Adventtina liitymme Jerusalemin laitakaupunkien ihmisten kulkueeseen ja huudamme Hoosiannaa Herralle. Tästä alkaa joulun odotus. Hoosianna, Daavidin Poika! Reippaan marssin kaltainen laulu on komea aloitus. Sillä täräytetään juhla-aika liikkeelle, katse kääntyy tulevaan. Mieli alkaa jo odottaa joulua. Sitä onkin hyvä alkaa odottaa ajoissa, sillä odottaminen ja valmistautuminen ovat olennainen osa juhlaa. Miten juhlaa voisikaan viettää ilman valmistautumista? Odottaminen ei ylipäätään ole helppoa, eikä sitä nykyinen elämänmeno oikein suosi. Jos ei sähköpostiin heti kuulu vastausta tai jollei puhelimeen heti vastata, aletaan helposti närkästyä. Päiväkausien odottaminen tuntuu nykyisessä pikaisen tiedonvälityksen maailmassa suorastaan loukkaavalta välinpitämättömyydeltä.
On kuitenkin parempi malttaa mieli ja opetella odottamaan. On parempi mennä juhlaa kohti hitaasti kuin aloittaa joulu jo etukäteen, ikään kuin pakottaen se väkisin jo tähän hetkeen. On parempi edetä päivä kerrallaan vaikkapa kalenteriluukkuja avaten, tai viikko kerrallaan, joka sunnuntai yksi kynttilä enemmän sytyttäen. Sillä ehkäpä koko joulun salaisuus onkin kätketty juuri odottamiseen.
Ilman odottamista ja valmistautumista joulu tulisi yllättäen. Se olisi kuin pari ohimenevää päivää muiden joukossa. Kun ensimmäinen arkipäivä 27.12. koittaisi, olisi joulu jo unohtunut. Ehkä näin tapahtuukin sitä varmemmin, mitä innokkaammin joulun vietto aloitetaan jo etukäteen. Mutta kun sielu alkaa rauhoittua ja odottaa, silloin myös tuleva juhla voi olla pidempi ja vaikuttaa ihmiseen syvemmin.
Ehkäpä odottaminen onkin koko uskomisen tarkoitus – ei siinä mielessä, että koko ajan lykkäisi elämän odotusta jonnekin tulevaisuuteen eikä uskaltaisi elää tässä ja nyt lainkaan, vaan siinä mielessä, että oppisi näkemään elämän suuntautumisena Jumalan palvelemiseen ja häneltä lahjojen odottamiseen.
Sellainen mieli, joka uskoo Jumalaan ja rukoilee häneltä siunauksia, odottaa ja luottaa. Sellainen mieli alkaa vapautua lyhytjännitteisyydestä ja kärsimättömyydestä. Sielu rauhoittuu ja alkaa nähdä, ettei kiire paranna mitään. Tärkeää ei ole hätäillä, jotta ehtisi, tärkeää on jarruttaa, jotta jaksaisi. Luottamista ja toivomista ei ole ilman odottamista – oikeastaan juuri odottamisesta on kyse silloin, kun toivotaan jotain ja luotetaan jonkin toteutuvan. Odottaminen on uskomista.
Odottamisesta ja luottamisesta oli kyse myös silloin, kun Jeesus lähetti opetuslapsensa lainaamaan aasinvarsaa. ”Menkää”, hän sanoi. ”Menkää tuolla näkyvään kylään.” Tuttu kertomus Jerusalemiin ratsastavasta Jeesuksesta alkaa erikoisella tehtävänannolla. Menkää ja tuokaa minulle aasi! Jos joku estelee, sanokaa, että Herra tarvitsee sitä ja palauttaa sen pian. Ja niin omistaja päästää elikkonsa toisten vietäväksi.
Mahtaisiko moni meistä antaa omaa autoaan tai edes polkupyörää, jos joku tulisi sellaista pyytämään? Niin kuitenkin tapahtuu, vaikka pyytäjä itse jättäytyy kauemmas, ei tule edes näyttäytymään eikä selittämään, mihin tuota juhtaa tarvitsee. Menkää tuonne kylään ja tuokaa sieltä varsa! Kuulostaa helpolta, mutta ei se ollut mikään yksinkertainen tehtävä, napata nyt ratsu jonkun ovelta. Mutta ehkä se muuttui helpoksi, kun kysyjille vedottiin Herraan ja hänen lupaukseensa palauttaa aasi pian.
Noina aikoina odotettiin näet kuumeisesti jotain. Toivottiin, että jostain nousisi uusi kansanjohtaja, joka vapauttaisi omansa vieraan miehitysvallan ikeestä. Ajanlaskun alun vaiheilla Rooman legioonat pitivät valtaa koko Välimeren pohjukassa. Jerusalemissa hallitsi kyllä Israelin oma kuningas, mutta hänkin sai valtansa roomalaisilta. Kansa odotti vapauttajaa, Jumalan valitsemaa ja tehtäväänsä voitelemaa kuningasta eli Messiasta, joka johtaisi joukkonsa taisteluun miehittäjää vastaan ja ajaisi nämä pois maasta. Erilaisia kapinaliikkeitä ja erilaisia messias-toiveiden täyttäjiä putkahteli siellä täällä, mutta ei riittävän voimakkaita.
