Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon teidän kanssanne.
26 vuotta sitten 9.4. 1989 Hyvän paimenen sunnuntaina minut asetettiin Sammatin kirkkoherran virkaan piispa Samuel Lehtosen johdolla. Samanaikaisesti vietettiin suomen kulttuurin, Mikael Agricolan ja Elias Lönnrotin päivää. Saarnamiehelle olisi tarjoutunut siis monia tarttumapintoja. Hän valitsi kuitenkin Vanhan testamentista Mooseksen kirjasta kohdan (4. Moos. 27: 15-24), missä Herra käskee Moosesta tämän voimiensa jo rauettua kättenpäällepanemisen kautta asettamaan virkaansa Joosuan, Vapauttajan, joka johtaa kansansa lopulta perille luvattuun maahan. Näin myös tapahtui. Häntä kehotettiin olemaan luja ja rohkea ja riippumaan herkeämättä lähettäjänsä tahdosta. Hätkähdyttävä tekstinvalinta vei 1200 vuotta ennen Kristuksen syntymisen aikaan, ja siitä 3200 vuotta tähän hetkeen. Alttarin äärellä polvistuneena muistin myös muita elämäni muita siunaavia kätten päällepanemisia: kasteessa 1.4.1947 Keuruun kodissa, rippikoulun konfirmaatiossa 12.8.1962 Jyväskylän Taulumäen kirkossa, pappisvihkimyksessä 12.1. 1972 Helsingin tuomiokirkossa, Oripään seurakunnan kirkkoherran virkaanasettamisessa 8.4. 1984. Viimeksi meidät uudet luottamushenkilöt siunattiin tehtäviimme nelivuotiskaudeksi kristittyjen yhteyden rukouspäivänä18.1. tätä vuotta. Juuri silloin oivalsin, että tämän parempaa perillepääsyä ja pelastusta, luvattua maata on turha odottaa mistään muualta tämän elämän aikana. Siis olla jo perillepäässeen Kristuksen siunattavana hänen omassa kirkossaan. Tässä ja nyt kohti valaistua vastarantaa.
Kaikista nästä moninkertaisista siunauksistani huolimatta epäilevä mieli jää kysymään, olenko omalla elämälläni osoittanut olevani meidän Herramme ja Vapahtajamme oikea seuraaja ja Jumalan lapsi, hänen uskollinen lampansa hänen omassa katraassaan. Toisin sanoen, kuka haluaa ja voikaan asettaa oven tai portin oikeaan Jumalan valtakuntaan sisälle pääsyyn. Ja pitääkö siitä olla huolissaan?
Tästä on muistissani isäni kommentti erään sortin uskovaisen lausuttua, että jos Kauko Saari ei suostu olemaan hänen oppinsa kannattaja, taivaaseen ei sitten ole mitään asiaa. Kuultuaan tämän isäni kysyi hämmästyneenä, oliko taivas nyt pantu remonttiin kun kyseinen tosiuskova kulkija oli pantu ovenvartijaksi? Kuinka paljon meillä onkaan näitä toisten taivaaseen pääsyn tarkkailijoita, jo omakseen kuvitellun taivaansa sorvaajia. Tässäkään asiassa ei tarvitse kulkea kovin etäälle.
Tämän päivän sanan tiivistelmä kuuluu: Herramme ja Vapahtajamme on itse on sekä ovi että portti. Tämän aseman on itse taivaallinen Isä hänelle antanut, eikä kukaan voi ottaa sitä Häneltä pois. Muut ovat vääriä lainopettajia tai suorastaan rosvoja ja ryöväreitä, pahoja palkkapaimenia.
