Rakkaat sisaret ja veljet Kristuksessa. Uuden alkamisessa on aina jotakin sykähdyttävää. Niin nytkin, kun aloitamme uutta kirkkovuotta. Kirkkovuosi ei ole vain kalenteriin merkittyjä päiviä, vaan paljon syvällisempi asia.
Kirkkovuoden kierron aikana käymme Raamatun tekstien ja virsien kautta läpi koko pelastushistorian. Siis kaiken sen, mitä Jumala on tehnyt luomiensa ihmisten hyväksi. Kirkkovuosi päättyi viikko sitten Tuomiosunnuntaihin, jolloin katselimme Kristuksen kuninkuutta. Tänään 1. adventista alkaa uusi kirkkovuosi Herran odotuksen tunnelmissa.
Uutta odotettaessa ja uuden edessä voi olla jännitystä ja avoimia kysymyksiä. Siksi on tärkeää, että on asioita, jotka pysyvät ja paranevat. Sellainen on 1. adventtina perinteisesti laulettava Hoosianna-hymni. Osallistummepa tähän adventtimessuun täällä kirkossa tai Virtuaalikirkon välityksellä kotisohvalla, niin yhtykäämme nyt kaikki laulamaan perinteinen hymni, hoosianna.
(Lauletaan virsi 1)
Hoosianna-hymniin tiivistyy 1 adventtisunnuntaina läsnä oleva odotus ja tunnelma. Mutta mitä siis odotamme? Adventin odotus on monitasoista.
Ensinnäkin, Jerusalemissa kansa odotti Messiasta, ja lauloi hänelle hoosiannaa. Jopa Jeesuksen oppilaiden ajatus ja toive oli, että Jeesus olisi se Messias-kuningas, joka lopettaisi luvatun kansan alennuksen Rooman siirtomaana ja palauttaisi Israelin kunnian. Siunattu hän, kuningas, joka tulee Herran nimessä, huusivat oppilaat tälle toivomalleen Messiaalle.
Evankeliumin kuningas oli kuitenkin aivan erilainen kuin oletettiin ja odotettiin. Hän ei ollut sellainen korskea hallitsija, kuin monet toivoivat. Pikemminkin hän oli tämän kuvan vastainen, nöyrä kuningas, jonka suuruus ei ollut ulkonaisessa olemuksessa. Adventin evankeliumikertomuksessa Jeesuksen ratsastuksesta Jerusalemiin Messiaan voima tulee esiin heikkoudessa, suuruus pienuudessa ja lujuus hauraudessa. Aasilla ratsastava kuningas ei ollut tullut maalliseksi hallitsijaksi, vaan tuomaan Jumalan valtakunnan ihmisten keskelle.
Vastakohtia ja jännitteitä on kuitenkin täynnä myös tämä nöyrän kuninkaan vastaanotto Jerusalemissa. Vaikka oppilaat hurraavat, niin taustalla jo osa porukasta seuraa tilannetta hampaitaan kiristellen ilmeet vakavina.
Ihmisten mielenliikkeiden ailahtelevuudesta kertoo se, että vain vähän myöhemmin sama kansanjoukko oli valmis huutamaan ”ristiinnaulitse, ristiinnaulitse”. Se, että tämä sama evankeliumiteksti on sekä ensimmäisen adventin että palmusunnuntain evankeliumina alleviivaa kirkkovuoden pääsiäiskeskeisyyttä. Tässä 1 adventtisunnuntain riemussakin välähtää esiin nöyrän kuninkaan tie aina ristille asti.
Kysyin mitä odotamme. Adventin monitasoinen odotus on toiseksi myös joulun odotusta. Astumme tänään sille polulle, jonka päässä runsaan neljän viikon kuluttua kuulemme ihanat sanat: Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja. Tämän sanoman vastaanottamiseen on hyvä valmistautua ennen kaikkea sisäisesti. Valmistaa siis sydäntä jouluun.
Jouluun valmistautumiseen meitä ohjaa täällä Oulun tuomiokirkossa hieno uusi elementti. Tämä upea kirkko on saanut kotoisan kaunistuksen, kun himmeli on ensimmäistä kertaa ripustettu kirkon sisääntulon yhteyteen.
Eikä mikä tahansa himmeli, vaan aivan erityinen kirkkohimmeli. Yli 30 seurakuntalaista on syksyn mittaan kokoontunut rakentamaan suurta himmeliä, joka tänään kirkkovuoden alkaessa otetaan käyttöön. Myös itse olen seurannut himmelin valmistumista sosiaalisesta mediasta ja olen odottanut näkeväni sen omin silmin.
