Elämä Jyväskylässä 140 vuotta sitten oli kovin toisenlaista kuin nyt. Muutoksen huomaa jopa kirkon penkeistä. Nykyihmisestä ne tuntuvat pieniltä ja ahtailta. Kun kirkko otettiin käyttöön, ne saattoivat olla hyvinkin sopivia. Pituutta on siis tullut lisää.
1880-luvulla tähän kirkkoon mahtui 600 kaupunkilaista. Se on paljon, sillä tuohon aikaan Jyväskylässä oli 2000 asukasta. Kun vihkiäistilaisuuksia oli kolme, miltei kaikki kaupunkilaiset osallistuivat juhlaan. Nyt jyväskyläläisiä on monin verroin enemmän. Kaupunginkirkko on yksi monista Jyväskylässä.
L. I. Lindqvistin suunnittelema kirkko rakennettiin pikkukaupungin ydinkeskustaan, ruutukaavan keskimmäiseen kortteliin. Se oli arvokas paikka, joka samalla ilmaisi kirkon merkityksen kaupungin asukkaille. Puutalokorttelien keskeltä kirkko näkyi kaikkialle, ja kellojen ääni kantautui kauas. Aluksi kirkkoa ympäröivät puisto ja aukio. Kirkon vieressä ollut tori ja markkinapaikka siirrettiin kuitenkin toisaalle 50 vuotta myöhemmin. Kirkkopuiston sivustalla sijaitseva kaupungintalo hallitsi yhdessä kirkon kanssa maisemaa. Täällä on yhä edelleen Jyväskylän sydän. Mitä kaupunki olisikaan ilman tätä kirkkoa!
Lämpöä ja läheisyyttä
Sisältä päin kaupunginkirkko on saman aikakauden kirkkoihin verrattuna poikkeuksellisen koristeellinen. Katon tummansininen tähtitaivas tekee kirkkoon tulijaan vahvan vaikutuksen. Kauniita yksityiskohtia ovat kuorin värikäs kattomaalaus, kuori-ikkunoiden lasimaalaukset ja kaksi veistosta. Alttarin takaseinällä on Fredrik ja Nina Ahlstedtin maalaama alttaritaulu. Sen aiheena on Jeesus siunaa lapsia.
Kaupunginkirkko on ilmeeltään pieni, lämmin ja läheinen. Tänne on hyvä tulla, ja täällä on helppo hiljentyä ja vaipua kuuntelemaan puhetta ja musiikkia. Alttarin edusta sopii erinomaisen hyvin kasteen paikaksi. Yhä edelleen on niin, että lapset saavat tulla Jeesuksen luo sellaisina kuin ovat. Alttaritaulu muistuttaa siitä, että kasteen kautta meistäkin on kerran tullut Kristuksen omia. Olemme päässeet hänen läheisyyteensä ja tulleet hänen kirkkonsa jäseniksi.
Adventin kuningas
Viime sunnuntaina vietimme kirkkovuoden päätöstä, tuomiosunnuntaita ja Kristuksen kuninkuuden juhlapäivää. Myös ensimmäinen adventti on omistettu Kristuksen kuninkuudelle. Nämä kaksi perättäistä sunnuntaita kuitenkin poikkeavat toisistaan. Tuomiosunnuntaina Kristus istuu valtaistuimellaan voittoisana kuninkaana. Kaikki on alistettu hänen valtaansa. Toisin on ensimmäisenä adventtina. Silloin hän asettuu aasin selkään. Sekin on kuninkaan ratsu. Kansa ottaa hänet vastaan Messiaana, maailman Vapahtajana.
Aasin valinta tuntuu yllättävältä. Se kuitenkin kertoo, että ensimmäisenä adventtina Vanhan testamentin ennustus toteutui. Profeetta Sakarjan kirjassa nimittäin kerrotaan rauhankuninkaan saapumisesta kansansa luo näin: ”Katso, kuninkaasi tulee. Vanhurskas ja voittoisa hän on, hän on nöyrä, hän ratsastaa aasilla, aasi on hänen kuninkaallinen ratsunsa.” (Sak. 9:9)
Ei ratsulla vaan aasilla
Aasin valinnalla on vertauskuvallinen merkitys. Ensimmäisenä adventtisunnuntaina kuningas saapuu nöyränä. Kansa ottaa hänet vastaan iloiten ja laulaa hoosiannaa. Samalla kansa kuitenkin tunnistaa tulijan inhimillisyyden. Tämä on olennaista. Jumalan Poika näyttäytyy meille vaatimattomana ja tekemättä numeroa itsestään. Hän ei katsele tätä maailmaa ylhäältä ratsun selästä vaan ihmisten kasvojen tasalta. Hän on helposti lähestyttävä ja vastaanottava, kohdattavissa.
