Adventti on aikaa, jolloin pohdiskellaan kristityn elämää iankaikkisuus- näkökulmasta. Adventin teksteissä muistutetaan jatkuvasti siitä, että kirkon Herra on luvannut tulla takaisin ja viedä meidät sinne mihin Hän on valmistanut meille sijan, kuten yleisesti hautajaisissa luetussa Johanneksen evankeliumin tekstissä sanotaan.
Vaikka adventti on joulun odottamista, sen teksteissä on voimakas pelastushistoriallinen korostus. Tässäkin tekstissä on viittauksia Vanhaan testamenttiin: Jeesus oli se luvattu messias, joka toi Jumalan valtakunnan konkreettisesti maan päälle.
Ensimmäisenä adventtina luetaan perinteisesti kertomus Jeesuksen ratsastuksesta Jerusalemiin. Siinä mielessä se sitoo yhteen joulunajan ja pääsiäisajan. Jeesuksen syntymän odotuksessa on jo Kristuksen kärsimystien odottamista. Perimmältään kuitenkin adventti on Jumalan valtakunnan tulon odottamista.
Kuten hyvin tunnettua, Jeesus puhui Jumalan valtakunnasta pääosin vertauksin. Samoin hän puhui Jumalan valtakunnan tulosta. Ne olivat kielikuvia, joilla Hän selitti sellaista mitä ei oikeastaan kykene edes selittämään.
Myöhemmin teologit ja maallikot ovat usein ottaneet nämä vertaukset kirjaimellisesti: Jumalan valtakunta ei enää olekaan sen ja sen kaltainen vaan se on juuri sitä ja tätä. Kielikuvasta on usein tehty dogmi.
Eräs merkittävimpiä Jumalan valtakunnan olemuksesta ja tulemisesta käytyjä kiistoja modernilla ajalla on ollut maailmansotien välillä käyty väittely ekumeenisessa liikkeessä. Tuossa väittelyssä lähinnä saksalaiset Karl Barthin teologian kannattajat argumentoivat, että Jumalan valtakunta on kokonaan tuonpuoleinen ja sen tuloon ihminen ei voi mitenkään vaikuttaa.
Ajatus Jumalan valtakunnasta vain tuonpuoleisena todellisuutena juontaa Ilmestyskirjan (21:10-22:5) kuvaukseen taivaallisesta Jerusalemista.
Modernin ajan herätyskristillisyyteen ajatus iskostui ennen kaikkea englantilaisen John Bunyanin teoksesta Kristityn vaellus, jossa Kristitty pakenee Turmeluksen kaupungista ja lähtee vaeltamaan kohti Taivaallista kaupunkia. Vasta perille päästyään hän oli Jumalan valtakunnassa – kaikki ennen päärlyportteja kuului turmeluksen valtakuntaan.
Toisena kiistakumppanina tässä ekumeenisessa väittelyssä olivat amerikkalaisen sosiaalisen evankeliumin kannattajat. Heidän lähtökohtanaan oli ajatus siitä, että koko maailma oli Jumalan luoma ja siten Hänen omaisuuttaan. Siten koko maailma oli Jumalan valtakuntaa.
Tuossa maailmassa eivät kuitenkaan enää aina vallinneet Jumalan lait vaan se oli turmeltunut. Siten heille Jumalan valtakunnan levittäminen tarkoitti Jumalan lakien voimaansaattamista maailmassa. Jumalan lakien ytimeksi sosiaalisen evankeliumin kannattajat tunnistivat Raamatun kaksi keskeisintä käsitettä. rauha, shalom ja oikeudenmukaisuus tai vanhurskaus, sedek. Missä nämä kaksi toteutuvat, siellä on Jumalan valtakunta.
Sosiaalisen evankeliumin kannattajat näkivät itsensä Jumalan työtovereina Valtakunnan levittämisessä kun barthilaiset puolestaan kiistivät ihmisellä olevan mitään sijaa Valtakunnan tulossa. Lisäksi sosiaalisen evankeliumin kannattajat eivät tehneet eroa sillä oliko joku kristitty, juutalainen, muslimi vai hindu – kunhan hän vain noudatti Valtakunnan lakeja.
Kolmas näkökulma Jumalan valtakunnasta on osittainen sekoitus näistä. Ekumeenisen liikkeen pioneerijärjestö, Nuorten Miesten Kristillinen Yhdistys, on ottanut maailmanliittonsa tunnukseen viittauksen Jeesuksen ylimmäispapilliseen rukoukseen: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä (Joh 17:21).” Aiemmin, Jeesus puheessaan viimeisellä aterialla yläsalissa korosti samaa kristittyjen yhteyttä ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.”
