Saarna adventtina 29.11.2015 Porvoon tuomiokirkossa
Joskus taide heijastaa todellisuutta, rajua sellaista. Amerikkalaisessa palkitussa televisiosarjassa tapahtuu seuraavaa:
On käynnissä terrorisminvastainen sota. Yhdysvaltojen ohjus iskee pakistanilaiseen kylään. Se iskee juuri siihen rakennukseen, jossa vihjeiden mukaan on sillä hetkellä eräs etsityimmistä terroristijohtajista. Juuri samaan aikaan siinä rakennuksessa vietetään myös hääjuhlaa. Seuraukset ovat traagiset, tottakai. Käy ilmi, ettei etsitty johtaja ollutkaan rakennuksessa. Amerikkalaiset pystyvät satelliittikameroillaan seuraamaan tapahtunutta, ja he näkevät että iskussa jää eloon nuori parikymppinen poika. Myöhemmin käy ilmi, että poika on juuri etsityn terroristijohtajan veljenpoika. Nyt amerikkalaiset vakoojat keskittyvät häneen. He etsivät hänet käsiinsä yliopistolta, jossa hän opiskelee lääkäriksi. He tutustuvat häneen päästäkseen lähelle hänen setäänsä, he vetoavat häneen, lupaavat hänelle opiskelupaikan Britanniasta saadakseen hänet puolelleen. Lopulta naisagentti alkaa vedota hänen tunteisiinsa, lupaa rakkautta, mitä vain, tarkoituksena päästä pojan kautta kiinni terroristijohtajaan.
Käy niin, että poika vihdoin lähteekin matkalle setänsä luokse, amerikkalaiset seuraavat kintereillä. Pojasta tulee syötti, hän on pelinappula isommassa kuviossa. Hänet lähetetään edellä vaaraan, joka onkin ansa. Hänestä tulee uhri. Hän maksaa pelureiden isommat suunnitelmat hengellään.
***
Miten tämä tarina liittyy adventtiin? Palataan siihen hiukan myöhemmin. Esitetään toinen kysymys: Miten adventti liittyy meidän tähän päiväämme, tähän maailmaamme, tähän todellisuuteemme, johon kantautuu usein järkyttäviä uutisia läheltä ja kaukaa? Jossa ennakkoluulot puolin ja toisin jylläävät? Jossa pelko syöttää vihaa ja viha pelkoa? Jossa kommunikoidaan usein vihapuheella? Miten tähän kaikkeen istuu kuva -klassinen, kliseinenkin, pehmeän kaunis- aasilla Jerusalemiin ratsastavasta Jeesuksesta, palmunlehvistä, riemuitsevista ihmisistä, jotka huutavat ”Daavidin poika”?
Eikö tuo kuva ole vanhanaikainen, kaunisteleva, eikö se saata herättää torjunnan: elämä on jotain muuta, rosoisempaa, ristiriitaisempaa, kipeämpää. Kuka kaipaa jeesustelua? Ja toisaalta, ehkä moni muukin asia kirkossa, uskossa, luterilaisessa kulttuurissamme herättää torjuntaa, typerrystä, myös erilaista kuin äsken kuvailemani. Meitä ihmisiä on moneksi ja me lähestymme Jumalaa omina persooninamme, omilla tavoillamme. Siksi siinä miten kristinusko eteemme piirtyy, voi olla esteitä, todellisia lukkoja, muureja. Meitä kiinnostaa ja kiehtoo, koskettaa, mutta meitä myös ärsyttää, ehkä loukkaakin, vähintään hämmentää – jokin.
Joku miettii, miksi virsissä niin usein ollaan kuin lattianraossa kurottumassa kohti kaikkivaltiasta, miksi pitää aina olla niin arka? Tai entä synnintunnustus, se joka messussa joka kerta on ihan aluksi? Miksi aina pitää pyytää anteeksi ja kumartua? Tai entä jos synninpäästö ei tunnu missään. Entä jos ei tunnu siltä, että sain juuri kaikki pahat tekoni anteeksi? Tai entä jos en usko, en vaikka yritän ja haluan? Jumala ei tunnu uskottavalta, hän on kaukana, kasvoton. Usko on lempeää lässytystä. Kirkkokin on etäällä, on portaita, kynnyksiä, pylväitä. Siellä pappi seisoo korkeassa saarnastuolissa ja kertoo miten asiat ovat. Entä jos olen ihan eri mieltä? …Entä jos en tunnista itseäni siitä mitä kuulen ja näen? Tunnistaako Jumalakaan, jos hän nyt on jossain…?
Adventin kuva on klassinen, se on juurtunut mieliimme. Kertomus Jeesuksesta ratsastamassa aasilla löytyy kaikista neljästä evankeliumista. Kertomuksissa on pieniä eroja, mutta jos tarkastelemme niitä lähempää, huomaamme, että niistä oikeastaan puuttuvat suureelliset viittaukset juhlavaan voiton kulkueeseen. Lopulta, mitä kertomuksessa piirtyy eteemme?
