Sisaret ja veljet, seisomme Jerusalemiin vievän tien varrella. Jeesus ja apostolit ovat matkalla kohti Jerusalemia. Juutalaiset johtomiehet ovat jo tehneet päätöksen surmata Jeesuksen. Jeesus tietää, että Hänen kuninkuutensa ei tule täyttämään mahtavaa maallista kuningasta odottavien toiveita ja että Hänet tullaan kruunamaan vielä orjantappurakruunulla. Vaikka kulkue kulkee kohti suurinta vääryyttä ja kärsimystä, Jeesus on kuuliainen tehtävässään. Hän täyttää kaikki profeettojen ennustukset. Hän osoittaa olevansa Messias, Voideltu – Kuningas, jonka Jumala on luvannut lähettää.
Tuohon aikaan sotiva kuningas saattoi ratsastaa nopealla hevosella, mutta rauhaa tarjoava kuningas ratsasti aina rauhallisesti aasilla. Pyytäessään aasia ratsukseen Jeesus täyttää profeetta Sakarjan ennustuksen: ”Iloitse, tytär Siion! Riemuitse, tytär Jerusalem! Katso, kuninkaasi tulee. Vanhurskas ja voittoisa hän on, hän on nöyrä, hän ratsastaa aasilla, aasi on hänen kuninkaallinen ratsunsa (Sak. 9:9).”
Pääsiäisjuhla on juuri alkamassa. Jerusalem on pian täynnä eri puolilta saapuneita juhlavieraita. Matkalla juhlaan Jeesus antaa mahdollisimman monien kohdata Hänet. Kansa tervehtii kuningasta hoosiannaa huutaen, palmunoksia heiluttaen ja vaatteita tielle heittäen. Kun fariseukset yrittävät vaientaa väkijoukkoa, Jeesus sanoo: ”Jos he olisivat vaiti, kivetkin huutaisivat. Tämä ilmaisu oli fariseuksille tuttu profeetta Habakukin kirjasta. Kun vääryys saa vallan, profeetta Habakukin mukaan: ”Seinäkivi huutaa ja syyttää, ja kattohirsi yhtyy huutoon (Hab. 2: 11).”
Näinä päivinä on Suomessakin odotettu sellaista mahtavaa maallista kuningasta, joka viimein ratkaisisi esimerkiksi kysymyksen tasa-arvoisesta avioliittolaista. On kuultu huutoa lain puolesta ja lakia vastaan. Synti hämärtää ymmärrystämme. Kuulemmeko Jumalan ikuisen tahdon täydellisesti vasta, kun tämä ajallinen kilvoittelumme päättyy?
Jos tämä Rovaniemen kaupunki nyt hiljenisi, kuuluisiko Jumalan ääni millään tavalla tai edes meidän huutomme täältä kiven sisästä, kivistä rakennetusta kirkostamme?
Mietteet palaavat tässä samalla myös aamuun tasan 75 vuotta sitten. Talvisota alkoi 30. marraskuuta 1939 klo 6.50. Neuvostoliitto käynnisti hyökkäyksen Suomeen lavastettuihin Mainilan laukauksiin vedoten. Neuvostojoukot hyökkäsivät yli puolen miljoonan miehen voimin koko itärajan pituudelta, Karjalan Kannakselta Petsamoon, keskeisiä kaupunkejamme lentokoneiden avulla pommittaen.
Suomi kesti. Jumalalle kiitos vapaasta isänmaastamme! Rauhansopimuksissa Suomi säilytti itsenäisyyden, mutta samalla menetti useita alueita Neuvostoliitolle. Jäljelle jäänyt maa oli vielä pitkään monin tavoin sotien runtelema. Jatkosotaa seuranneessa Lapin sodassa myös tämä rakas kotiseurakuntamme lopulta menetti kaikki rakennukset.
Jumala ei kuitenkaan ole hylännyt kansaamme. Jumalan lupaus Rauhan Ruhtinaasta on totta myös meidän kansamme kohdalla. Aivan kuten profeetta Jesaja 1. lukukappaleessa julisti Herran sanoja pakkosiirtolaisuudesta palaavalle Israelille: ”Armon hetkellä minä vastaan sinulle (Jes. 49: 8).” Me emme tahdo unohtaa rakkaan isänmaamme historiaa. Me emme tahdo unohtaa myöskään Herran armoa hädän hetkellä – Talvisodan keskellä, tänä päivänä tai kerran viimeisellä tuomiolla. Siksi me olemme tänäänkin kokoontuneet tänne kiven sisään – kirkkoon, joka täällä Lapissa on kaiken sodan jälkeisen jälleenrakentamisen maamerkki, toivon merkki.
