Rakas juhlaväki, nuoret ja vielä nuoremmat
Tämän messun järjestäjillä, Nuorten keskuksen väellä, on ollut riittävästi rohkeutta pysyä siinä evankeliumissa, joka kirkkovuoden mukaan tälle viikolle kuuluu. Jumalan sanan kriittisestä terästä ei edes juhlapäivän ajaksi ole lainkaan tingitty.
Evankeliumissa Johannes Kastaja nimittelee hänen luokseen hurskaissa tarkoituksissa tulevaa kansaa epäkohteliaasti ja tylysti: ”Te käärmeen sikiöt!” Vanhan kirkkoraamatun käännös oli vielä vihamielisempi: ”Te kyykärmeitten sikiöt!” – Tätä ankaraa puhetta on nyt meidänkin pakko kuunnella tässä arvokkaassa satavuotisjuhlassa ja messussa.
Raamatullisessa kielenkäytössä käärmeen sikiöt ovat Perkeleen eli Jumalan vastustajan perillisiä. Raamatun alkulehdillä kerrotaan, miten käärmeen hahmoon pukeutunut suuri Viettelijä houkutti ihmiset pois Jumalan luota ja kiusasi heidät ajattelemaan ennen muuta omaa viisautta, tietoa ja valtaa. Ensimmäinen käärme houkutteli ihmistä tavoittelemaan korkeampaa asemaa, Jumalan kaltaista tietämisen tasoa. Myös myöhemmät käärmeet ovat kautta vuosisatojen kutsuneet ihmisiä vartioimaan omia tuoleja ja omaa valtaa.
Mikä oli se syy, joka sai Johanneksen ottamaan käyttöön vanhan kuvan käärmeen sikiöistä? Mikä sai hänet menettämään malttinsa ja luopumaan siitä sopuisasta käyttäytymiskoodista, jota muualla Raamatussa suositellaan?
Syy julmaan kritiikkiin on Johanneksen moitteessa: ”Tehkää hedelmiä, joissa kääntymyksenne näkyy! Älkää ruvetko ajattelemaan: ’Olemmehan me Abrahamin lapsia.'”
Johanneksen luokse tulleilta ihmisiltä puuttuivat hedelmät, siis rakkauden hyvät teot. Muodollinen ja ulkokohtainen hurskaus oli tullut pääasiaksi heidän elämässään, sydämen kääntymys ja hyvän tekeminen olivat jääneet syrjään. Heidän tarkoituksensa oli hyvä, tulla kasteelle, mutta he toimivat juuri niin kuin ihminen liian usein tekee eli he ajattelivat ensi sijassa omaa itseään.
Itsekkyys on aikojen alusta alkaen ollut ihmisen perussynti. Kukaan meistä ei voi väittää olevansa vapaa tästä taudista. Sen sijaan, että rakastaisimme Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseämme, me rakastamme itseämme yli kaiken ja otamme lähimmäisen huomioon vain mikäli siitä ei ole haittaa oman minän itsetoteutukselle.
Johannes tiesi, että hyvä puu kantaa hyviä hedelmiä. Jos hedelmiä ei ole tai jos ne ovat myrkyllisiä, silloin on puussa ja sen ytimessä joku vika. Juuri tähän ytimeen Johannes hätkähdyttävällä ja väkevällä, shokeeraavalla ja massiivisella tavalla kohdistaa arvostelunsa. ”Teidän sydämenne seuraa itsekkyyden ruhtinasta, ja siksi te olette hänen sikiöitään ja perillisiään.”
Johannes aavistaa, että moitituilla ihmisillä on heti vasta-argumentti. He vetoavat omaan historialliseen perintöönsä ja muodolliseen asemaansa: ”Olemmehan me Abrahamin lapsia.” Ei ollut tarvetta välittää toisista ihmisistä, riitti, että itse kuului valittuun sukuun ja heimoon, etuoikeutettuun uskonnolliseen ja kansalliseen luokkaan.
Johannes ei kiistä ihmisten oikeutta omaan menneisyyteensä. Juutalaiset olivat Abrahamin oikeita perillisiä ja Jumalan valittu kanssa. Me Jeesuksen seuraajat olemme kasteemme ja uskomme kautta hänen opetuslapsiaan ja taivaan perillisiä. Ei ole väärin sanoa, että se, joka luottaa Kristukseen, maailman Vapahtajaan, kuuluu uuteen Israeliin, Jumalan valittuun kansaan. Meidän on lupa vedota omaan perintöömme ja sanoa: ”Olemmehan Jumalan lapsia.”
Tänään, tässä kirkossa, voimme hyvällä omallatunnolla ajatella, että Nuorten keskuksen luottamushenkilöt, työntekijät, ystävät ja tukijat ovat rikkaan historian oikeita jatkajia. Juhlapäivänä on lupa olla kiitollinen edeltäjien työstä, on lupa iloita niistä hyvistä asioista, joilla tämän maan nuoria on siunattu. Ei ole väärin sanoa, että olemme Arthur Hjeltin, Sulo Karpion ja Eija Kallisen perillisiä.
