1. adventti, Luuk. 19: 28 – 40, Kari Tiirola

Eilen vietettiin yhden omaan elämääni suuresti vaikuttaneen ihmisen hautajaisia. Muhoksen Laitasaaren
kansakoulun 1. ja 2. luokan opettajani Alli Karppinen siunattiin haudan lepoon. Allin opetuksista ovat
jääneet mieleen monet tärkeät
asiat, kuten se, että Kekkonen oli viisas mies ja että presidentinlinnan
lippu
liehuu salossa ainoastaan silloin, kun presidentti on paikalla. Mutta opetti Alli monia hullutuksiakin, kuten
vaikkapa joukko
–
oppia: alkioita ja osajoukkoja ja unioneita, joita
oli kylläkin käsketty opettamaan. Niistä
tosin luovuttiin v
ähin äänin, kun huomattiin, ettei
niiden avulla lask
emaan opi. Mutta kyllä Alli jäi elämään
muistoissa muutenkin. Sain häneltä elämäni ensimmäisen ja ainoan jälki
–
istunnon ja rössypottuja piti
syödä, vaikka inhosin niitä yli kaiken. Kun joulu alkoi lähestyä, oli opettaja ripustanut luokan kattoon
pyöreitä juustorasioita, jotka muodostivat yhdessä adventtikalenterin. Jokainen oppilas sai avata
vuoropäivinä yhden rasian. Oli hienoa tulla kouluu
n sinä aamuna, kun odotus täyttyi ja sai avata oman
rasiansa, josta löytyi Kisskis
–
karamelli
tai joku muu Fazerin parhaista.
Oman lapsuuteni joulun odotus Laitasaaressa alkoi aina siitä, kun isä sytytti kaupan jouluvalot. Siihen
aikaan se tarkoitti muuta
maa tavallista hehkulamppua, jotka ripustettiin kyläkaupan eteen pystytettyyn
joulukuuseen. Miten hirveän pitkältä se odotus tuntuikaan! Adventtikalenterin luukkuja oli loputon määrä
ja jouluun mennessä nukuttavien öiden
pituus
mittaamaton. Mutta silti o
li jotain, mitä odottaa ja
valmistella: koululla harjoiteltiin joulujuhlaa varten ja illalla koulun jälkeen oli hauskaa pistäytyä kaupan
puolella ihailemassa kyläkauppaan saapuneita leluja. Ei niitä paljon ollut, mutta jospa niistä joku päätyisi
itselle l
ahjaksi. Ja pimeydessä liikkuivat tontut. Näkisik
ö yhdestä edes pienen vilauksen tai pienet jäljet
lumessa?
Kun ensimmäinen kynttilä syttyy, ei jouluun ole enää paljon aikaa. Silti tiedämme, että joulua odottavalle
lapselle aika on pitkä. Monta viikkoa
, vielä enemmän päiviä ja öitä. Mutta entäpä jos odotusta olisi
kestänyt satoja ellei jopa tuhansia vuosia? Jaksaisiko vielä odottaa ja innostua ja uskoa, että jonain päivänä
odotus vielä palkittaisiin?
Israelin kansa oli odottanut satoja, tuhansiakin v
uosia. Sukupolvi toisensa jälkeen monet Jumalan miehet ja
naiset olivat ennustaneet Vapahtajan, Messiaan tuloa. Hepreankielen sana
Messias
tarkoittaa
Voideltua
.
Muinaisen Israelin kuninkaita ei kruunattu, vaan voideltiin tehtävään. Näitä kuninkaita oli
tullut ja mennyt,
hyviä ja huonoja ja erittäin huonoja. Mutta yli kaiken oli säilynyt odotus siitä, että joskus saapuisi sellainen
kunin
gas, joka olisi ylitse kaiken. Oikeus virtaisi kuin vesi: joka paikkaan ja loputtomasti, köyhät saisivat
viimeinkin t
oivoa, nälkäiset ruokaa ja koittaisi päättymätön rauha. Eivät kaikki olleet jaksaneet odottaa.
Monet olivat luopuneet jo toivosta. Ja monet niistä, jotka vielä jaksoivat uskoa ja odottaa, joutuivat pilkan
ja kiusaamisen
kohteiksi
. Monet Jumalan miehet
jopa tapettiin, koska heidän puheisiin
sa
ei enää uskottu.
Silti osa jaksoi vielä luottaa siihen, että vanhat ennustukset ja Jumalan lupaukset vielä toteutuisivat.
Sellainen oli
yhteiskunnallinen ilmasto ja maaperä sinäkin päivänä, kun pääkaupunkia lähest
yi aasilla
ratsastava mies. Ja kuului vanha kuningashymni, se, jota juuri äsken jälleen kerran lauloimme.
Hoosianna,
Herra armahda, auta!
Eivät läheskään kaikki silloinkaan uskoneet. Osa kaupungin väestä ei huomannut
koko tapausta. Osa katsoi välinpitä
mättömänä ja muutamat näkivät tapahtumissa jotain uhkaavaa ja
vaarallista:
Opettaja, kiellä opetuslapsiasi!
Niin sanoivat muutamat johtajista ja paljon asioita tietävistä.
