. Liian harvoin se on luontevaa, siksi siitä jää pönöttävä tunne. Liturgista laulua / osia on muuten meidän messussa about 2,5 minuuttia. Sekö kaataa messun ilmapiirin? Kyse on monimutkaisemmasta asiasta, johon vaikuttaa useampi seikka. Ja käytännössä kyse on myös vähän samasta asiasta kuin joukkoliikenteen murroksessa. Halutaanko me, että Onnibussin kaltaiset firmat kuljettavat ihmisiä halvalla suurten kaupunkien välillä ja sen kilpailun myötä syrjäseutujen yhteydet heikkenevät. Eli halutaanko me vain trendisvengimessuja, jotka pystytään toteuttamaan saatavilla olevien resurssien takia pelkästään isoissa kaupungeissa ja jätetään pienempien kaupunkien ja kuntien seurakunnat messuineen selviytymään siten miten selviytyvät, koska niistä ei tarvittavaa, vaikkapa musiikkivoimaa, jokaviikkoisen trendisvengimessuelämän pyörittämiseen vaan yksinkertaisesti löydy.
Messun ilmapiiri voi olla myös välitön ja hauska. Silloinkin kun sen sisällön runkona on liturgia. Olemme tottuneet vain tietynlaiseen. Olisi jännä päästä kokeilemaan tuota kahvia ja donitseja saarnan ajaksi. Silloinhan saarna voisi sisältää vähän enemmän asiaa. Ei tarvitsisi seitsemään minuuttiin sitä rajoittaa.
Pekka Pesonen :”Messun ilmapiiri voi olla myös välitön ja hauska. Silloinkin kun sen sisällön runkona on liturgia. Olemme tottuneet vain tietynlaiseen. Olisi jännä päästä kokeilemaan tuota kahvia ja donitseja saarnan ajaksi.”
Ortodoksikirkon Jumalanpalvelusten parhautta oli valmistautua vastaanottamaan kirkossa jaettua ehtoollista jättämällä aamupalakin syömättä ja tilanteesta ja liturgian pitopaikasta riippuen pukeutua pitkään mustaan hameeseen, peittää hiuksensa valkealla liinalla ja sen jälkeen mennä suitsukkeilta ja tuohuksilta tuoksuvaan kirkkoon, jossa voi ostaa ja sytyttää oman tuohuksensa ja kumartua suutelemaan analogille asetettua ikonia. Noissa palveluksissa saattoi koko sydämestään yhtyä kirkossa kaikuvaan kirkkolauluun: ”Kunnia olkoon pyhälle, yksiolennolliselle, eläväksitekevälle ja jakaantumattomalle Kolminaisuudelle alati, nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen.”
”Ortodoksisessa jumalanpalveluksessa kirkkokansa tulee ja menee vapaasti eikä kukaan hämmästele, jos joku liikkuu palveluksen aikana, tulee myöhässä tai ei jää paikalle palveluksen loppuun saakka. Kirkonpenkkien poisjättäminen ortodoksisesta kirkosta lisää kodissa olemisen tunnelmaa kirkossakin ikään kuin lapsena Isän kodissa. Suomen ortodoksisissa kirkoissa ei ole kiinteitä penkkejä tai tuolirivejä, sen sijaan esimerkiksi Kreikassa niitä löytyy useasta kirkosta.
Sama eräänlainen epävirallisuus ja vapaus ovat mukana papiston käyttäytymisessä. Seremoniaaliset tapahtumat eivät ole niin minuutin päälle määrättyjä kuin esimerkiksi lännen kirkoissa. Papilliset toimet ovat vähäeleisiä, vähemmän teatraalisia ja enemmän luonnollisia. Itsensä äänen sävyillä ja voimakkuudella tai muulla ilmaisulla korostaminen ja omat tunnekuohut tai kirkkokansan tunnekuohuihin kiihottaminen eivät kuulu ortodoksisen papin toimiin kirkossa. Siksi useimmat jumalanpalveluksen tekstit luetaan ns. resitatiivisesti eli laulavalla lukutavalla, jottei tekstin lukija värittäisi tekstiä ja antaisi sille yksipuolista tulkintaa.” (ortodoksi.net)
Ortodoksimessussa papisto ja kuoro elää omaa keskinäistä elämää ja srk taas omaa elämäänsä. Missä ne kohtaavat? Onko tämä melko täydellinen kohtaamattomuus todellakin niin suuri hyve? Länsikirkon suuri vahvuus olisi yhteinen virsilaulu. Valitettavasti moni haluaa tämän vahvuuden jättää hyödyntämättä. Ortodoksikirkossa ei kirkkokansan tarvitse juuri suutansa avata, kuunnella vaan. Onko se suuri hyve? En oikein ymmärrä mistä nousee käsitys, että läntisen kirkon seremoniat olisivat minuutin päälle määrättyjä. Haiskahtaa kyllä lievästi puolueelliselta lausunnolta. Luontevuus ja osallistujien huomioon ottaminen on aina kaiken A & O. Sisäluku kirjasta on sisälukua kirjasta niin lännessä kuin idässä. Idän kirkoissa kirkkokansan odotetaan olevan tapahtumissa varsin passiivista, lähinnä sydämessä yhtyvää, mikä tietysti sekin on tärkeää. Läntisessä, tai ainakin luterilaisessa kirkossa homma perustuu paljolti kirkkokansan omaan aktiivisuuteen osallistumisessa, oman suun aukaisemiseen. Jos sitä ei tee, niin on hyvin ymmärrettävää että tylsältä tuntuu. Mitenhän sen tilanteen ja tunteen saisi muutettua?
