Tiedätkö millaisia roomalaiset sotilaat olivat? Ehkä sinulla on elokuvista jonkinlainen käsitys. Tai Simpeleen seurakunnan pääsiäisnäytelmästä.
Kun roomalaiset olivat saaneet taistelussa voiton, he marssivat kaduilla voittojuhlassa, eli triumfissa, musiikin pauhatessa.
Hän on sadanpäämies Gaius. Hänellä on metallinen kypärä, rintapanssari ja suojukset kyynerpäissä.
Aseita hänellä ei ole mukana. Mutta tavallisesti hän kantaa miekkaa ja kahta keihästä. Lisäksi tulee vielä iso kilpi.
Mutta pelottavinta roomalaisissa sotilaissa oli heidän kurinalainen sotataitonsa. Tuhat tälläistä miestä järjestyi hetkessä kolmeen riviin. Kilvet liitettiin yhteen, keihäät laskettiin tanaan ja alkoi tasainen, tuhoava marssi läpi vihollisen rivistöjen. Asterix-sarjakuva on vain satua. Roomalaiset olivat kehittäneet armeijoistaan sellaisen sotakoneen, ettei mikään kansa kestänyt kohdata heitä avoimessa taistelussa.
Gaius on triumfissa, koska hänen legioonansa on juuri voittanut juutalaiset vapaustaistelijat. Taistelu oli katkerin, mihin Gaius on joutunut. Mutta nyt koko Palestiina, Jeesuksen maa, on roomalaisten vallassa. Kaikki joutuvat maksamaan veroa Rooman keisarille.
– Kiitos sadanpäämies, Gaius. Menehän nyt leiriisi katsomaan, etteivät legioonalaiset rähise liikaa.
Jeesus eli koko maanpäällisen elämänsä miehitysvallan alaisena. Kansa oli alistunut roomalaisten valtaan. Mutta se vihasi roomalaisia. Roomalaiset olivat pakanoita. He eivät uskoneet yhteen Jumalaan, vaan palvelivat useita epäjumalia. Siksi monet juutalaiset uskonnon johtajat kuiskuttelivat keskenään näin: ”Roomalaisten kanssa ei saa olla missään tekemisissä. Heille saa edes maksaa veroa. Eiväthän he usko Jumalaan”.
Mutta jos roomalaiset saivat kuulla sellaista puhetta, siitä seurasi varma vankilaan joutuminen tai hengenmeno.
Tämä kysymys, pitääkö keisarille maksaa veroa vai ei, se askarrutti monia ihmisiä Jeesuksen ajan Palestiinassa.
Siitä kysymyksestä Jeesuksen vihamiehet ja vastustajat saivat mielestään hyvän keinon saada hänet tuhotuksi. He ajattelivat kysyä häneltä julkisesti, että pitikö keisarille maksaa veroa, vai ei. Jos Jeesus vastaisi ”Ei saa maksaa keisarille veroa”, niin silloin roomalaiset saisivat kyllä tuon vastauksen tietoonsa ja tappaisivat Jeesuksen kapinoitsijana. Mutta jos hän vastaisi: ”Kyllä pitää maksaa”, niin silloin Jeesuksen vastustajat voisivat huutaa julki kaikelle kansalle: ”Katsokaa, mitä tämä yksi pelkuri opettaa. Että keisarille, epäjumalanpalvelijalle, on muka maksettava veroa. Jeesus mielistelee roomalaisia Jumalasta välittämättä”.
Näin tehtiin. Kysymys kysyttiin. Mutta Jeesus sanoi: ”Te teeskentelijät. Miksi yritätte saada minut ansaan. Näyttäkäähän sitä rahaa, jolla maksatte veronne.”
He ottivat esiin roomalaisen denaarin. Jeesus kysyi heiltä: ”Kenen kuva ja nimi siinä on?” – ”Keisarin”, he vastasivat. Silloin Jeesus sanoi heille: ”Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.” Kuullessaan tämän he hämmästyivät. He jättivät Jeesuksen rauhaan ja lähtivät pois.
Hämmästyttävä Jeesuksen vastaus on tänään meillekin. Jeesus ei halua selittää mietelauseitaan. Hän tuntuu haluavan, että kuulija alkaisi itse miettiä niitten sanomaa.
”Antakaa siis keisarille mikä keisarin on ja Jumalalle mikä Jumalan on”. Tämä vastaus kertoo ainakin sen, että Jeesus ei suostu asettumaan kysyjien ajattelutapaan. Hän ei suostu siihen, että kysytään ”Oletko keisarin puolella vai Jumalan puolella?” Molemmilla, sekä maallisella hallitusvallalla että Jumalalla on oma paikkansa ja siksi molempia pitää kunnioittaa sillä tavalla, joka sille kuuluu.
”Kenen kuva ja nimi siinä denaarissa on?” – ”Keisarin”, he vastasivat. ”Antakaa siis keisarille mikä keisarin on”. Maallisella hallituksella on oikeutensa osuuteensa kristityn rahoista. Sillä on oikeus säädellä meidän elämäämme laeilla, verolaeilla ja muilla.
