Tämän sunnuntain evankeliumiteksti kertoo tapahtumista Jerusalemin temppelialueella. Ennen varsinaista temppeliä oli kaksi piha-aluetta, joista ulompaan saattoivat tulla pakanat, siis ei-juutalaiset, ja toinen piha oli sallittu naisille. Tällä alueella oli 13 kolehtilaatikkoa, joiden torvimaisista aukoista saattoi pudottaa rahaa eri tarkoituksiin.
Jeesus oli opettanut temppelin alueella koko päivän. Hän oli vastannut ihmisten kysymyksiin ja päättänyt puheensa varoitukseen lainopettajista. Heille uskonnollisessa elämässä oli tärkeää se, että ihmiset näkivät ja noteerasivat heidän hurskautensa. ”He vievät leskiltä talot ja latelevat pitkiä rukouksia näön vuoksi”, Jeesus sanoi, ”heidän tuomionsa tulee olemaan ankara.”
Nyt Jeesus oli hetkeksi istahtanut. Hän katseli uhripalvelusrahastoon varojaan antavia. Rikkaat tuntuivat olevan siinä vahvoilla. He antoivat paljon. Jeesus kuitenkin näki heidän sydämeensä ja vaikuttimiinsa. He katsoivat, että raha oli heidän ja heidän ansiotaan. Siksi he omasta mielestään antoivat armosta kolehtirahaa Jumalalle. Kuitenkin he saivat kaiken Jumalalta. Hänelle he kerran tulisivat tekemään tilin kaikesta. Juuri tässä oli heidän sokeutensa. He eivät tajunneet eivätkä myöntäneet perusriippuvaisuutta Jumalasta. Kaikki, koko elämä, on pohjimmiltaan Jumalan lahjaa ja hänen varassaan.
Sitten tuli köyhä leskivaimo ja pani arkkuun kaksi pientä rahaa. Köyhällä leskellä ei ollut paljon rahaa, mutta hän antoi sen vähänsäkin pois. Hän olisi voinut pitää toisen lantin itsellään ja antaa toisen Jumalalle. Leski antoi vähän, mutta itse asiassa kuitenkin paljon, enemmän kuin rikkaat. Hän antoi kaiken, mitä hänellä oli. Siksi Jeesus sanoi, että leski antoi enemmän kuin kukaan muista. Tätäkin oleellisempaa on, että hän ei antanut vain rahaa. Hän antoi koko elämänsä. Hän antoi itsensä. Hänen lahjassaan oli sydän mukana.
Vanha hengellinen viisaus sanoo, että lompakko tekee kaikkein viimeisimmäksi parannuksen. Suhteemme rahaan, tavaraan ja kaikkeen aineelliseen hyvään – mammonaan -, paljastaa aina jotain olennaista suhteestamme Jumalaan ja lähimmäiseen.
Jeesus ei ihannoinut köyhyyttä. Jumala tahtoo hyvinvointia kaikille ja se on hänen lahjaansa. Hän on jopa suojannut omaisuutemme kahdella käskyllään. Seitsemäs käsky kuuluu: ”Älä varasta.” Yhdeksäs käsky kuuluu: ”Älä tavoittele lähimmäisesi omaisuutta.”
Jeesuksen opetuksessa ei ole kysymys köyhien ja rikkaiden vastakkainasettelusta. Kyllä köyhäkin voi olla ahne. Köyhä voi olla jopa ahneempi kuin rikas. Ei myöskään ole kyse siitä, että paljon antava olisi huonompi kuin vähän uhraava. Jeesuksen opetuksen kärki on antamisen taustalla olevassa asenteessa.
Jumala näkee salassa olevan sydämemme asenteen. Jos kaikki antaisivat Jumalalle ”omaansa” samoista vaikuttimista kuin köyhä leski Jerusalemin temppelissä, oma ja lähimmäistemme toimeentulo olisi turvattu. Silloin rikkaatkin antaisivat sydämestään ja sydämensä. Raha tulee sen mukana. Silloin lompakkokin on nöyrtynyt parannukseen. Vähäisenkin lahjan Jumala moninkertaistaa siunauksellaan sekä sen antajalle että saajalle.
Vanhan Raamattuni välissä on pieni, kellastunut lehtileike. En ole merkinnyt leikkeeseen päiväystä, mutta se on 1980-luvun lopulta tai 1990-luvun alusta. Lehtileike liittyy varhaisnuorten leiriin Sulkavankosken kesäkodilla. Joitakin viikkoja ennen leiriä oli useammassa lehdessä pieni vetoomus. Suomen Lähetysseuran työntekijänä toimiva lääkäri Leena Pasanen vetosi suomalaisiin laktoosittoman hyla-maitojauheen saamiseksi aliravituille lapsille. Tekstissä oli ohjeet maitojauheen lähettämiseksi ja sairaalan osoite oli liitetty kirjoituksen loppuun.
Leirin iltahartaudessa Sulkavankoskella istuimme lattialla ringissä. Keskellämme paloi pari kynttilää, lisäksi siinä oli tyhjä savikippo. Luin tuon lehdestä leikkaamani pikku-uutisen. Kysyin, voisimmeko me tehdä jotain kaukaisen pikkusairaalan potilaiden hyväksi? Voisimmeko me auttaa sisariamme ja veljiämme Afrikassa? Laskimme yhdessä, että jos antaisimme muutaman markan kukin, saisimme ostettua yhden kilon maitojauhetta ja lähetettyä sen sairaalaan.