Lampaat kuuntelevat hänen ääntään, tunnistavat sen monista muista äänistä omakseen. Paha paimen on itsekäs, hän valehtelee, varastaa, tappaa ja tuhoaa. Ei tarvitse katsoa kauas ympärilleen nytkään, kun näkee missä juuri näin tapahtuu. Kristus on tullut antamaan elämän yltäkylläisen elämän. Hyvä Paimen tuntee lampaansa heidän omalta nimeltään ja on valmis ruokkimaan, ohjaamaan, etsimään kadonnutta ja jopa antamaan henkensä lampaittensa edestä. Joskus lammasten paimen voittaa Daavidin tavoin ison Goljatin ammattitaidollaan, lingon avulla. Tästä kerrattakoon eräs vaihe katoavasta kansanperinteestämme. Kaikille sota-ajan – siis viime sotien ilmestyksille rintamalla oli luonteenomaista se, että ne olivat kaikkien nähtävissä ja ilmestyivät vaaratilanteissa. Ilmestys oli joko risti tai enkeli. Olavi Rasilainen kertoi ilmestyksetä, joka tapahtui Tapaleen joella rintamajouluna 1939: ”Monissa paikoissa oli astetettu pikkuruisia joulukuusia, jopa aivan etumaisiin juoksuhaudan poteroihin…”
”Yhtäkkiä kautta koko linjan, vasemmalta ja oikealta miehet alkoivat laulaa ”Enkeli taivaan lausui näin…Virsi yhtyi kumeaksi pauhuksi poterosta toiseen ja linjasta linjaan. Naapuri oli oli hiljaa. Ei laukaustakaan. Siinä laulaessani ilmestyi taivaalle kirkas, sinertävä risti. Se oli valtavan kirkas, aivan kuin sisässä olisi palanut häikäisevä sinen valo. Risti oli sata metriä korkea. Sen näkivät kaikki sinä hetkenä ulkona olevat miehet. Kannaksella taas nähtiin enkeli ilmestys. Yksinkertaisten kedon paimenten ja parakkaitten maatamme vartioivien suomalaisten lumipukuisten sotilaiden usko otti ristit ja enkelit vastaan Jumalan suojaavan käden merkkeinä, osoituksena elävästä, todellisesta ja läsnäolevasta Herrasta. Danielin tavoin se tunnusti: ”Jumalani on lähettänyt enkelinsä, joka on sulkenut jalopeurain kidat.” (Dan 6:22)
Vielä meitä kehottaa Kristuksen seuraajiksi itse evankeliumi, sanoma rististä. Kuten Paavali asian ilmaisee, pyhä risti on ihmisjärjelle ja maailmalle hullutus ja siksi se on aina kirkossakin uhattuna. Selittäessään kolmatta käskyä Muista pyhittää lepopäivä Martti Luther toteaa, että ahkeran ja toimeliaan ihmisen on vaikea suostua hengelliseen lepoon, johon käsky ruumillisen levon lisäksi kehottaa. Jumala kuitenkin auttaa ihmistä pääsemään hengelliseen lepoon sallimalla ihmiselle ristiä, ahdistuksia ja vastoinkäymisiä, jotka riisuvat ihmisen voimia ja ohjaavat väsyneen ja murheellisen sielun kärsimysten pyhäkköön.
Tässä kärsimysten pyhäkössä lyöty ja kukistettu ihminen ei jaksa eikä osaa mitään muuta kuin ottaa kaiken, koko elämänsä lahjana Jumalan kädestä. Ihminen löytää levon. Kärsimysten pyhäkössä puhuu ja toimii yksin Jumala. Liikkumaton sanaton ihminen on pelkästään vastaanottaja, saaja. Aktiivisesta on tullut passiivinen ja ihminen on kärsimystensä pyhäkössä saavuttanut ihanimman ja korkeimman päämääränsä: Hän itse ei ole yhtään mitään, ei edes yritä olla. Kaikki mitä ihmisellä on, on Jumalan lahjaa. Kaikki mitä hän enää voi odottaa, voi tulla yksin ylhäältä, Jumalalta. Tämä voi olla lepoa, lepoa Kristuksen kautta Jumalassa. Sille antaa arvon se, joka on omiin töihinsä väsynyt tai muuten pysähdyttetty.
Lopulta itse Jumalan Karitsa johdattaa meidät elämän vetten lähteille.
Ja minä sanoin hänelle: ”Herrani, sinä tiedät sen”. Ja hän sanoi minulle: ”Nämä ovat ne, jotka siitä suuresta ahdistuksesta tulevat, ja he ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä. Sentähden he ovat Jumalan valtaistuimen edessä ja palvelevat häntä päivät ja yöt hänen temppelissään, ja hän, joka valtaistuimella istuu, on levittävä telttamajansa heidän ylitsensä. Ei heidän enää tule nälkä eikä enää jano, eikä aurinko ole sattuva heihin, eikä mikään helle, sillä Karitsa, joka on valtaistuimen keskellä, on kaitseva heitä ja johdattava heidät elämän vetten lähteille, ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä.” (Joh. Ilm. 7:14-17)
Hänelle joka voi monin verroin enemmän kuin mitä me pystymme anomaan tai ymmärtämään, Hänelle Jeesukselle Kristukselle olkoon kaikki ylistys, kunnia ja voima, nyt ja ikuisesti. Amen.