Olli Salomäenpää :”Missä ne kohtaavat?”
Kohtaamisista ovat jääneet mieleen mm. ortodoksiapiirin yhteiset kokoontumiset, itärajan taakse suuntautuneet avustusmatkat ja talkoot, joissa rakennettiin ja sisustettiin vapaaehtoisvoimin itä-länsi suunnassa oleva tsasouna. Henk.koht. sain ommella käsin tsasounan analogipöydälle pellavaisen liinan ortodoksiristeineen.
Niin, nyt oli puhe messusta, ei messun ulkopuolisesta toiminnasta. Samaa messun ulkopuolista toimintaa voidaan tehdä myös läntisissä kirkoissa ja sitä varmasti myös tehdään. Ei siinä, perinteet ovat erilaisia, myös messun viettämisessä. Itäisessä kirkossa seurataan messun toimittamista tilassa joka on hyvin aisteja (näkö, kuulo, haju) virittävää. Se on helppoa, osittain jopa vaikuttavaa, mutta silti passiivista. Läntisessä homma perustuu omalle osallistumiselle, dialogille, yhteiseen koriin tuomiselle. Jos sitä ei syystä tai toisesta tee, niin on ymmärrettävää, että tylsäksi menee koska ei ole paljon katsottavaa eikä haistettavaa. Jää lähinnä vain kuuleminen ja tylsistynyt oleminen. Se, että (ortodoksimessun) laiska seuraaminen ”on silleen ihquu” ja nähdään paremmaksi tavaksi hoitaa henkilökohtaista jumalanpalveluselämää kuin (länsimessussa) aktiivinen osallistuminen, niin tällainen lähtökohta avautuu ainakin minulle henkilökohtaisella tasolla hyvin vaikeasti sulatettavaksi asiaksi.
Olli Salomäenpää :”Se on helppoa, osittain jopa vaikuttavaa, mutta silti passiivista. Läntisessä homma perustuu omalle osallistumiselle, dialogille, yhteiseen koriin tuomiselle.”
Ortodoksikirkko ja tsasouna on tarkoitettu ”pyhälle, yksiolennolliselle, eläväksitekevälle ja jakaantumattomalle Kolminaisuudelle” ja sille sisäiselle voimalle, jonka tuosta kohtaamisesta saa sydämessään viedä arkipäiviin mukanaan kuin hivenen ikuisuutta. Jos tuota kokemusta ei olisi ollut, en olisi koskaan ollut lipunkantajana ristisaatossa.
Pyhän kohtaaminen ordotoksisessa messussa on minulle hyvin voimaanuttava kokemus. Myös juuri tuo, ettei palvelus eroa selkeästi muusta elämästä on hienoa.
Messu on siellä pyhän kosketusta ja samalla kunkin yksilön omaa henkilökohtaista uskon toteutumista. Kullakin omalla tavallaan. Palvelu jatkuu myös kirkon ulkopuolella.
Evakelistan kutsumuksen näkökulmasta en voisi tarjota tuota uskon syvyyttä kuitenkaan vaikkapa nuorille aikuisille. Täälläpäin ei sellaiseen ole kasvettu sisään. Nämä eivät näkisi siinä mitään muuta kuin teennäistä muotomenoa. Mieluummin tarjoaisin evankeliumin heille sellaisessa muodossa, jossa heillä on valmiuksia ottaa se vastaan.