Espoonlahden kirkko 30 vuotta
Tässä kirkossa ei vaieta. Täällä Hoosianna raikuu lasten ja vanhusten suusta. Luukkaan evankeliumi täksi päiväksi päättääkin Herran Jeesuksen toteamukseen: ”Jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat” (Luuk. 19:40). Jos täällä kivet huutaisivat, olisi täällä aika moinen meteli. Nämä kivet eivät vaikene, vaikka tämä on ”vaiettu kirkko”, niin kuin Helsingin sanomat joskus otsikoi kertoessaan tämän kirkon ainutlaatuisesta kauneudesta ja puhuttelevasta rakenteesta. Tämä on siis ”vaiettu kirkko”, mutta tämä kirkko itsessään ei vaikene.
Tässä kirkossa tapahtuu jatkuva voimakas dialogi, sillä alhaalla rosoiset kivet huutavat ihmiselämän murtunutta todellisuutta, ja ylhäällä matemaattisen selkeät linjat kosmos-sinisessä katossa ottavat sen huudon vastaan. Taivas ei vaikene. Täällä alhaalla murtunut, särmikäs, rosoinen ja monimuotoisen eloisa luonnonpinta peilaa tämän alkuaan nukkumalähiöksi suunnitellun mutta kotikyläksi, synnyinseuduksi ja kaupunkiosaksi nousseen alueen monimuotoista elämää. Käydään kotona, käydään työssä, seisotaan ruuhkassa, tullaan kotiin työt mukana kodin ruokapöydässä, työt kutsuvat, kun haetaan lapsia hoidosta. Tämän alueen työssä käyvä ihminen kokee kiirettä ja riittämättömyyden tunnetta: töissä riittämätön, perhe-elämässä riittämätön, pitäisi hoitaa vanhaa mummoa Kainuussa, pitäisi hoitaa mökkiä Keski-Suomessa, pitäisi laittaa vene kuntoon, pitäisi, pitäisi. Toisilla on töitä yllin kyllin ja toisilla on työttömyyden taakka. Kivet alhaalla antavat muotoäänensä vaietulle rikkonaiselle elämällemme. Siinä on tämän pyhän tilan jatkuvan dialogin avauspuheenvuoro.
Dialogi jatkuu, kun kirkossa olijan silmät vaeltavat ylös, kohti valoa, kohti selkeyttä. Katto ei ole musta, vaan samanlaista tummansinistä kuin yöllisessä tähtitaivaassa vallitsee avaruudessa tähtien välissä. Katto rauhoittaa. Selkeät rinnakkaiset viivat puhuvat yksinkertaisuudesta. Yksi selkeä viesti tulee ylhäältä ja puhuu sille alhaalta tulevalle rosoiselle kivien äänelle: Olen kuullut sinua ja vastaan sinulle. Kristus tulee. Seurakunta odottaa. Joka messu, jokainen konsertti, jokainen hiljainen hetki täällä julistaa, että Kristus tulee. Herra saapuu. Pelastus on. Jumala on. Jumalan tahto on selkeä. Elämä on lahja. Saat lahjaksi tämän päivän. Saat toivoa huomisesta. Kristus tuo tullessaan uskoa, toivoa ja rakkautta. Ikään kuin valomeressä uiva katto on kuin suuri valon ympäröivä varjo, jonka alla jaksaa odottaa Jumalan selkeää puhetta: Jumalan Sanaa.
Katto käy dialogia. Katon kosmossininen väri rauhoittaa. Vanhassa Testamentissa kutsutaan temppeliä Jumalan kirkkauden asuinsijaksi. Jumalan kirkkaus on läsnä ja asuu täällä kätketysti Sanassa ja sakramentissa. Tummuus peittää siis Jumalan kirkkauden. Jumalan kirkkaus on läsnä luomakunnassa. Pimeys kantaa sisällään kolmiyhteisen Jumalan, koska aikoinaan temppelin kaikkein pyhin oli pimeä. Täällä koko tila on siis kaikkein pyhin ja sinulla on sija pyhyyden pimeässä, pyhyyden ytimessä. Ristin teologia kertoo, että Jumala kätkeytyy täällä vastakohtaansa. Niinpä hänen kirkkautensa kätkeytyy luotuun pimeyteen. Hän tahtoo asua pimeydessä ja kuitenkin valaisee pimeyden. Siitä kertoo juuri adventtiaikana joulua kohti kasvava valo, kun maailman pimeys vain lisääntyy. Tumman sininen ylöskohoava katto tahtoo suostuttaa meidät siihen, että suostumme murhehuoneeseen, kunnes Herra antaa armonsa koittaa.
