Koska valaissee kointähtönen
mua köyhää kerjääjää?
Koska päättyy matka yöllinen,
on yhä hämärää?
Luon taivahalle yhtenään
mä katseen kaipaavan.
Valoa vaikk’ en näekään,
sen tiedän loistavan. Siionin virret 90:1
Maapallolla ei ole omaa valoa. Kuun ja kaikkien planeettojen tavoin maapallomme itsessään on pimeä. Kuu ja aurinkomme kiertolaiset yöllä loistavat tähtitaivaalla, koska aurinko valaisee niitä. Kun ihminen syntyy tähän maailmaan, hän ei tuo valoa ja hänessä ei ole valoa, vaan hän saa avata silmänsä ja nähdä ulkopuoleltamme tulevan valon kauneutta. Pimeällä ei nähdä kulkea, ja monet lapset luontaisesti pelkäävät pimeyttä.
Hiljattain suomalais-filippiiniläinen pariskunta vihkimisen yhteydessä lahjoitti minulle tämän auringon. Ehkä se kuvasti hääparin iloa, kun he saivat toisensa. Tämä aurinko paistaa täydeltä terältä ja nauraa iloisesti. Kun katselin sitä näin pöydälläni, havahduin, että tämä aurinko on oikeastaan musta. Se on tehty hyvin tummasta trooppisesta puusta, ehkäpä Jaavan palisanterista. Myös musta aurinko paistaa ja kuvastaa elämää antavaa voimaa. Johanneksen evankeliumin mukaan ”valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa” Joh. 1: 5) tai pimeys ei ole saanut siitä otetta, tai pimeys ei ole käsittänyt sitä, tai vastaanottanut.
Minussa on kaksi puolta: toisaalta olen valon lapsi ja toisaalta minussa on pimeä puoli. Tällaisen jyrkästi kahtalaisen eli dualistisen kuvan mukaan valon puoli pyrkii hyvyyteen, ja pimeä puoli on aina pelottava. Kumpaakaan puolta ihminen ei koskaan tyystin käsitä tai hallitse. Juuri viime aikojen koulusurmat osittavat sen hyvin selvästi. Toisten pyrkiessä tiedon ja valistuksen lisäämiseen toisen pimeä puoli ottaa vallan syösten itsensä surmaan ja raastaen monet mukaansa. Kun Juudas meni suorittamaan kavallustyönsä, Johanneksen evankeliumi toteaa sen lyhyimpiin kuuluvissa lauseessa lakonisesti: ”Oli yö” (Joh. 13:30).
Tämän päivän evankeliumissa neljän miehen seurue nousee vuorelle. Opetuslapset vaipuvat uneen, niin kuin muulloinkin, esim. Getsemanessa. Herra Jeesus rukoilee. Rukoillessaan hänen koko olemuksensa kirkastuu. Rukouksella on mahtava voima. Rukouksessa ”Jumala voittaa ja minä häviän”, niin kuin Aku Räty osuvasti kertoo (HK 1951). Jeesus ei hävinnyt, vaan voitti, koska Jumala yhtyy Jumalaan. Siellä hänen jumaluutensa tuli näkyviin. Vain Luukas kertoo, minkä kautta Herra kirkastui: rukouksen kautta. Evankelistat Matteus ja Markus kertovat vain, että hän kirkastui siellä vuorella, ja Johannes kertoo, että koko Jeesuksen toiminnassa ”me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa” (Joh. 1:14).
Vuori on kautta Raamatun historian ollut tärkeällä sijalla turvaa antavana tekijänä. Niinpä Ps. 121 aloittaa ”Minä kohotan katseeni vuoria kohti. Mistä saisin avun? Minä saan avun Herralta, häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.” Tässä kohden vuori on siis suojeluksen, avun ja Jumalan luomistyön vertaus. Kun aikoinaan Jumala ilmoitti itsensä ja tahtonsa vuorella, jossa hän antoi kymmenen käskyn lain, vuori on tullut valistuneen jumalasuhteen symboliksi. Jeesuksen tärkeimpiin puheisiin kuuluu nk. vuorisaarna. Olemme tänään kuulleet Mooseksen kirkastumisesta vuorella. Kuulemme nyt Jeesuksen koko olemuksen kirkastumisesta rukouksessa.
Vain Luukas kertoo, mitä Herra kirkastuneena puhui Mooseksen ja Elian kanssa. Kreikan alkutekstissä lukee sillä kohden sana exodos (έξοδος), joka merkitsee lähtöä ulos, pois lähtemistä ja peiteilmauksena kuoleman kohtaloa. Niinpä sitä sanaa käytetään viitatessa Israelin kansan lähtöön Egyptin orjuudesta. Jeesuksen tuleva kuolonkohtalo ei ole siis vain kohtalokasta putoamista pimeyteen ja menneisyyden kuiluun, vaan pääsemistä pois pimeydestä ja orjuudesta siihen taivaallisen kirkkauden maahan (Luuk. 9: 31), jossa vuosisatojen ennen kuolleet ikuisesti elävät, ja josta Jeesus on juuri tullut osalliseksi kirkastuessaan. Evankelistat Matteus ja Markus kertovat vain, että siellä kirkastusvuorella ilmestyvät Mooses ja Elia, jotka keskustelivat hänen kanssaan. Keskustelun sisällöstä ja Mooseksen ja Elian taivaallisesta kirkkaudesta kertoo vain Luukas.