Tällainen julkinen kunnioitus ja meuhkaaminen oli vaarallista ja muutenkin sopimato
nta. Jeesuksen
opetuslasten ei olisi pitänyt näyttää uskoaan julkisesti. Se voisi v
aarantaa jopa yhteiskuntarauhan. Mutta
nyt oli tapahtumassa jotain sellaista, jota ei voinut peittää eikä kieltää. Jumalan lupaukset olivat
toteumassa, vaikka kaikki eiv
ät sitä voineet tai halunneetkaan uskoa. Aikakausi oli kääntymässä. Uusi aika
alkamassa. Vanha aika vaihtumassa Jumalan ajaksi.
Adventti,
adventus Domini,
Herran tuleminen. Se alkoi
nyt.
Mikä on siinä, että joulun odotus ei tunnu ollenkaan samalta ku
in Laitasaaren kansakoulun ensimmäisellä
luokalla? Aikuisuusko? Varmasti. Mutta on siinä jotain muutakin.
Odottaminen on
siirtynyt lähinnä
puhelinpalveluihin: jos haluat palvelua suomeksi, paina numeroa yksi, jos serbokroatiaksi, paina numeroa
58 jne. J
a sitten odotetaan, kunnes yhdistäminen epäonnistuu ja kaikki alkaa alusta. Jolloin
asiakaspalvelijamme ovat edelleen varattuja. Mutta sellainen jännittävä, kihelmöivä, iloinen odottaminen.
Se, joka odottaa jotakin suurta tapahtuvaksi? Sellaista, jota v
almistellaan, harjoitellaan, iloitaan jo siitä, että
odottaminen itsessään on juhlaa!
Vieläkö sitä on?
Monille virtuaalinen maailma on tuonut mukanaan
tunteen siitä, että ei ole aikaa, vaikka sitä olisi kuinka paljon. Mutta aika täyttyy siitä, että täyty
y olla läsnä
yhtä aikaa täällä ja toisaalla. Ja aina olemme väärässä paikassa.
Olemme myös tottuneet siihen, että kaikki
tapahtuu heti tai ainakin hyvin pian. Olemme muuttuneet kärsimättömiksi. Odottamisen pitäisi muuttua
saman tien täyttymykseksi. Mu
tta tavarat ja elämykset tuovatkin vain hetken onnen, jota seuraakin
tyhjyyden tunne. Se puolestaan saa etsimään yhä uusia elämyksiä
levottomasti ja loputtomasti.
Sellainen
hyödyttää janoista yhtä paljon kuin tulva. Se kyllä tuo mukanaan runsaasti vettä
, mutta myös kaikenlaista
muuta roinaa, saastaa ja kuraa niin paljon, että vesi on juomakelvotonta. Janoinen pysyy janoisena, vaikka
vesi saartaa joka puolelta.
Jos haluaa juoda kirkasta ja raikasta vettä, täytyy etsiytyä lähteelle. Sinne, mistä puhdas
vesi pulppuaa ja
kaikki alkaa. Löytyisikö lähde sittenkin odottamisesta, siitä, että kaikki on olemassa itse juhlan
valmistelussa?
Ensimmäisenä jouluyönä, kun kuului enkelien laulu ja ensimmäisenä adventtina, kun aasin kavioiden kopse
heijastui Jerusalem
in talojen seinistä, niissä kuului Taivaan valtakunnan ääni. Eivät sitä kaikki kuulleet,
mutta kuitenkin se kuului paljon selvemmin kuin koskaan ennen Israelin kansan tai koko ihmiskunnan
historiassa. Taivaan valtakunta muuttui myös näkyväksi. Eivät sit
äkään kaikki osanneet katsoa, mutta
kuitenkin se näkyi paljon selvemmin kuin koskaan Israelin kansan tai koko ihmiskunnan historiassa.
Betlehemin kedolle ja talliin ja Jerusalemin kaduille oli laskeutunut Taivaan valtakunta pienen lapsen ja
aasilla ratsas
tavan miehen hahmossa.
Lähdettä on joskus hankala etsiä ja vaikea huomata. Osa kulkee
ohitse koskaan sitä löytämättä.
Siksi täytyy
kulkea hitaasti ja kuunnella, mistä veden
solina kuuluu. Me saamme tänään liittyä siihen joukkoon, joka on
vakuuttunut siitä, että juuri aasilla ratsastava mies on se lähde. Hänen mukanaan Taivas on
jo
laskeutunut
tänne. Se ympäröi meidät, sulkee syliin, kantaa ääniä siitä maailmasta, joka on jo läsnä. Ne äänet ovat yhtä
hiljaisia kuin lähteen solina
kaiken
melun keskellä. Tuskin kuultavissa, mutta silti sen voi erottaa. Voisiko
joulu olla suuri juhla, jos malttaisimme ajatella, että juh
la on jo odottamisessa?
Ei touhussa ja
kärsimättömyydessä, vaan sellaisessa, jota lapsi odottaa: malttamattomana, iloiten
jokaisesta uudesta
aamusta, joka tuo täyttymyksen lähemmäksi.
Ei vielä kokonaan ja kaikessa loistossaan, mutta kuitenkin jo
läsnä.