1. joulupäivä, Luuk. 2:1-20, Tomi Karttunen

Tomi Karttunen
Kangasala

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Jo tuolloin siis joulu ja verot kuuluivat yhteen. Taas ovat monet tänäkin vuonna ostaneet lahjoja palautusrahoilla. Jotkut vastaavasti ovat joutuneet kiristämään vyötä jälkiverojen takia. Historiantutkijoiden mukaan keisari Augustuksen osakseen saamaa jumalallista palvontaa edisti se, että Caesarin ja Augustuksen toimet verotuksen järjestämiseksi tuntuivat helpotuksilta juuri itäisen Välimeren alueilla – kuten Israelissa – , jotka olivat maksaneet raskaimman laskun Rooman tasavallan lopettaneiden sotien aiheuttamista rasituksista. Kaupunkien itsenäistäminen verokysymyksissä rajoitti roomalaisten keinottelijoiden mahdollisuuksia. Rahoja käytettiin enemmän siellä, mistä niitä oli kerättykin. Augustus asetti näet prokuraattoreita valvomaan veronkerääjiä ja publikaaneja. Verotusmuotona olivat myös työsuoritukset, joiden avulla voitiin huolehtia esimerkiksi kuuluisan roomalaisen tieverkon tekemisestä. Vallitsi pax romana, roomalainen rauha. Augustus julisti aloittaneensa uuden kultakauden.
Tällaista siis oli keisarillinen valtakunnanpolitiikka Juudeassa siihen aikaan. Reaalipoliitikkona Augustus rakensi julkisuuskuvaansa esiintymällä valtakunnan itäisissä osissa enemmän alamaistensa kanssa ´keskustelevana´ armollisena hallitsijana ja läntisissä osissa taas voittoisana sotapäällikkönä ja valloittajana. Jo parisen tuhatta vuotta sitten globalisaatio eli maapalloistuminen oli hyvässä vauhdissa. Maailmankuva tosin oli suppeampi kuin tänään ja ohjaileva käsi – keisarin valta – selkeämmin nähtävissä. Kartassa oli vielä valkeita läiskiä. Israelissa hallitsi kovalla kädellä Rooman keisareiden vasalli Herodes Suuri. Toimelias rakennuttaja, mutta väkivaltainen ja lähimpiäänkin kohtaan sairaalloisen epäluuloinen puhdistaja, diktaattori. Hän ei ollut täysiverinen juutalainen ja uskonnollisuutensa kaikesta päättäen etupäässä seremoniallista.
Syntyy mielikuva tuota aikaa ja omaamme vertailtaessa, että historia todella ainakin osittain aina toistaa itseään. Kulunut vuosisata on ehkä aivan erityisellä tavalla osoittanut, kuinka täydellistä kuuliaisuutta vaativat maailmanmahdit, joita on rautakoroin ja mahtikäskyin hallittu, yksi toisensa jälkeen ovat osoittautuneet sisäisesti mädännäisiksi ja uskottomiksi ihanteilleen. Oli periaateohjelma sitten minkälainen hyvänsä, käytännössä diktatuurit muistuttavat toisiaan. Hienoinkaan sivistys ja korkea, kukoistava kulttuuri ei suojele pitkän päälle. Ennen pitkää toisinajattelijat kuitenkin pitää vaientaa. Kuinka ajankohtainen onkaan ollut ja yhä on toivon sanoma, jota profeetta Jesaja julistaa: ”Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan, valjaat, jotka painavat olkapäitä, ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat, niin kuin murskasit Midianin vallan. Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat, kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi. Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille.” Hänen valtakuntansa perustus ja tuki ovat oikeus ja vanhurskaus nyt ja aina. ”Tämän saa aikaan Herran Sebaotin pyhä kiivaus.”
Joulu kertoo Jumalan rakkaudesta, joka luopuu vallan ulkoisista tunnusmerkeistä totaalisesti: Kaikkivaltias syntyy kaltaiseksemme heikoksi ja haavoittuvaksi ihmiseksi. Ilman eri oikeuksia seimipahnoille epäsovinnaisissa olosuhteissa maksukyvyn osoittamassa paikassa. Kuten Filippiläiskirjeen alennushymnissä sanotaan: ”Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken.”