Mutta tämä ei kai ole meidän ongelmamme. Tämänhän me tiedämme. Meidän ongelmamme on Jeesuksen sanojen loppuosa: ”Antakaa Jumalalle, mikä Jumalan on”.
Denaarin rahassa oli keisarin kuva ja siksi niitä oli oikein antaa takaisin keisarille. Mutta missä on se vastaava asia, jossa on Jumalan kuva, se mikä pitää antaa Jumalalle?
– Se Jumalan kuva, se on ihminen. Raamatun alkulehdillä sanotaan: ”Jumala loi ihmisen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.” Jos Rooman keisari halusi ylpeillä koko maailmalle lyöttämällä rahoihin oman kuvansa, niin Jumala halusi ylpeillä koko maailmankaikkeudelle luomalla ihmisen omaksi kuvakseen. Tosin synti tuli tekemään tuhojaan, eikä enää näytä siltä, että Jumala voisi ylpeillä luomastaan ihmisestä. Mutta silti meidät on luotu Jumalan kuvaksi. Me olemme lähtöisin Jumalan rahapajasta, vaikkakin se kuva meissä on monella tapaa pilalla.
Me huolehdimme veroprosentista, rahasta, talosta, autosta ja omasta menestyksestä työssä ja koulussa niin paljon, että tämä suuntautuminen saa aikaan seuraavaa: Me annamme itsemme kokonaan näille asioille. Samalla me annamme keisarille eli Suomen hallitukselle kaiken, mitä meillä on, niin, jopa koko itsemme. Sillä nämä kaikkihan ovat sellaista, mistä maallinen hallitus on kiinnostunut: Veroprosentista, rahasta, taloista, autoista ja ihmisten menestyksestä työssä ja koulussa. Tässä keisari, eli meille Suomen hallitus tekee ihan oikein.
Mutta silti – ei sille keisarille kuulu antaa enemmän, kuin mitä sille kuuluu. Ei sille kuulu antaa sitä, mikä on Jumalan kuva, ei sille kuulu antaa sinua itseäsi. Sinuun on luomisessa painettu Jumalan kuva, ei keisarin kuvaa. Siksi sinun on osattava annostella oikein, keisarille keisarin osa ja Jumalalle Jumalan.
Mutta tämmöinen vaatii pysähtymistä. Näin isänpäivänä meille isille voi sanoa, että se vaatii rauhallista selällään makaamista sohvalla. Ilman sanomalehteä, ilman telkkaria ja meluavia lapsia ja vaimoa. Ja miettimistä. Minne minä oikein olen juoksemassa? Onko minusta tullut kokonaan keisarin ja hänen kannattamansa materiaalisen menestyksen kuva?
Ja sitten kannattaa miettiä: ”Antakaa Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu.” Tämän lauseen merkityksestä voi saada jotain hajua miettimällä sitä, mitä on olla isä. Jumalahan antaa nimittää itseään Isäksi. Ja Jumala pitää isän tehtävää niin tärkeänä, että heti itseään koskevien kolmen käskyn jälkeen hän käskee neljäntenä käskynä: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi”.
Siksi sinä isä, mieti ensin tätä lausetta ”Antakaa isälle, mikä isälle kuuluu”. Miten sinä toivoisit, että sinun lapsesi käyttäytyisivät sinua kohtaan?
Minä ainakin toivon, että he kunnioittaisivat minua, eivätkä urputtaisi vastaan. Sitten toivon, että he luottaisivat minun olevan hyvä heille ja siksi juttelisivat minulle omasta sisimmästään, ilosta ja suruista. Silloin he antavat minulle sen, mitä minulle isänä kuuluu. Silloin he antavat minun olla isä heille.
Tämä pätee myös siihen, miten me annamme Jumalalle sen mikä Jumalalle kuuluu. Kunnioittamalla häntä. Luottamalla hänen olevan hyvä meille ja siksi juttelemalla hänelle omista asioistamme, iloista ja suruista. Silloin annamme Jumalan olla Jumala meille.
Jumalan tapauksessa tämä on käytännössä mahdollista vain Jeesuksen kautta. Meillä on normaalisti niin huono omatunto ja syyllinen olo Jumalan edessä, että me emme uskalla tulla hänen eteensä. Emme uskalla antaa hänen olla Jumala meille. Siksi Jumala-suhde vaatii nöyrtymistä siihen että tarvitsee Kristusta salaisen syyllisyyden sovittajaksi.
Ja se sovitus on totta. Jos sen uskoo todeksi, siitä aukeaa aivan uusia elämän lähteitä. Voi antaa hallitukselle, veroille ja omaisuudelle sen mikä niille kuuluu. Mutta omalla sisimmällä on paljon syvempi, elävämpi, raikkaampi, kauniimpi ja kaikin puolin parempi perustus kuin tuo verojenmaksun ja tienestin oravanpyörä.