Vähän nolo kuva Jeesuksesta, joka ratsastaa niin matalalla nuorella aasilla, että hänen jalkapohjansa lähes laahaavat maassa. Vähän avuttomia opetuslapsia, jotka ottavat vaatteita yltään, asettelevat niitä hiekkaiselle tielle kuin maailman nuhjuisinta punaista mattoa. Kaiken lisäksi fariseukset ovat taas lähellä, kärppinä paikalla, kieltämässä , hyssyttelemässä: olkaa hiljaa, älkää huutako. Jeesus joutuu vetoamaan kiviin: ne huutavat, jos eivät paikalla olijat. Tilanne on absurdi, hämmentävä. Melko pian Jeesuksen päähän kyllä asetetaan kruunu, orjantappurakruunu. Jeesuksen matka aasilla on matka kärsimykseen. Rosoinen, ristiriitainen, kipeä matka.
***
Sana adventti tulee latinankielisestä sanonnasta Adventus Domini, Herran tuleminen. Herra tulee. Hän saapuu, hän lähestyy. En minä. Hän ei istu paikallaan ja odota jaksatko kiivetä kirkon portaat, avata raskaan oven, uskoa kaiken mitä kuulet. Hän tulee, hän käy kohti. Hänen katseensa on jo määränpäässä, kärsimyksessä. Hän ei väisty.
Herra tulee, hän saapuu. Hän ei enää lähesty ihmiskuntaa profeettojen tai pyhien kirjoitusten kautta. Hän tulee maailmaan syntymällä sinne. Hän parkaisee syntymähuutonsa köyhässä seimessä. Hänestä tulee pieni, avuton lapsi, jota syötetään ja juotetaan, opetetaan kävelemään ja lukemaan. Jumala ei nyt olekaan korkealla, ulkopuolella – hän on matalalla, hän on sisäpuolella, poski poskea vasten äitinsä kanssa. Hän on lapsi, polvenkorkuinen Jeesus, joka tarttuu ihmistä kädestä.
Mieti – Jos lapsi tarttuu sinua kädestä ja alkaa viemään sinua johonkin, sinä seuraat hyvin tarkkaavaisesti, herkällä mielellä. Jos lapsi pysähtyy, sinä päätät mihin suuntaan otetaan seuraava askel. Sinun täytyy päättää se. Entä jos Jumala lähestyy sinua näin, ei ylhäältä vaan alhaalta? Entä jos hän ei ole viemässä sinulta päätösvaltaa vaan luottaa sinuun, siinä vapaudessa johon hän on sinut luonut?
Aikuinen Jeesus ei pakottanut ketään. Markuksen evankeliumi kertoo rikkaasta nuorukaisesta, joka lähestyi Jeesusta kysymyksineen. Evankeliumi kertoo, että nuorukainen lähti synkistyneenä Jeesuksen luota. Se kertoo myös, että Jeesus katsoi poislähtevää ja rakasti häntä. Jeesuksella oli tapana kysyä käskemisen sijaan. Pietarilta hän kysyi: Rakastatko minua? Paavalilta hän kysyi: Miksi vainoat minua? Miehet vastasivat niin kuin kokivat. Heidän varaansa Jeesus jätti kaiken. Jeesuksella oli tapana keskustella myös niiden kanssa, jotka olivat hänen kanssaan lähes aina eri mieltä. Fariseuksiin kuuluva Nikodemos tapasi Jeesuksen yöllä, varmaankin ettei hänen nähtäisi sosialisoivan Jeesuksen kanssa. Johanneksen evankeliumi kertoo, että Jeesus yllättää Nikodemoksen shokeeraavalla väittteellä: ”Jumalan rakkaus ulottuu koko maailmaan.” Riittikö Nikodemoksen ymmärrys? Riittääkö meidän?
***
Jeesuksen ajankohtaisuudesta kirjan kirjoittanut yhdysvaltalainen teologi James Carroll kertoo lapsena kokeneensa, ettei ymmärtänyt Jeesusta ollenkaan. Kirkko tuntui vieraalta, vaikka hän oli siellä viikoittain poikakuorossa. Sitten yhtenä sunnuntaina hän näki yläpuolellaan alttarilla krusifiksin, jolla oli ruhjoutuneet ohuet jalat. James tajusi, että jalat olivat tutut. Hänen sairaalla pikkuveljellään oli samanlaiset. Jeesus tuli ymmärrettäväksi.
Palataan alkuun ja tarinaan terroristijohtajan veljenpojasta, johon amerikkalaiset agentit tekivät tuttavuutta vihollista metsästäessään. Poikaa käytettiin syöttinä ja uhrina. Hän sai mennä edellä, omaan tuhoonsa.
Adventin Herra ei lähetä ihmistä edellään. Hän ratsastaa Jerusalemiin itse. Hän tulee, hän saapuu kohti ristiä. Hän kulkee loppuun asti. Hän levittää kätensä, painaa päänsä. Hän kokee jäsenissään maailman pahuuden, hän kokee meidän kuolemamme.
Mutta hänen hyvyytensä on suurempi. Niin kuin Jeesus hengittää syntyessään – ensimmäisen kerran keskellä maailmaa, tulee myös toinen ensimmäinen kerta; haudan pimeydessä, ylösnousemuksen ensi hengitys. Se hengitys on valo yöhön, pieni mutta muuttaa kaiken. Niin kuin yksi kynttilän liekki rikkoo pimeän. Me odotamme Herran tulemista tänäkin adventtina. Ja odotuksessamme hän jo on.
Laura Mäkelä