Messias-toiveita esiintyy meidänkin aikanamme. Kun eri valtioissa käydään määräajoin valitsemaan uusia johtajia, aina riittää niitä, jotka haluaisivat korottaa jonkun ja hurrata hänelle odottaen häneltä suuria ihmeitä. Vastaavasti löytyy ehdokkaita, jotka itse haluaisivat tehdä itsestään messiaita, antaa suuria lupauksia ja saada kansanjoukot hurraamaan. Kunnes sitten vaalihumun haihduttua ja arjen alettua huomataan, että aivan tavallinen ihminen tulikin valituksi; aivan tavallinen, riippumatta siitä, mitä hänen messiaanisten toiveiden hypetyksessä uskottiin saavan aikaan tai siitä, mitä hän itse omassa kampanjassaan hehkutti toteuttavansa.
Luulen, että Jeesuksen opetuslasten kohtaamat ihmiset, jotka vartioivat aasia, suostuivat pyyntöön kuultuaan Jeesuksen neuvoman vastauksen. Hänhän kehotti sanomaan: Herra tarvitsee sitä ja lähettää sen pian takaisin. Sana Herra, kreikaksi kyrios tai hepreaksi adonai, ei ollut mikä tahansa titteli, vaan se viittasi itse Jumalan valitsemaan henkilöön, suorastaan jumalalliseen Messias-hahmoon. Tällaiselta ei kannata ratsua pidätellä. Häneltä on lupa odottaa paljon, paljon enemmän kuin vain sen lupauksen täyttämistä, että eläin palautetaan.
Sitä paitsi aasilla Jerusalemiin ratsastaminen olisi nimenomaan messiaanisen kuninkaan tuntomerkki, joka oli pyhissä kirjoituksissa mainittu. Ei ihme, että aasi annettiin, ei myöskään ihme, että kansa riensi iloiten vastaan, heilutti palmuja kuin kuninkaalle ja huusi hänelle: Hoosianna, suomeksi: auta meitä!
Betfage ja Betania olivat pieniä kyliä Jerusalemin itäpuolella, vain kilometrin tai pari kaupungin muurista. Tänään ne ovat Jerusalemin esikaupunkeja, joissa tuskin aasinvarsaa nähdään. Mutta niiden kortteleissa asuu yhtä tavallisia ihmisiä kuin Jeesuksen aikana. Kenties heilläkin on odotuksia ja toiveita? Sellaisten yksityiskohtia meidän on vaikea ryhtyä arvailemaan, mutta luulen, että monet niistä liittyisivät edelleen paremman tulevaisuuden, rauhan ja vapauden toiveisiin, ihmisarvoisen ja turvallisen elämän toiveisiin.
Mutta kuvitellaanpa, että Jeesus lähestyy tätä kaupunkia. Tampereen laitamilla hän lähettää opetuslapsensa keskustan tuntumassa oleviin kaupunginosiin ja sanoo: Menkää tuonne. Hankkikaa sieltä mitä minä tarvitsen tehtäväni toteuttamiseen. Jos joku sitä hämmästelee, sanokaa, että tämä on Herraa varten ja kyllä hän sen palauttaa. Ehkäpä silloin monikin taho ilahtuisi: tottahan minäkin tahdon Herraa palvella, tottahan minäkin tahdon antaa oman osani siihen, mitä Herra tässä kaupungissa tekee! Sitä paitsi, Herran sanoihin liittyy aina lupaus, ei ainoastaan minun omaisuuteni palauttamisesta, vaan myös rauhan, oikeudenmukaisuuden ja vapauden tulevaisuudesta!
Tuomiokirkkoseurakunnassa on oikeastaan juuri näin toimittu, niin kuin myös muissa Tampereen seurakunnissa. Sitä olen nähnyt tämän syksyn piispantarkastuksissa kolmessa tamperelaisessa seurakunnassa; myös siinä neljännessäkin tarkastuskäynnilläni muutamia vuosia sitten. On haettu yhteistyökumppaneita, ei niinkään aaseja eikä muita ratsuja. On menty ”tuolla näkyvään kylään”, on ryhdytty kaupungin ihmisten kanssa puheisiin ja saatu heistä yhteistyökumppaneita.
Viime aikoina on kirkossa yhä paremmin ymmärretty, ettei seurakunta ole yhtä kuin sen työntekijät tai luottamushenkilöt tai aktiiviset kirkossa kävijät. Seurakunta elää ja toimii koko jäsenistössään sekä myös lukemattomissa muissa toimijoissa. Mitä erilaisemmat yhteisöt, järjestöt, yritykset, harrastuspiirit, työpaikat ja niin edespäin ovat osoittaneet halua osallistua siihen, mitä Herra tekee. On ollut ilo antaa omasta ajastaan sekä osaamisestaan jotain Herran käyttöön kylissä ja kaupungeissa.
Seurakuntien onkin syytä verkostoitua muiden yhteisöiden ja toimijoiden kanssa eikä yrittää tehdä kaikkea yksin. Kirkolla on lukemattomia yhteistyökumppaneita, kun sen taholta ymmärretään mennä Herran lähettämänä ihmisten luo. Sieltä löytyy aina luottamusta siihen, mitä Herra tekee.
Jo pelkästään se, että yhdytään laulamaan Hoosiannaa, on osallistumista siihen, mitä Herra tekee. Se on näet rukousta ja avunpyyntöä. Kun hänet otetaan vastaan tällaisella rukouksella, on se osoitus luottamuksesta, että tämä Herra on enemmän kuin messiaiksi haluavat pyrkyrit. Tämä messias antaa oikeasti toivon, joka muuttaa maailmaa.
Hänelle Hoosiannan laulaminen on merkki odottamisesta ja turvautumisesta. Se on merkki valmistautumisesta viettämään juhlaa hänen kanssaan, kun hän tulee. Se tekee ihmisestä oikealla tavalla pitkämielisen, sellaisen, joka yhtä aikaa luottaa Jumalan mahdollisuuksiin ja joka samalla antaa itsensä Jumalan palvelukseen.