1. adventtisunnuntain jälkeinen viikko, Hab. 2: 1-4, Hans-Christian Daniel

Hab. 2: 1-4 Profeetta sanoi:
”Minä seison vartiopaikallani, asetun tähystämään saadakseni tietää, mitä Herra puhuu minulle, mitä hän vastaa valituksiini. Herra vastasi minulle: – Kirjoita näky niin selvästi tauluihin, että sen voi vaivatta lukea. Näky odottaa vielä toteutumistaan, mutta määräaika lähestyy joka hetki, se hetki tulee vääjäämättä. Jos se viipyy, odota, näky toteutuu varmasti ja ajallaan. Kirjoita siis: Tuo kansa on perin juurin röyhkeä ja väärämielinen. Mutta vanhurskas saa elää, kun hän pysyy uskollisena.”
Herra vie papin saarnapaikalle. Saarna ei tähyä sitä, mitä on joskus aikaisemmin puhunut, ei etsi omaa viisautta eikä sellaista, mikä olisi mahdollisimman nasevaa, hauskaa, viihdyttävää. Profeetta panee vartiopaikalle etsimään sitä, mitä Herra puhuu. Mitä Herra vastaa minulle? Herra vastaa viestinnän perussäännöllä. ”Kirjoita näky niin selvästi tauluihin, että sen voi vaivatta lukea.” Se ei siis ole vain sitä, että mene sinne, tule tänne, osallistu tilaisuuteen, vaan se on Herran näky, se että Herra näkyy seurakuntansa olemuksessa. Kaiken jouluviestinnän keskellä pieni jouluseimen kuva, joulusiunaus, jouluevankeliumin paikka.
Herran näkyminen seurakuntansa olemuksessa on aina vasta-alkava: ”Näky odottaa vielä toteutumistaan, mutta määräaika lähestyy joka hetki, se hetki tulee vääjäämättä.” Profeetta asettaa meidät odottamisen paikalle, joulupaastoon kohti täyttymystä seimenlapsessa.
Muistamme, että Martti Lutherille lukemani viimeinen lause apostoli Paavalin septuagintamuodossa siteeraamana Rom. 1:17, Gal. 3:11 oli tullut taivaanavaimeksi. Jo Aabrahamin kertomuksissa usko luetaan vanhurskaudeksi, siihen profeetat ovat viitanneet yhä uudelleen pappien harmiksi ja temppelin uhripalveluksen ohitse. LXX kääntää kyseisen lauseen toisin päin: Vanhurskas saa elää, koska Herra Jumala pysyy uskollisena. Molemmat riisuvat teot. Se on oikeastaan syvin mahdollinen paasto, että ihminen luopuu kaikista ansiomahdollisuuksista Jumalan edessä. Uskokaan ei ole silloin suoritusta, vaan se nousee siitä, että ihminen tarttuu ja luottaa Jumalan uskollisuuteen. Vaikka Jumala näyttäisikin hirmuiselta, hänen sanansa syntyy lihaksi, tulee ihmismuotoon. Jumala sana vie määränpäähän, päämäärään, perille. Paasto riisuu meiltä röyhkeyden ja väärämielisyyden ja asettaa olennaiseen: Vanhurskas saa elää uskosta. Se riittää. Se kelvatkoon meille.