Opetuslapset, Pietari puhemiehenä, tahtoisivat viipyä korkeuksissa, he tahtoivat asettua asumaan selkeyteen, kirkkauteen, ja ylevään uskonnolliseen kokemiseen. Ehkä siitä johtuu, että pyrytään rakentamaan kirkkoja aina asuinseudun korkeammalle paikalle. Pietari ajattelee suuria, peräti kolme telttaa tai tilapäismajaa hän tahtoo pystyttää. Ikään kuin hän syvälti käsittäisi, että vaikka kaikki kolme ovatkin kirkastettuja, kyseessä on kuitenkin kolme erilaista olemismuotoa: Mooses edustaa lakia, Elia profeettoja ja Jeesus nimensä mukaan pelastusta. Emme tarvitse kolmea eri kirkkoa uskovien tilapäismajana, vaan yksi Jumalan jakamaton Sana mahtuu kaikilla kolmella ulottuvuudellaan yhteen ja samaan rakennukseen. Ja saman kolmiyhteisen sanan pitää mahtua myös yhteen ja samaan sydämeen yhtä ja ainutta maallista ihmiselämää ohjaamaan.
Ei rakennettu majoja. Sen sijaan tuli yhden lauseen saarna Jumalan puhuessa: Tämä on minun Poikani, minun valittuni, kuulkaa häntä (Luuk. 9:35). Lain ja profetian rinnalle asetetaan pelastus, joka välitetään Jeesuksen kuuntelemisesta. Ankaran lain täyttymyksen ja tulevaisen profeetallisen odottamisen tilalle kirkastetaan uskossa läsnä olevaa ja sanassaan nykyistyvää Kristusta. Mennyt ja nykyisyys kohtaavat ja tulevaisuudenkin tehtävä kirkastuu.
Yhdessä lähdetään laaksoon, alas kärsivän ihmisen alhoon. Siellä Jeesus parantaa riivatun pojan, puhuu kuolemastaan, asettaa suuruudesta tappelevien opetuslasten keskuuteen lapsen eli osoittaa pienuutta suuruuden mittapuuksi, joutuu torjutuksi ja kutsuu seuraamaan itseään. Kirkkaus ei jäänyt ylös vuorelle, vaan antoi voimia arkeen. Kristuksen kirkkaus on ollut siitä lähtien arkea varten, hikistä arkista toimintaa varten. Tämä kirkkaus kätkeytyy ristin ja pimeyden alle kärsimykseen ja luopumiseen. — Ja vihdoin meitä siunataan tässäkin messussa toivottaen, että Herra kirkaistaisi kasvonsa meille, lähimmäisessämme.
Maailmamme on pimeä. Toivomme, että huomenna on kirkastuvaa. Kaikki pyrkii valoon, mutta arjen harmaus tuntuu vievän jaksamista. Miten voi saada elämäänsä kirkkautta nyt ja täällä? Miten se ammoin ollut ihmeellinen tapahtuma voi vaikuttaa meihin ja auttaa meitä tänään? Ystävä, evankeliumimme kertoo kaksi neuvoa: toinen on rukous ja toinen on Jeesuksen kuuleminen. Rukouksessa Jumala voittaa elämässäsi, hänen tahtonsa tapahtuu sinusta huolimatta ja sinun kauttasi. Jeesuksen sana luo uskoa ja vahvistaa sinua elämään uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Kuuleminen, kuunteleminen, Sanan tarkkailua ja seurustelua sekä itse Sanan kanssa että toisten Sanaa rakastavien kanssa on tie uskoon. Usko on se meissä vaikuttava ja loistava pimeä aurinko. Usko vallitsee pimeässä sydämessä, niin kuin ammoisen Israelin temppelin kaikkein pyhimmässä vallitsi pimeyttä. Siinä pimeydessä Herra asui. Uskon pimeässä, joka ei näe mitään, vaan luottaa ainoastaan, on Herra läsnä elämässämme. Meissä vaikuttava ja hymyilevä uskon pimeä aurinko seurustelee molempien puoliemme kanssa: se valaisee meidän valoisaa puolta ja se hallitsee meidän pimeää olemusta. Siinä on meille kirkastusta joka päivälle, ei itse tehtyä ja ohimenevää, vaan sellaista, joka kirkastaa Kristuksen sydämellesi ja sinun kauttasi lähimmäisillesi. Ja se vie sinut iankaikkiseen kirkkauteen, josta tuskin koskaan saada vahvempaa todistusta kuin juuri tämän päivän evankeliumissa.
Koska vakuudeksi armosta
jo valo koittanee?
koska päässee sydän vaivasta
ja usko kasvanee?
Ah, pääsisinpä näkemään
tuon suuren autuuden.
Vaan vaikk’ en vielä nähnytkään,
saan kerran nähdä sen.
Herra Jeesus, nyt sua rukoilen
kaikesta sielusta,
anna Henkes lohduks murheisen
suuresta armosta.
Sen itseäs suo kirkastaa
mun sydämelleni,
sun verelläs suo puhdistaa
mun omatuntoni. SV. 90: 2-3