Näin sanoessani toki tiedän, että yleensä ilmaisua ”kiven sisässä” käytetään vankilasta. Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni vankilan vieressä. Pikkutyttönä sain mollamaijalleni vankien tekemän puisen kehdon sekä itselleni heidän tekemänsä nahkaiset kippurakärkiset tossut. Yläasteella kuljin koulussa lomailevien vankien kanssa samalla autolla. Graduni tein Sörkässä. Ehdonalaisen valvojanakin olen kuullut huutoa kiven sisästä. Niinpä Jeesuksen sanat päivän evankeliumissa nostavat herkästi mieleeni monen vangin kärsimyksen – erityisesti vapautumisen jälkeen, jolloin varsinainen rangaistus yleensä vasta alkaa. Vankilavuosien kuluessa yhteiskunta ehtii muuttua aika lailla. Paluu tuntemattomaan Jumalan ja läheistenkin tuella on vaikeaa.
Emmehän kuitenkaan unohda, että olemme me kivisessä kirkossa vai vankilassa, kovimmat kivet meillä ihmisillä on aina sydämessämme. Raamatussa puhutaan monissa kohdin kivisestä, paatuneesta, Jumalan hylänneestä sydämestä. Job kuvaa petojen kuninkaan sydäntä näin: ”Kiveä on sen sydän, kuin myllyn pohjakivi, liikkumaton ja kova (Job. 41: 16).”
Kovimmallakin sydämellä on kuitenkin toivo Vapahtajassamme Jeesuksessa Kristuksessa. Profeetta Hesekiel muistuttaa tästä toivosta luvussa 36: ”Minä otan teidät pois pakanakansoista ja kokoan teidät kaikista maista ja tuon teidät omaan maahanne. Ja minä vihmon teidän päällenne puhdasta vettä, niin että te puhdistutte; kaikista saastaisuuksistanne ja kaikista kivijumalistanne minä teidät puhdistan. Ja minä annan teille uuden sydämen, ja uuden hengen minä annan teidän sisimpäänne. Minä poistan teidän ruumiistanne kivisydämen ja annan teille lihasydämen. Henkeni minä annan teidän sisimpäänne ja vaikutan sen, että te vaellatte minun käskyjeni mukaan, noudatatte minun oikeuksiani ja pidätte ne. Niin te saatte asua maassa, jonka minä annoin teidän isillenne; ja te olette minun kansani, ja minä olen teidän Jumalanne (Hes. 36: 24-28).”
Ystäväni, otammehan mekin Jeesuksen vastaan? Huomenna alkaa jouluaattoon saakka kestävä adventtipaasto. Paaston edetessä mekin saamme hiljentyä Jumalan Sanan äärellä. Saamme keskittyä katumukseen ja parannuksentekoon, jotta mekin olisimme valmiit vastaanottamaan Herramme. Paastonaika on myös elämän yksinkertaistamista, turhasta luopumista lähimmäistemme hyväksi, lähimmäisenrakkauden osoittamisen aikaa.
Eilen illalla nostin jälleen adventtikynttelikön kotimme takan reunalle. Puolisoni on sorvannut tuon kynttilänjalan puusta. Joudumme olemaan sen kanssa hyvin varovaisia, sehän syttyisi helposti palamaan. Samalla se kuitenkin valaisee meille adventin merkitystä vain entistä herkemmin. Jumala ilmestyy meille juuri haavoittuvuudessa. Pelastaja saapuu avuksemme vähäpätöisellä aasilla. Toivon valo palaa heikollakin jalustalla.
Jeesus voi Henkensä kautta kätkeytyä lukuisiin työtovereihinsa. Rohkenen väittää, että erityisesti kaikki yksinäiset kokevat Adventin, Herran tulemisen, hyvin voimallisesti. Nimittäin henkilö, jonka luokse ei koskaan tule kukaan muu kuin Jeesus, varmasti huomaa, kun Herra koputtaa hänen kotiovellaan. Ja aivan kuten Ilmestyskirja (Ilm. 3: 20-22) lupaa, hän saa silloin aterioida Herran kanssa. Jos Jumala onkin sallinut hänen kärsivän yksinäisyydestä, hän on saanut kuitenkin aivan erityisen Jeesuksen tunnistamisen lahjan.
Jeesus voi Henkensä kautta kätkeytyä myös kaikkiin kärsiviin, kuten viime pyhän Tuomiosunnuntain evankeliumissa kuulimme. Niinpä tänään, kun Sinä sytytät kotonasi ensimmäisen adventtikynttilän, muista Luojan siunaava käsi ylläsi. Taivaallisen Isämme lapsena Sinulla on oikeus rukoilla, pyytää apua, huutaa vaikka kiven sisästä, mutta kyllä sinulla itselläsikin on paljon annettavaa. Jeesuksen sovitusuhrin varassa sinä itsekin voit olla kuin adventtikynttilä, joka tuo valoa pimeyteen, toivoa toivottomalle. Ja kun sinä sitten menet ja katsot silmiin kärsivää veljeäsi tai sisartasi, muista, että sinä saat silloin katsoa silmiin itse Jeesusta. Kaikkien nälkäisten, janoisten, kodittomien, alastomien, sairaiden ja vangittujen silmät ovat aina niitä kaikkein kirkkaimpia adventtikynttilöitä, kaikkein kirkkaimpia joulun tähtiä. Kirkastakoot kaikki ne kyyneleiset ja kiitolliset silmät sinulle tänäänkin Vapahtajaamme, Adventin Herraa.