Näen tuossa himmelissä paljon rakkautta omaa seurakuntaa kohtaan. Talkoisiin osallistujat ovat halunneet tehdä jotain näkyvää ja konkreettista kaunistaakseen kotikirkkoaan. Olette varmasti saaneet kokea himmelitalkoissa myös yhteyttä toisiinne. Se on hyvin tärkeä asia ylipäätänsä ja näinä korona-aikoina vieläkin tärkeämpää kuin muulloin. Lopputulos on kerrassaan upea. Se lisää kotoisuutta tähän kauniiseen kirkkoon. Kiitos siis teille himmelin tekijöille.
Mutta odotamme vielä jotakin muutakin kuin vain joulua. Adventin kerroksellisessa odotuksessa on vieläkin syvemmälle ulottuva taso. Viime kädessä adventin odotuksessa on kyse siitä, että odotamme Herra Jeesuksen Kristuksen tulevan sydäntemme Herraksi ja pelastajaksi. Hoosianna-sananakin merkitsee pyyntöä ”oi auta, pelasta”.
Näissä ajatuksissa huomioni kiinnittyi saarnaa valmistellessani tämän sunnuntain Vanhan testamentin tekstiin Jesajan kirjasta (49:8-10), jossa on rohkaiseva kehotus ja kutsu: ”Lähtekää” ja ”Tulkaa valoon”.
Meitä siis kehotetaan lähtemään adventtina matkalle kohti valoa. Valoa kohti kulkeminen viestii siitä, että lähdemme liikkeelle hämärästä tai pimeästä. Jokaisella meillä on jossakin elämämme vaiheessa oma hämärän tila, jolloin kuljemme läpi vaikeiden aikojen ja asioiden. Mikä on sinun elämäsi hämärä, jossa olet ollut tai parhaillaan olet?
Emme useinkaan tiedä toistemme hämärästä. Voimme korkeintaan aavistella mitä ovat ne näkymättömät taakat, joita toinen ihminen kantaa hartioillaan. Onneksi monella on vierellä ihminen, jolle uskaltaa raottaa verhoa ja jakaa kokemus hämärässä ja pimeässä kulkemisesta.
Jollekin pitkä ero lapsista ja lapsen lapsista tänä korona-aikana on ollut kuin pitkä kaamospäivä, joka jatkuu vielä kenties kuukausia, mahdollisesti estäen jopa jouluna yhteen tulemisen. On lohdullista ajatella, että sekin hämätä päättyy joskus valoon, kun saamme vapaasti tulla yhteen rakkaidemme kanssa, kätellä ja halata.
Jonkun toisen uutinen syövästä on syössyt keskelle hämärää, jonka päässä ei näy valoa. Monessa tapauksessa hoitoon pääseminen ja avun saaminen sytyttää kuitenkin kuin pienen tuohuksen, joka herättää toivon valosta, johon kerran vielä pääsee.
Jollekin toiselle masennus on se elämän hämärä, joka ehdyttää voimat mielestä ja kehosta. Aamulla on vaikea päästä ylös vuoteesta, kun mielen raskaus painaa jäsenissä kuin lyijy. Tuntuu siltä kuin äiden välissä oleva lyhyt marraskuinen päivä ei valkenisi ollenkaan. Valoa ei tämän hämärän keskellä tunnu kajastavan mistään.
Yksin Jumala tietää, kuinka kauan pimeän vaelluksemme kestää. Mutta olipa elämämme hämärä mikä tahansa, saamme tänään kuulla kehotuksen ”lähtekää”. Kyse ei ole käskystä, eikä oikeastaan edes kehotuksesta. Kyse on kutsusta. Kutsusta lähteä liikkeelle. Kutsusta lähteä kulkemaan kohtia valoa. Tälle matkalle tuo Jesajan kirjan teksti antaa lupauksen. Alun perin se oli annettu Israelin kansalle, mutta me saamme sen omistaa omalle kohdalle:
”Tallatuilta teiltäkin he löytävät ravintonsa, paljas kalliorinne on heille laidunmaa. Eivät he näe nälkää, ei heidän tule jano, ei heitä ahdista helle eikä auringon polte, sillä heitä ohjaa heidän armahtajansa, joka vie heidät lähteiden ääreen.” (Jes. 49:8-10)
Rakkaat ystävät. Lähtekäämme siis valoa kohden. Tälle matkalle kohti valoa sisimpämme ja sielumme kaipaa.
Tuosta valosta: kansojen valosta, joulun valosta, maailman valosta puhui jo Jesaja profetiassaan: ”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus.” (Jes. 9:1). Lähtekäämme. Tulkaamme valoon.