Adventin evankeliumi vie meidät 160 -vuotisjuhlaansa viettävästä Joensuun kaupungista liki 2000 vuoden taakse ja yli 3500 kilometrin päähän, kaupunkiin, jolla jo tuolloin oli ikää yli tuhat vuotta.
Jerusalemin kaupungilla oli tuolloin takanaan ennen näkemätön rakennuskausi. Vuositolkulla kaupunki oli ollut yhtä rakennustyömaata. Muureja ja sen portteja oli vahvistettu ja laajennettu. Kokonaan uudelleen rakennettu temppeli oli laajempi ja loistokkaampi kuin yksikään edeltäjänsä. Sen ympäristöön oli noussut mahtavia, ajan hellenistisen hengen mukaisia palatseja, aukioita ja kauppakujia. Galileaan oli samaan aikaan rakennettu kansainvälisessä hengessä kokonaisia kaupunkeja. Saattoipa meidän Herramme hyvinkin olla nuoruudessaan isänsä mukana noilla rakennustyömailla apumiehenä. Merkittävintä uutta kaupunkia rakennettiin nimittäin noihin aikoihin vain muutaman kilometrin päähän Nasaretista.
Mutta nyt nousukausi oli jo mennyt menojaan. Ajan mahtavin suurvalta oli käynyt sotia eri puolilla tunnettua maailmaa. Samalla se oli elänyt yli varojensa. Vero-helpotusten sijasta veroja oli vain kiristetty. Koronlaskun sijasta oli syntynyt koronkiskureiden markkinat. Lukemattomat pienviljelijät, käsityöläiset ja kauppiaat olivat menettäneet velkojensa tähden kotinsa ja omaisuutensa. Se lisäsi entisestään työttömyyttä ja yhteiskunnallista levottomuutta. Hyvin toimeentulevien ja syrjäytyneiden välinen epäluulo, pelko ja viha kasvoivat entisestään, samoin tapahtui pääkaupunkilaisten ja maakuntien välillä. Muukalaisviha kasvoi entisestään taloudellisen ahdingon myötä. Sen tunsivat yhtä lailla samarialaiset kuin roomalaisetkin.
Voimme kuvitella, että noissa oloissa oli ainutkertainen sosiaalinen tilaus messiaalle, sankarille, joka kerralla palauttaisi asiat raiteilleen ja nostaisi kansansa sen alennustilasta. Jokainen juutalainen tiesi, että pyhät kirjoitukset sisälsivät lupauksen Herran voidellusta, Daavidin pojasta, joka kerran astuisi tuon juutalaisten historian mahtavimman kuninkaan valtaistuimelle. Monet merkit viittasivat siihen, että Jeesus, tuo nasaretilaisen rakennusmiehen poika, olisi luvattu messias. Moni odotti hänen olevan se. Jännittyneissä, suorastaan räjähdysherkissä tunnelmissa häntä osattiin odottaa saapuvaksi Jerusalemiin pääsiäisjuhlille.
Kun hänen nähtiin lähestyvän kaupunkia, ei siis tarvittu kuin pieni merkki, opetuslasten aloittama ylistyslaulu, ja kansa tempautui hetkessä mukaan valtavaan juhla-saattoon. Vastaanottojuhlan huumaa ei lannistanut edes se, että minkäänlaisia vallan merkkejä ei näkynyt, ei aseita, ei joukkoja, ei edes tulijasta huokuvaa itsevarmuutta ja voimantuntoa.
Kovin moni tuskin edes näki väenjoukon seasta juhlitun messiaan kasvoja. Olen joskus tarkkaillut aasilla ratsastajaa adventin evankeliumia miettien. Aasinvarsalla ratsastaja ei ole lainkaan kävellen vieressä kulkevia korkeammalla, pikemmin päinvastoin. Jos hän on normaalimittainen mies, hänen polvensa ovat koukussa ja sandaalinsa viistävät maata. Kukaan tuskin huomasi tarkkailla juhlitun messiaan kasvoja. Voimme kuvitella, että hän ratsasti riemusaatossa vakavin, surullisin ilmein. Heti lukemani jakson jälkeen Luukas toteaa, että kaupungin nähdessään Jeesus purskahti itkuun.
Galileassa Jeesus oli kohdannut ihmisiä, joiden monet unelmat olivat sortuneet. Ahmien olivat kuunnelleet hänen lohduttavia sanojaan taivaallisen Isänsä valtakunnasta. He olivat niitä maan hiljaisia, jotka luottivat siihen, että Jumala on laupeudessaan uskollinen, siis uskollinen itselleen siinä, että hän armahtaa ja auttaa niitä, joilla ei muuta toivoa ole.
Nyt Jeesus tunsi ympärillään toisenlaisen odotuksen. Hän tunsi malttamattoman kiihkon, jossa oli aimo annos patoutunutta vihaa. Hän tunsi saman ihmisten kovuuden ja ankaruuden, jonka hän oli ennenkin kohdannut tässä kaupungissa. Se ei ollut hänelle yllätys. Hän näki jo kohtalonsa. Hän tiesi mitä seuraisi siitä, ettei hän vastannut tämän kaupungin odotuksia tulevasta messiaasta. Hän oli puhunut edessä olevasta rististä oppilailleen jo matkaan lähtiessään ja pitkin matkaa.
Ei Jeesus itkenyt omaa kohtaloaan. Hän itki silmiensä edessä olevan kaupungin kohtaloa ja sen ihmisiä. Hän näki, että sydänten kovuus ja patoutunut viha tuli piankin viemään sen katastrofiin, joka ei tule jättämään uutuuttaan hohtavista rakennuksista kiveä kiven päälle.
Talouden lait, niiden yhteys suurvalta-politiikkaan tai yksityisten ihmisten arkielämään eivät näytä 2000 vuodessa tavattoman paljon muuttuneen. Ihminen itsekin näyttää olevan perusolemukseltaan sama tänä päivänä tässä 160-vuotiaassa kaupungissa kuin silloin siinä kaupungissa, joka viime vuosituhannen vaihteessa vietti 3000-vuotisjuhliaan.
Mutta näkyykö keskellämme mitään tuon hiljaisena aasilla ratsastaneen nasaretilaisen ja hänen taivaallisen Isänsä valtakunnasta? Onko se meissä läsnä? Onko tämän kaupungin keskellä, sen asukkaissa, yhteisissä toimissamme läsnä se valtakunta, jossa totuus ja vapaus, oikeudenmukaisuus ja armahtavaisuus, Jumalan lahjojen yhdessä jakaminen ja heikoista huolehtiminen ovat totta. Onko keskellämme näkyvissä jotain siitä valtakunnasta, jossa jokainen on kutsuttu toistensa palvelijaksi eikä kukaan jää siksi Jumalan lahjoista osattomaksi. Se valtakunta voi tulla aidosti läsnä olevaksi vain hiljaisesti, sydänten kautta.
Tuo valtakunta tulee todelliseksi ja läsnä olevaksi hallitsijansa mukana. Se tulee, kun avaamme hänelle sydämemme ovet. Tunnemmeko me hänet ristintien ja pääsiäisen jälkeen paremmin kuin ihmiset ennen noita tapahtumia? Jos tunnemme, tiedämme, mitä pyydämme, kun tervehdimme häntä: Hoosianna, Herra auta! Silloin tiedämme myös, millaista apua me häneltä tarvitsemme. Tule siis sisimpäämme, koteihimme, elämäämme tässä kaupungissa!
Ja adventin Herra lupaa, niin kuin päivän Uuden Testamentin lukukappaleesta kuulimme: »Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.”