Tässä vaietussa kirkossa rakenteellisten muotojen dialogi jatkuu. Idästä tullaan tähän kirkkosaliin, sillä pääportti tuosta aulasta avautuu idästä. Hieman ylempänä samassa itäpäädyssä kattoa kantavat yhdeksän portin muotoista hirsirakennelmaa. Yhdeksän portin kautta tulee Herra uuden päivän ja uuden aamuvalon suunnasta, samasta suunnasta, josta itse tulimme kirkkoon. Herra tulee myötä. Kun itse tulet tänne, on Herra jo matkassasi. Herra tulee. Adventin psalmissa kehotetaan: ”Kohotkaa korkeiksi, portit, avartukaa, ikiaikaiset ovat! Kirkkauden kuningas tulee” (Ps. 24:7-10). Rakenteellisesti sijoittamalla hirsiportit korkealle, tämän tilan muotokieli keskustelee Sanan kanssa. Portit ovat pienet. Ne voivat siis avartua. Ne voivat kasvaa elämässämme. Niitä on monta, koska Herra tulee niin ihmeellisen moninaisella tavalla elämäämme. Niitä porttia on juuri yhdeksän. Tietenkin arkkitehti Timo Suomalainen vastaisi nöyrästi, että katon paino ja rakenteen lujuuslaskennat vaativat tiettyä määrää ja tiheyttä, ja että kantavasta seinästä irti otettu katto eli se ikkunakaistale katon ja seinän välillä vaatii sitä. ”Luku 9 on kymmenkantaisen lukujärjestelmän numeroista viimeinen ja merkitsee siten lopullisuutta ja asiain johtopäätöstä. Yhdeksän on sukua luvulle ihmisen luvulle, sillä kolmosten tulo on 9 ja summa 6. Yhdeksän liittyy lopullisuuteen … Luku yhdeksän kertoo lopullisuudesta ja taivaallisesta päätöksestä. … Mt 5:3-12 on yhdeksän autuaaksi julistamista. Jeesus kuoli ristillä yhdeksännellä hetkellä. … Hengen hedelmiä (Gal 5:22) on mainittu yhdeksän kappaletta (rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen), ja sama määrä mainitaan myös saman Hengen lahjoja (1 Kor 12:7-10)” (Pauli Ojala http://www.helsinki.fi/~pjojala/trigonogmatics-trigonogmatiikka.htm). Yhdeksän porttia kertoo siis täällä niistä Hengen lahjoista ja Hengen hedelmistä, jotka Herra tullessaan tuoja tekee kristityt autuaiksi. Vaiettu kirkko ei vaikene, vaan julistaa rakenteellisesti.
Tässä vaietussa kirkossa myös valo ja tummat sävyt käyvät voimakasta dialogia. Kontrastiiviset elementit kohottavat ihmisen sydäntä pyhyyden kokemiseen. Kirkko on suunnattu päinvastoin kuin vanhemmat kirkot, joissa alttari on yleensä idässä. Täällä kirkko on sijoitettu ja suunnattu siten, että voimakkain aurinkovalo käy alttariseinässä juuri messun aikana. Myös tuo monimuotoinen suuri ikkuna yhtyy dialogiin. Eräät näkevät siinä suojaavaa enkelinsiipeä toiset näkevät Espoon kaupungin muodon.
Kun tämä kirkko vihittiin adventtina 30 vuotta sitten, kirkkoherra Jussi Talasniemi totesi, että ”tämä on Jumalan lasten leikkihuone, jossa Jumalan lapset leikkivät läsnä olevan isän jalkojen juuressa”. Monimuotoinen aula, johon tullaan ikään kuin takaa kautta, muuttaa ihmisten kulkusuunnan kohti alttaria. Keskikäytävää pitkin matalasta sisääntulosta silmä ensimmäiseksi näkee alttarilla olevan Kauko Moision takoman krusifiksin, jonka nimeksi on pantu Laupeuden Kristus, joka on tämän syliksi muotoillun rakennuksen polttopisteessä. Laupeuden Kristus on läsnä ja ottaa syliin.