Yksi toisensa jälkeen nousi ja kävi pudottamassa kolikkonsa saviastiaan. Viimeisenä tuli tyttö, joka puristi nyrkissään viiden markan kolikkoa, ainoaa karkkirahaansa. Hän puheli puoliääneen: ”Tällä saisi vitosen irtokarkkipussin tai tuutin tai … Mutta en minä niitä tarvitse, enemmän ne lapset tarvitsevat maitoa.” Kolikko kilahti muiden joukkoon.
Tytön kasvoille nousevaa ilmettä en koskaan unohda. Se oli iloisen antajan riemullinen hymy, sellaisen, joka antaa todella sydämestään. Mieleeni nousivat apostoli Paavalin sanat, kun hän järjesti keräystä köyhille: ”Kukin antakoon sen mukaan kuin on mielessään päättänyt, ei vastahakoisesti eikä pakosta, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa.” (2 Kor. 9:7). Olin nähnyt iloisen antajan, ihmisen, jonka kasvot kaunistaa iloinen sydän.
Saimme kokoon rahat maitojauheeseen ja lähetyskuluihin. Viikkoja myöhemmin posti toi lyhyen viestin, jossa kerrottiin avun menneen perille.
Jumala moninkertaistaa vähäisenkin lahjan siunauksellaan sekä sen antajalle että saajalle. Näin tapahtui leirin pikkutytölle ja temppelin köyhälle leskelle.
Köyhä leski oli joka hetki Jumalan edessä tietämättä, että Jeesus tarkkaili häntä ja näki hänen sydämeensä. Leski antoi kaikkensa ja jätti kaiken Jumalan laupeuden varaan myös omalla kohdallaan. Leski oli elämässään oppinut antamaan Jumalalle sen, mikä Jumalan on. Hän oli oppinut luottamaan Jumalaan, ei rahaan ja omaisuuteen. Siksi Jeesus asetti hänet meidän ihanteeksemme.
Jälleen kerran minua puhuttelee evankeliumissa se, että uskon esikuvina Raamatussa on todella merkillisiä ihmisiä. Jos me joutuisimme valitsemaan, keitä asettaisimme kristityn malleiksi, niin varmasti joukkoon kuuluisi oppineita ihmisiä, uskossaan vahvoja, elämällään todistajia, hyviä julistajia, ahkeria rukoilijoita. Jeesus ei valinnut näin. Meille opettajana oikeaan uskoon on leski, joka pani viimeiset roponsa uhriarkkuun; syntinen nainen, joka pesi itkien Jeesuksen jalat fariseuksen huoneessa; ryöväri ristillä, joka kääntyi Jeesuksen puoleen.
Heidän esikuvallisuutensa on siinä, että heillä itsellään ei ollut mitään. Kyse onkin siitä, mistä Paavali sanoo: ”Kun olen heikko, silloin olen väkevä.” Heikkojen voima on siinä, että Kristus tulee heikkoja auttamaan. Köyhä leski antoi kaikki varansa ja jätti itsensä Jumalan haltuun. Jeesus ylistää hänen uskoaan. Syntinen nainen fariseuksen huoneessa kykeni vain itkemään ja häpeämään, mutta Jeesus sanoi: ”Uskosi on sinut pelastanut.” Ryövärille, joka avuttomana riippui ristillä ja sieltä vetosi Kristukseen, Jeesus kertoi paratiisista, jossa he kaksi vielä samana päivänä kohtaisivat toisensa.
Juuri tällainen usko on. Se on avuttoman ihmisen heittäytymistä kaikkineen ja ehdoitta Jeesuksen käsiin. Usko on sitä, että saa jättää kaiken, ahdistuksensa, puutteensa, taakkansa, hätänsä ja syntinsä Jeesukselle. Usko on kuin tyhjä käsi, jonka Jeesus täyttää. Juuri ihmisen avuttomuus ja kykenemättömyys ilmaisee uskon olemuksen. Se merkitsee sitä, että Jumala saa mahdollisuuden toimia.
Leski antoi esimerkin rohkeasta uskosta. Hänen tekonsa osoitti, että hän uskalsi kokonaan heittäytyä Jumalan varaan. ”Tässä olen, ja tässä on kaikki, mitä minulla on. Tee minulle, mitä hyväksi näet.” Oikea usko ei perustu siihen, mitä ihmisellä on, vaan siihen, että ihminen kaikkineen on Jumalan varassa. Tämän elämän perusriippuvaisuuden myöntäminen vapauttaa ihmisen palvelemaan Jumalaa. Silloin omien tarpeiden edelle nousee huoli lähimmäisestä.
Suomalaiset Reijo Loikkanen ja Ilkka Puhakka tekivät evankelioimistyötä 15 vuoden ajan Itä-Euroopan vankiloissa. Loikkanen oli entinen uskoon tullut elinkautisvanki, Puhakka puolestaan evankelista ja raamatunopettaja. He vierailivat muun muassa Pietarin, Siperian, Murmanskin, Volgogradin ja Arkangelin vankiloissa kertomassa evankeliumia Jeesuksesta. Loikkasella oli tapana antaa rahaa kerjäläisille, varsinkin lapsille. Kun Puhakka ihmetteli sitä, Loikkanen totesi: ”Luuletko, että olen niin köyhä, etten voi köyhempääni auttaa!” (Ilkka Puhakka, Mitä silmät ei nää, s 189).
”Luuletko, että olen niin köyhä, etten voi köyhempääni auttaa!” Köyhän lesken toiminta kertoo siitä, että jokainen voi auttaa lähimmäistään. Kun ymmärrämme olevamme kaikessa riippuvaisia Jumalasta ja kaiken olevan hänen lahjaansa meille, vapaudumme palvelemaan Jumalaa. Sen me teemme rakastamalla lähimmäistämme. Missä Jumala on tullut suureksi ja ihminen pieneksi, syntyy rakkaus lähimmäiseen.