Ja silti tänään ja yhä uudelleen meille esitetään sama Johanneksen ankara vaatimus: ”Älkää turvatko omaan asemaanne, vaan tehkää hedelmiä.” Kiusaus pitää kiinni omista, saavutetuista eduista ja luovuttamattomista oikeuksista on läsnä joka päivä.
Vetoaminen Jumalan lapseuteen voi kääntyä meitä vastaan, jos emme halua tehdä hedelmiä, vaan käperrymme varjelemaan omaa asemaamme. Meitä ei ole kutsuttu tarrautumaan kunniakkaaseen menneisyyteen, vaan meitä kehotetaan katsomaan eteenpäin, tulevien vuosien satonäkymiin, uusiin hedelmiin ja tekemään työtä niiden hyväksi. Meidän ei pidä puolustaa omia vanhoja etujamme, vaan tulevaisuuden nuorten etua. Jo nyt ja tänään on istutettava terveitä puita, jotka kantavat hedelmää myös vastaisina vuosina.
Se, millaisia hedelmiä me tulevaisuudessa saamme, riippuu siitä, mitä me tänään teemme. Vanha kohtalokas sananlasku sanoo: ”Millainen isä, sellainen poika.” Ei auta päivitellä nuorten pahuutta, jos vanhemmat ovat laiminlyöneet tehtävänsä. Johanneksen hedelmävertaus kohdistuu toki kaikkiin ihmisiin, mutta erityisesti meihin, joiden velvollisuus on miettiä, millaisen maan, millaisen maailman, millaisen kirkon ja millaisen uskon me nuorillemme jätämme.
* *
Johannes oli parannussaarnaaja, askeettinen profeetta, säälimätön ruoskija. Hänen sanojensa alla on pakko kääntyä itsetutkisteluun. Omia motiiveja ja tekoja arvioiva ihminen voi helposti masentua ja kysyä, eikö erämaan saarnaajalla ole sanottavana mitään myönteistä, eikö mitään rohkaisevaa, eikö mitään vapauttavaa. Missä on evankeliumi, ilon sanoma? Meneekö tämäkin messu vain moittimiseksi?
Johanneksen puheeseen sisältyy merkillinen, jopa kaksimielinen ajatus, sana, joka on yhtä aikaa uhkaus ja lupaus. ”Jumala pystyy herättämään Abrahamille lapsia vaikka näistä kivistä.”
Uhkaus on tämä: ellen minä kanna hedelmää, niin Jumala valitsee toiset ja syrjäyttää minut. Jopa kivet, kovat ja kuolleet luontokappaleet voivat korvata minut.
Ja kuitenkin Johanneksen merkillinen sana on myös lupaus, hurja ja lähes uskomaton lupaus. ”Jumala pystyy herättämään Abrahamille lapsia vaikka näistä kivistä.” Jumala pystyy, vaikka minä en pystyisi. Jumala herättää, vaikka minä nukkuisin. Vaikka minä olisin kova kuin kivi, hän voi saada minut liikkumaan. Vaikka minä olisin kuinka välinpitämätön, jähmeä, mykkä ja liikkumaton, Jumala voi synnyttää minussa uuden elämän ja uutta elämää. Ja kaikkein merkillisintä on, että Jumala voi vaikuttaa meissä myös sen, että alamme uudistua ja kantaa hedelmiä.
Ankara uhkaus voi siis muuttua rohkaisevaksi lupaukseksi. Kritiikki voi kääntyä toivoksi. Kuollut puu voi herätä eloon. Hiipuva vanhus voi herätä uuteen intoon. Sokea voi jälleen nähdä ja kuuro kuulla. ”Jumala pystyy herättämään Abrahamille lapsia vaikka näistä kivistä.”
Yhtäältä meihin kohdistuu vaatimus: tehkää hyvää, tuottakaa hedelmiä. Mutta toisaalta meille annetaan lupaus ja kerrotaan, kuka lopulta saa aikaan sen, että kivetkin alkavat kukoistaa. Jumala voi luoda ja synnyttää uusia lapsia ja nuoria, vaikka me vanhat pettäisimme. Vaikka me olisimme pilanneet Kristuksen perinnön, Jumala voi vaikka tyhjästä luoda uuden sukupolven, uuden nuorison. Nuorten keskuksen ja kirkon tulevaisuus on siis ihmistä suuremmissa käsissä. Onneksi.
Johanneksen oppi on yhtä aikaa vaikea ja yksinkertainen: Tee hyvää niin kuin kaikki riippuisi sinusta, mutta usko Jumalaan, sillä kaikki riippuu hänestä.
(Nuorten keskuksen 100-vuotisjuhlamessu)