Sisään taitettu alttariseinä puhuu Jumalan sisään murtautuvasta valtakunnasta. Arkkitehti kertoo sen olevan sisään taitettu, jottei alttari jäisi nurkkaan, vaan tulisi koolla olevan seurakunnan keskelle ja seurakunta puolikaaressa istuisi sen ympäri. Alttari on kirkon länsipäädyssä, illan suunnassa. Nukkumalähiössä se siunaa kotien iltaelämää, siunaa väsymystä työpäivän jälkeen, antaa lepoa: Alttari Jumalan läsnäolon ja Jumalan perheväen ateriayhteyden paikkana liittyy alueemme elämän todellisuuteen. Alttari omalla paikallaan puhuu siitä, että Herra tulee arkitodellisuuteemme. Voimakas auringon valonsäde sitä aamulla siunaa, ja vielä laskevan talviauringon säteen tuosta pitkästä ikkunasta siunaavat sen kuiskaten: Herra tulee luoksesi, arkiseen väsymykseesi. Hän pelastaa.
Tässä kirkossa mikään kohtaa ei tahdottu eristää toisarvoiseksi alueeksi. Siksi ei rakennettu pilaria siihen kohtaan, johon tuo suuri vaakasuora malka päättyy, vaan tukirakenne nostettiin rosoista kiviseinää ylemmäksi kärkikolmion päälle. Ja koko rakennuksen alla ei ole kellaria eikä huoltotiloja, koska jo silloin kirkkoa suunniteltaessa oli tämän pyhäkön alla metrovaraus. Niinpä Espoonlahden kirkko hiljaisella dialogillaan siunaa omalla paikallaan nykyistä ohikulkevaa bussiliikennettä niin kuin tulevaa työmatkaliikennettä.
Vaietun kirkon hiljainen muotodialogi jatkuu. Suurin osa Suomen kansasta ilmoittaa uskovansa Jumalaan eri tavoin kuin kirkko opettaa. Ole hyvä ja katsele näitä kiviä. Niissä ei ole kahta samanlaista. Jokainen niistä on kivi, olemusmuotonsa mukaan samaa substanssia kuin toinen kivi, mutta ulkomuodoltaan tyystin erimuotoinen kuin toinen kivi. Tämä kirkko muotokielellä julistaa, että saat uskoa juuri omalla tavallasi. Juuri oma, ominainen ja omatoiminen usko pelastaa sinut, koska sama Kristus lepää uskossa meidän jokaisessa sydämessä. Häneen saamme luottaa. Hän pelastaa. Siinä suhteessa meillä on vain yksi ja ainut usko, niin kuin tässä kirkossa on tuhansia kiviä, mutta vain yksi graniitin substanssi. Toinen kivi ei ole vähemmän kiveä kuin toinen. Kivinä oleminen on kaikille kiville yhteistä, ja kristittynä oleminen on sama jokaiselle kristitylle. Kaikki me lillumme kastevedessä ja meissä kaikissa vaikuttaa sama Kristus.
Aikoinaan ensimmäisenä adventtina Jeesuksen saapuessa Jerusalemiin kansa levitti vaatteet ja palmunoksia tielle. Täällä Espoonlahden kirkossa on tasoitettu tie Herralle, ihan kirjaimellisesti, sillä täällä oli aikoinaan pyöreähkö sileä kalliokumpu. Tasauslouhinnassa ylijäämä kiviaines siirrettiin syrjään, murskattiin ja tuotiin takaisin kiviseiniin. Kirjaimellisesti noudatettiin Sanan kehotusta: ”valmistakaa tie kansalle, valmistakaa, tasoittakaa valtatie, raivatkaa pois kivet” (Jes. 61:10). Täällä on tasoitettu tie Herralle ja kansalle. Kivet on raivattu tieltä pois ja laitettu Vapahtajan kulkureitin varrelle. Näin saamme tulla valmistettuun tilaan. Tila kehottaa: Valmista itsesi hänelle. Raivaa elämäsi kivet sivulle, mutta älä hylkää niitä, sillä niistä Herra tahtoo rakentaa itselleen pyhäkön sydämeesi. Kivi putoaa täällä käyvän sydämeltä. Saamme laittaa elämämme murheet kivikoloihin. Herra tulee. Hän saapuu sydämeesi ja on siellä läsnä vähäisessä lasten uskon rippeessä, kun lapsen lailla pienellä lasten uskolla luotat häneen ja tartut hänen lupaukseensa.