Tuo sosiaalisen evankeliumin korostama vanhurskaus on pohjimmiltaan sekin suhdetta kuvaava termi. Vanhassa testamentissa vanhurskasta oli se, mikä ylläpiti yhteyttä toisaalta Jumalaan ja toisaalta lähimmäiseen. Syntiä puolestaan oli se, mikä rikkoi näitä yhteyksiä. Vanhurskaus ei ole ensisijaisesti yksilön ominaisuutta kuvaava termi niin kuin usein ymmärretään. Se on pikemminkin liiton pitämistä ja sellaisten ratkaisujen tekimistä, jotka ottavat huomioon kaikkien tarpeet.
Tämän ajattelun mukaan Jumalan valtakunta on siellä, missä kristityillä on keskinäinen yhteys ja he rakastavat toisiaan. Vastaavasti, missä tätä yhteyttä ja rakkautta ei ole, siellä ei Valtakuntakaan ole paikalla.
Nämä kolme näkökulmaa eivät välttämättä ole toisensa pois sulkevia. Jumalan valtakuntaan liittyy tietty paradoksaalinen kaksinaisuus. Toisaalta se on jo nyt keskellämme mutta toisaalta Messias ei ole vielä palannut voimassaan ja odotamme hänen paluutaan. Tämä maailma on Jumalan luomakunta ja siten hänen valtakuntansa. meidät kristityt on kutsuttu julistamaan tätä kaksinaisuutta. Toisaalta odotamme pääsevämme siihen valtakuntaan, joka on tämän todellisuuden toisella puolen, mutta toisaalta meidät on kutsuttu olemaan hapatuksena tässä maailmassa, jotta Valtakunnan lait tulisivat voimaan täällä.
Mitä tämä sitten merkitsee täällä Rajamäellä uuden kirkkovuoden alkaessa adventtina 2015?
Adventin ajan tulisi olla itsetutkiskelun aikaa – sanotaanhan sitä ’pieneksi paastoksi’. Meidän tulisi itse kukin yksinkertaisuudessa miettiä suhdettamme Herraamme. Mitä se oikeasti tarkoittaa kun sanomme uskovamme Jumalaan? Mitä tuo usko merkitsee meille jokapäiväisessä elämässä?
Samalla adventin paastonaika on elämänarvojen tarkistamisen aikaa. Johannes Kastajan julistus ”Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle(Matt 3:2)” on nimenomaan adventtiajan kehotus. Tuo sana ’kääntyä’ tarkoittaa sananmukaisesti suunnan tarkistamista. On kyse siitä, että tarkastelemme elämäämme Jumalan Sanan valossa ja pyydämme ”jos tieni on vaivaan vievä, johdata minut iankaikkiselle tielle.”
Tuo itsetutkiskelu merkitsee myös lähimmäissuhteidemme tarkastelua. Elänkö sovussa omaisteni, naapurieni, työtoverieni tai muiden kohtaamieni ihmisten kanssa? Onko suhteeni heihin – jollei nyt aivan keskinäisen rakkauden, niin ainakin – keskinäisen kunnioituksen täyttämä? Entä toteutuuko täällä Nurmijärvellä kristittyjen yhteys? Tunnetaanko meidät siitä, että rakastamme toisiamme – vai onko todellisuus sitä, että jokainen vain tekee työtään omassa lokerossaan ja erilaiset riidat ja kaunat vallitsevat eri ryhmittymien välillä?
Kirkkoa on viime vuosina kritikoitu paljon siitä, että se on taantunut vain jonkinlaiseksi uskontohuoltolaitokseksi. Tämä kritiikki tulisi ottaa vakavasti ja miettiä miten täällä Nurmijärvellä voitaisiin vahvistaa kristittyjen keskinäistä yhteyttä sekä oman seurakunnan sisällä että yli kirkkokunta- ja herätysliikerajojen. Miten täällä voitaisiin vastata Herrallemme, joka viimeisessä rukouksessaan pyysi ”että he olisivat yhtä.”
Me tiedostamme olevamme vajavaisia syntisiä, joilla on jokaisella omat puutteemme ja ennakkoluulomme. Siinä barthilaiset ovat oikeassa, että ihminen ei itse voi muuttaa itseään tai maailmaansa – se on Herran tehtävä. Omalta kohdaltamme voimme vain pyytää, että Herramme tekisi työtään meissä ja muuttaisi kovan sydämemme sellaiseksi kuin Hän se haluaa. Herramme rukoukseen meidän keskinäisestä yhteydestämme me vastaamme tunnustamalla yhteisen kristillisen uskomme:
Minä uskon Jumalaan,
Isään, Kaikkivaltiaaseen….