Hoosianna on heprean pohjalta syntynyt kreikankielinen sana, joka tarkoittaa: Herra, auta! Tätä me saamme veisata tai kuiskata, Jumala kuulee heikoimmankin henkäyksen. Ja vastaukseksi – me saamme painaa sydämeemme lupauksen, jonka Jumala antoi meille Jeremiaan suulla: ”Daavidin suvusta nousee Vanhurskas Verso. Hän saattaa maassa voimaan oikeuden ja vanhurskauden (Jer. 33: 15).” Adventus Domini on puolestaan latinaa ja tarkoittaa Herran tulemista. Kun me sanomme viettävämme adventtia, me sanomme siis odottavamme Jumalan Poikaa luoksemme. Adventtikynttilät sytytetään muistuttamaan meitä siitä, että mitä lähemmäksi Herra meitä tulee, sitä valoisammaksi elämämme muuttuu.
Huomenna alkava ja jouluun asti kestävä adventtipaasto on itsetutkiskelun ja parannuksen teon aikaa. Mutta -todella kohdataksemme Adventin Herran -, paasto on aina myös lähimmäisenrakkauden osoittamisen aikaa. Paasto ei siis tarkoita syömislakkoa, vaan ennemminkin kaikesta turhasta luopumista köyhimpien hyväksi. Alkuseurakunnassa oli ensiarvoisen tärkeää ruokailla yhdessä keskinäisen rakkauden merkkinä. Tällaista veljesrakkautta Apostoli Paavalikin tarkoittaa, kun hän kirjoittaa tessalonikalaisille: ”Itse Jumala, meidän Isämme, ja Herramme Jeesus tasoittakoot meille tien teidän luoksenne. Lisätköön Herra runsain määrin teidän rakkauttanne toisianne ja kaikkia ihmisiä kohtaan niin kuin mekin rakastamme teitä (1. Tess. 3: 11-12).” Rakastamalla ja palvelemalla lähimmäisiämme, me rakastamme ja palvelemme itse Jeesusta, joka kätkeytyy lähimmäisiimme! Me rakastamme ja palvelemme Kristusta, joka yhdistää meidät ruumiinsa jäseninä Jumalaan ja toisiimme, Pyhässä Hengessä.
Miksi me 1. adventtina sitten muistelemme pääsiäisen tapahtumia, Jeesuksen saapumista Jerusalemiin? Siksi, että me muistaisimme, millaisen Kuninkaan syntymistä me jouluna odotamme. Toisin kuin tämän maailman mahtavat hallitsijat, todellinen Kuningas saapuu Jerusalemiin ja meidänkin luoksemme vaatimattomissa, suorastaan kurjissa olosuhteissa. Aasilla ratsastaen, kohti julminta nöyryytystä. Viaton Joulun lapsi, Syntiemme Sovittaja, pahan vallan voittaja, ikuisen elämän antaja Jeesus Kristus. Kaikista kuninkaista vain Hän kulkee rinnallamme läpi pahimmankin kurjuuden. Uhrikuolemaan asti.
Tämä merkitsee esimerkiksi sitä, että kaikista tämän maailman kuninkaista vain Kristus oli rinnallamme silloinkin, kun käytiin kovimmat taistelut Suomen itsenäisyydestä. Kristus on luvannut olla puoleensa kääntyvien kanssa joka ainoa hetki – edustavat ne mitä kansallisuutta tahansa. Ja juuri kun kaikki näyttää sortuvan lopullisesti, Hän tuo mukanaan rauhan.
Kristus tulee luoksemme sodan jälkeen solmittuna rauhana, mutta Hän voi tulla luoksemme monella muullakin tavalla. Hän voi tulla luoksemme autettavana – vaikkapa ruokaa tarvitsevana kerjäläisenä. Hän voi tulla luoksemme auttajana: vaikkapa kuolinvuoteen viereen ehtineenä vapaaehtoisena. Hengessään Herra voi tulla luoksemme jopa silloin, kun kenelläkään ei sinänsä ole mitään hätänä. Kerron yhden esimerkin omasta elämästäni.
Pari vuotta sitten kun olin Helsingissä tuomiokirkon sakastissa, suntio toi minulle suuren kirjekuoren. Kannessa oleva teksti kiinnitti heti huomioni. Se oli kirjoitettu käsin, samanlaisin kirjaimin kuin Sisu-pastilliaskissa. Ihmettelin, miten joku onkin jaksanut nähdä niin paljon vaivaa ja kirjoittaa niin kauniisti. Avasin kuoren, siellä oli samanlaisin kirjaimin kirjoitettu kirje sekä Herran siunaukseen tehty sävellys. Kirjeessä pyydettiin mitä kohteliaimmin, että laulaisin tuon Herran siunauksen Tuomiokirkossa nauhalle. Kokeilin melodiaa pianolla, se oli hyvin kaunis. Soitin urkurillemme, että onko meillä nauhoituslaitteita. Urkurin mukaan ei tarpeeksi hyvätasoisia. Niinpä otin säveltäjään yhteyttä, tapasimme kirkonmäellä, kieltäydyin kohteliaasti ja pyysin, että säveltäjä teettäisi nauhoituksen jossakin kunnon studiossa ja samalla kysyisi jotakin kunnollista ammattilaulajaa laulamaan. Säveltäjä tyytyi vastaukseen lämmöllä ja ymmärryksellä – ja lähti pois.
Arvatkaapa, kuka hän oli? Tuo säveltäjä oli Kalervo Hämäläinen, joka on säveltänyt mm. juuri kuulemamme Veteraanin iltahuudon. Niinpä aina kun kuulen hänen musiikkiansa, en voi olla muistamatta tuota merkillistä kohtaamista. Nimittäin minua jäi mietityttämään siinä monta asiaa. Ensinnäkin – olin häkeltynyt siitä vaivasta, jota hän oli nähnyt minua varten. Minusta se tuntui niin väärältä. Minunhan se olisi pitänyt nuorempana nähdä vaivaa hänen hyväkseen. Toiseksi – säveltäjän uhrautuva mieli oikein säteili hänestä. Samanlaista säteilyä olen havainnut ainostaan muissakin sodan kauhuja tai muuta äärimmäistä kärsimystä kestäneissä ihmisissä. Kolmanneksi – mitä kauemmin tuosta tapahtumasta on kulunut, sitä enemmän minua on alkanut harmittaa ratkaisumme. Ehkä säveltäjälle ei olisi ollut niin nuukaa nauhoituksen taso, vaan se, että se olisi tehty hänelle rakkaassa kirkossa. Sävellyshän oli Herran siunaus.
Ensi keskiviikkona on Suomen 89. itsenäisyyspäivä. Siksi mielemme täyttää tänään aivan erityinen kunnioitus ja kiitollisuus. Jumalan suuresta hyvyydestä meillä on rauha, meillä on isänmaa. Herran siunauksen varassa kaikki veteraanit, miehet ja naiset, ovat sodan kauhuissa puolustaneet isänmaatamme. Herran siunauksen varassa me jälkipolvet voimme nyt vaalia tätä kallista perintöä, hoivata veljiämme ja sisariamme ennen kuin he ovat poissa. Matkalla taivaan kotiin, yksin Herran siunauksen varassa.