Murskatut kivet täällä odottavat koossa olevaan seurakuntaan myös niitä, jotka rytäkässä lähtivät pois kirkosta. Kirkolla on aikaa. Kivillä on aikaa. Varmaan jokaisen sukupolven on karattava pois lukkarin holhouksen alta oman elämän impivaaraansa. Luullaan voivansa karata pahasta maailmasta muka parempaan. Luullaan voivansa karata kolmiyhteisen Jumalan luota omantekoiseen impivaaran paratiisiinsa. On vain niin sääli nähdä, miksi vasta omaehtoisen elämän katastrofin jälkeen oppii nuori ihminen huutamaan toisten kanssa: Hoosianna, Daavidin Poika, autahan, oi armahda! Myös kirkko joutuu tunnustamaan, ettei sekään omista kolmiyhteistä Jumalaa eikä sillä ole yksinoikeutta Kristukseen, armaan tai evankeliumiin. Moni kääntyy pois kirkon luota pettyneenä siitä, että kirkolla muka on vain yksi siunaus, niin kuin aikoinaan Iisakilla oli vain yksi siunaus, kun hän antoi sen Jaakobille, joka anasti sen isoveljeltään: ”Eikö sinulle jäänyt mitään siunausta minua varten?” (1. Moos. 27:36). Kun Jaakob joutui sitten pakenemaan Esaun vihaa, Herra Jumala ilmestyi hänelle unessa ja hän sai nähdä portaat maasta taivaaseen ja Jumalan enkeleitä kulkemassa niitä ylös ja alas. Hän kuuli Jumalan Sanan, lupauksen ja siunauksen. Jaakob rakensi maailman ensimmäisen temppelin pystyttämällä ja voitelemalla kiven sinne ulkosalle. Hän antoi sille paikalle nimen Betel, ”Jumalan asuinsija, pyhäkkö, Jumalan talo” (1. Moos. 28: 10-22). Siitä muistuttavat nuo siunatut ja vihityt kivet täällä. Tämä kirkko keskustelee muinaisen Jumalan kansan historian kanssa ja tuo sen meidän kuultavaksemme. Vielä tänäänkin Herra siunaa. Hänen siunauksensa tulee moninaisella tavalla ja välillä se saattaa kätkeytyä pimeyteen, kylmyyteen ja hylätyksi tulemisen kokemukseen. Mutta Herra elää ja tulee.
Maan päälle vaeltaessa Herramme valitti, että ”Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi” (Matt. 8:20). Hänellä ei ollut kotia. Tämä talo on seurakunnan koti, jossa Herra asuu Sanassaan ja sakramentissaan. Niiden kautta hän tulee ihmisen sydämeen, ja hän muovaa sen itselleen kodiksi. Tämä vaiettu pyhättö auttaa meitä keskustelemaan toistemme kanssa ja huutamaan Jumalan puoleen. Saamme liittyä huutavien kivien huutosakkiin ja pyytää armoa. Uudessa testamentissa seurakuntaa kuvataan elävien kivien temppeliksi.
Kun tämä kirkko 30 vuotta sitten vihittiin rukoiltiin:
Kaikkivaltias, iankaikkinen Jumala. Sinä asut valossa, jonne yksikään ihminen ei voi tulla. Sinä et asu käsin tehdyssä temppelissä, vaan taivas on sinun istuimesi ja maa jalkojesi koroke. Taivasten taivaatkaan eivät ole sinulle kyllin avarat. Kuitenkin olet luvannut olla omiesi luona joka päivä.
Me rukoilemme sinua: Siunaa meitä ja kaikkia, jotka kokoontuvat tänne. Kuule rukoukset, jotka seurakuntasi täällä kantaa eteesi. Anna seurakuntasi tuntea täällä sinun läsnäoloasi niin, että elämäämme hallitsee Jumalan lasten rauha ja turvallisuus.
Tee tämä kirkko ja sen jumalanpalveluselämä meille rakkaaksi. Ravitse täällä uskoamme ja elämäämme. Valaise ja johdata meitä Pyhällä Hengelläsi, niin että elävinä kivinä rakennumme temppeliksesi. Anna meidän tuntea täällä yhteyttä myös taivaallisen seurakuntasi kanssa. Soikoon keskellämme ajasta aikaan sinun ylistyksesi. Aamen.