Kristillisessä perinteessä onkin ajateltu, että palmusunnuntaista lähtien ennen pitkäperjantaita ja pääsiäisaamua Jeesus luopuu kuninkaallisesta asemastaan ja kunniastaan. Hän on mieluummin tavallisen ihmisen näköinen ja meidän kaltaisemme. Apostoli Paavalin mukaan hän toimii orjan tavoin, ei kuten kaikkivaltias kuningas. Hän ei lakkaa olemasta Jumalan Poika, mutta haluaa palvella meitä ja antaa kaikkensa. Hän on valmis kärsimään, kantamaan taakkamme ja kuolemaan puolestamme. Adventin kuningas on syntisten, kärsivien ja erilaisia taakkoja elämässään kantavien Vapahtaja ja Vapauttaja. Sen voi aavistaa, kun katsoo hänen lempeitä kasvojaan alttaritaulussa.
Kaipaus päästä yhteen
Adventtisunnuntaina huomio kiinnittyy myös siihen, miten kansa käyttäytyi. Sitä ei pidätellyt kukaan eikä mikään. Kuninkaalle tehtiin tietä. Hänen eteensä levitettiin vaatteita ja palmunoksia. Kansa tungeksi, lauloi ja huusi hoosiannaa. Väkijoukossa oli myös tarkkailijoita, joita kansan suosio ärsytti. Fariseukset vaativat Jeesusta hillitsemään joukon riemua. Tämä kuitenkin vastasi, että ihmisten vaietessa kivet alkaisivat huutaa. Tapahtui jotain vastustamatonta.
Kaupunginkirkon juhlaa vietetään tällä kertaa poikkeuksellisissa olosuhteissa. Seurakunta osallistuu juhlan viettoon nettiyhteyksien kautta. Kirkon ovet eivät ole lukossa, mutta eivät myöskään vapaasti auki. Seurakuntalaisille on viestitetty, että nyt on parempi pysytellä kotona ja osallistua etäyhteyksien välityksellä. Aikamme on erikoinen. Kirkon viestinhän pitäisi olla aivan päinvastainen: avata ovet kaikille tulijoille ja sanoa varauksitta ”tervetuloa, mukava kun tulit”.
Ovet auki Jeesukselle
Kaupunginkirkko on ollut 140 vuoden ajan Jyväskylän keskipisteessä. Voiko se olla sitä vastakin? Mitä tästä tulisi ajatella erityisesti nyt pandemian aikana?
Kirkon ovien sulkeutuminen on ankarassa ristiriidassa kirkon tehtävän kanssa. Asialla on kuitenkin toinen puolensa. Vapaan kulun estyminen vahvistaa meissä kaipausta päästä Jeesuksen luo ja Jumalan läheisyyteen. Erityisellä tavalla se ilmenee toiveessa viettää yhteistä ehtoollista. Kirkko on siis monin verroin enemmän kuin vain rakennus. Se on Kristuksen ja häntä tarvitsevien kohtaamispaikka.
Paradoksaalisella tavalla korona-aika terävöittää kirkon tehtävän tässä maailmassa. Entistä selvempää on, että meidän tulee valmistaa tietä Jeesukselle, jotta hän pääsee kaikkien kaipaavien luokse. Sen vuoksi kirkon ovet on pidettävä mahdollisimman usein auki.
Tähän suuntaan kaupunginkirkon toimintaa onkin tarkoitus kehittää. Ihmisten on päästävä Jumalan kasvojen eteen rukoilemaan ja hiljentymään silloin, kun siihen on tarvetta. Joku tekee sen hetken mielijohteesta kirkon ohi kulkiessaan ja päättääkin astua sisälle. Toinen piipahtaa kirkkoon ruokatunnilla, sillä myös sielu tarvitsee ravintonsa. Kolmas päättää osallistua iltapäivän musiikkihetkeen ja toivoo mielelleen virvoitusta. He, kaupunkilaiset, tulevat, kuka mistäkin syystä. Pääasia on, että ovet pidetään auki. Kun tämä mahdollisuus on seuraavan kerran olemassa, käytä se hyväksesi.
Ovien auki pitäminen ulottuu meidän sydämiimme ja mieliimme. Kun etsimme Kristuksen armollisia kasvojaan ja turvaudumme häneen elämän eri kysymyksissä, sydämemme pysyy avoimena Kristukselle. Samalla sen on tarkoitus avautua myös lähimmäiselle. Näin käy, kun tavoittelemme hänen hyväänsä ja välitämme toinen toisistamme. Siispä ovet auki: niin kirkon ovet kuin sydänten ovet – Kristukselle ja hänen armolleen. Aamen.