Pääkirjoitus: Seurakuntavaalit olivat jälleen nukkuvien puolueen ja herätysliikkeiden voimannäyttö

Kuva: Jukka Granström.

Nyt pidetyt seurakuntavaalit olivat kirkolle siinä mielessä hyvä uutinen, että valtakunnallinen äänestysprosentti nousi. Se oli nyt 14,1, kun lukema neljä vuotta aikaisemmin näytti kaikkien aikojen huonointa pohjanoteerausta 12,7. Uusin prosentti merkitsee tiettyä paluuta 2000-luvun aiemmalle tasolle. Myös nuorten osuus valituista nousi.

Kaikille osapuolille on silti päivänselvää, että edelleenkin valtava enemmistö kirkon äänioikeutetusta jäsenistöstä ei vaaliuurnille vaivautunut. Vaikka seurakuntavaalien äänestysprosentit ovatkin perinteisesti olleet huomattavasti valtiollisia ja kuntavaaleja heikompia, on tilanne silti kirkolle jatkuva itsetutkistelun paikka.

Kirkko on kuitenkin tehnyt vaalivalmisteluissaan hyvää työtä ja julkisuuttakin on saatu. Jos prosentit kaikesta huolimatta vain pysyvät alhaisina, on jossain vaiheessa hyväksyttävä, että vapaassa maassa ja kirkossa on kunnioitettava niitä erilaisia valintoja, joita kirkon jäsenet vaaliaktiivisuudessaan tekevät.

Äänensä vaaleissa antaneet seurakuntalaiset ovat silti samalla antaneet konkreettisesti luottamuslauseensa sille järjestelmälle, jolla kirkon päätöksenteon pohjaa rakennetaan. Taas on myös kunnioitettava niitä ihmisiä, jotka haluavat palvella kirkkoaan antamalla luottamushenkilöinä aikaansa ja osaamistaan sen käyttöön.

Pohjoismaisessa vertailussa esimerkiksi Ruotsin seurakuntavaalien äänestysprosentit ovat samaa luokkaa tai hieman suurempia kuin Suomessa. Tanskan seurakuntavaalien uusi vaalikokousjärjestelmä taas on romahduttanut seurakuntalaisten osanottamisen vaaleihin todella vähäiseksi.

HEIKKOJEN ÄÄNESTYSPROSENTTIEN lisäksi toinen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntavaalien perinteisesti omaleimainen piirre on herätysliiketaustaisten tai ainakin jonkin herätysliikkeen läheiseksi kokevien valittujen huomattavan suuri osuus luottamushenkilöiksi valituista.

Vaikka kirkon vaalikoneanalyyseja täytyykin lukea kriittisesti, antavat sen tulokset suuntaa: perinteisten herätysliikkeiden ääni tulee myös seuraavan nelivuotiskauden ajan kuulumaan seurakunnallisessa päätöksenteossa vahvana. Tässä ei ole mitään väärää, aktiivisista äänestäjistä, ehdokkaista ja valituista on aina syytä iloita.

Voi kuitenkin olla niin, että kirkon oma- tai julkisuuskuva, tai jopa sen kirkko-oppi näyttäytyy hieman erikoisessa valossa, jos päätöksentekoon eivät osuuttaan vastaavassa määrin osallistu ne kirkon arvokkaat jäsenet, jotka eivät perinteisiin tai uudempiin herätysliikkeisiin kuulu. Mutta on tietenkin niin, että ei tämä asian tila niiden syytä ole, jotka herätysliikkeiden jäseninä tai sympatiseeraajina haluavat rakentaa yhteistä kirkkoa.

Se yhteinen kirkko vain on huomattavasti laajempi kuin herätysliikkeiden kenttä.

Vaalikoneanalyysin perusteella myöskään valittujen poliittinen puoluepreferenssi ei antanut suuria yllätyksiä: kärjessä olivat Suomen Keskusta, Kansallinen Kokoomus, SDP ja Kristillisdemokraatit. Toki moni ehdokas tai valittu ei poliittista kantaansa halunnut ilmaista.

KIRKOLLINEN DEMOKRATIA on arvokas asia. Omalta pieneltä osaltaan myös nyt asiallisesti valmistellut ja hoidetut vaalit ovat yksi osoitus siitä, että luterilaisittain arvioituna maailmaa hoidetaan ihmiselle annetulla järjellä. Todella oudoksi ja uhkaavaksi käyneessä maailmassamme sellainen näyttää usein rajalliselta luonnonvaralta.

Siellä missä erilaiset diktaattorit, tai demokraattisesti valitut, mutta laillisuuden rajoja koettelevat johtajat pyrkivät hallitsemaan oikkujen ja tunteiden avulla, ei enää kunnioiteta väestön suurten kerroksien ääntä. Politiikassa on muutenkin paljon evidenssiä siitä, että tunteet ylipäätään voivat ratkaisevasti ohjata itse äänestyskäyttäytymistä.

Tunteet tietenkin vaikuttavat kaikkeen ihmisen käyttäytymiseen, kulutuskäyttäytymisestä yhteisten asioiden hoitamiseen. Mutta myös järjen ja kritiikin äänen olisi kuuluttava.

Näistä syistä kaiken demokratian toteutuminen edellyttää muiden tekijöiden ohessa myös vapaata ja käytettyä mediaa. Sellainen voi parhaimmillaan itsenäisesti osoittaa kaiken tason politikoille ja äänestäjille erilaiset yhteiskunnan ja hallinnon ongelmat. Myös ne asiat, joissa keisarilla ei todellisuudessa olekaan vaatteita.

Tämä koskee myös kirkon demokratiaa ja hallintoa.

Lue lisää pääkirjoituksia:

Pääkirjoitus: Krematorioon 24hRuumis-pakuilla ja tuhkat metsään – siinäkö on hautaamisen tulevaisuus

Pääkirjoitus: Yhdysvaltain senaattiin saatiin nyt lämmintä kristillisyyttä nationalismin sijaan

Ilmoita asiavirheestä

Tutustumistarjous uusille asiakkaille!

Pääsy kaikkiin Kotimaa.fi artikkeleihin vain 1€ kuukausi. Kuukauden jälkeen tilaus jatkuu automaattisesti 9.90€/kk. Voit lopettaa tilauksen milloin tahansa, ennen seuraavan laskutuskauden alkua.


Edellinen artikkeliGTA on herättänyt niin paheksuntaa kuin fanitustakin, mutta löytyykö sen maailmasta uskontoa?
Seuraava artikkeliNuorten osuus seurakuntaneuvostoissa lähes tuplaantui

Ei näytettäviä viestejä