Tämä tapahtui siihen aikaan. Ajassa. Joulun sanoma ei ole mitään ylihistoriallista spekulaatiota vaan lujasti tähän maailmaan ja sen tapahtumien virtaan, historiaan ankkuroituvaa. Kysymyksessä ei ole vain ajaton, tunnelmallinen tapahtuma vaan alati uusi kertomus elämästämme ajassa. Kerran tapahtuneet pelastushistorian tapahtumat tulevat yhä uudestaan lihaksi ajassa ja paikassa. Tänäänkin kaipaamme Vapahtajaa. Kaipaus ja ikävä on merkki elämästä. Turta tyytyminen vallitseviin olosuhteisiin ja pelokas muutosvastarinta kivettävät meidät. Historiallisen todellisuuden erityisluonne on siinä, että jokainen aika ja tapahtuma on ainutkertainen, vaikka voimme myös paljon oppia ja muodostaa uusia toimintamalleja uusiin tilanteisiin pitkälti aiemmin koetun pohjalta. Pysyvyyden ja muutoksen välinen jännite on elämän keskeinen peruskuvio.
Heiluri on nykymaailmassa kuitenkin heilahtanut jatkuvan muutoksen suuntaan. Jatkuva liikkeelläolo väsyttää, turruttaa ja tekee vauhtisokeaksi. Luovuus katoaa. Elämä muuttuu persoonattomaksi suorittamiseksi. Vapaus virrata vuolaasti vuorokauden ympäri on vienyt mukanaan tarpeellisia suvantopaikkoja. Onneksi joulu sentään on jäljellä. Toisaalta ilman virtausta ja vesin vaihtumista taas kaikki helposti väljähtyy ja kuolee. Leiviskä haudataan käyttämättä sitä niin kuin Jumalan tarkoitus on. Armon virta kanavoi elämää ja energiaa meille ja meistä uupuneihin. Kaipauksesta lähdemme liikkeelle. Vaatimusten virta ilman kannattelevaa voimavektoria puolestaan vie mennessään.
Miten sitten tätä turvallisuuden ulottuvuutta vahvistettaisiin. Liiallinen vapaus näet johtaa vankiloiden ja mielenterveystoimistojen ruuhkautumiseen. Lehdessä kirjoitettiin ”Ehkä tekojen ja konkretiankin aika tulee joskus. Joulu on kauniiden puheiden aikaa.” Lisäisin: Ei vain puheiden aikaa. Sitä paitsi sanallahan on valtaa ja voimaa silläkin, ja kyllä niitä joulumuistamisia, jouluiloa on koetettu monella taholla jakaa osattomille ruoka- ym. pakettien ja joulutervehdysten muodossa. Toisaalta juhlan ja arjen käytännön välillä ei tulisi olla huutava ristiriita. Muutoin sanat kaikuvat kuuroille korville.
Ei kuitenkaan ole aihetta vaipua aivan synkkyyteen, vaikka välittämisen ilmaukset eivät valtavirran muotiin olekaan kuuluneet. On nähty, että vallankumous syö lapsensa. Rakenteiden muutoksetkaan eivät auta jos perusta ei ole kunnossa. Meillä on Suomessa vielä toivoa siinä suhteessa, että saamme hyvinvointiyhteiskunnan toimimaan yhteiseksi hyväksi. Aina pitää muistaa myös oman itsen osuus, vaikka siihen ei saakaan pysähtyä. Onhan ihminen ihminen vain osana ihmiskuntaa. Yksilöä ei ole ilman yhteisöä. Yhteistä vastuuta ei toisaalta tule jakaa epämääräisesti kaikille ja samalla ei kenellekään, mutta ei myöskään vain joillekin. Ne, joille on kauhalla annettu, toimikoot sen mukaan.
Tiedämme suurin piirtein, minkälaista on oikeansuuntainen toiminta. Meitä pitää vain välillä herätellä. Lain alta ei kuitenkaan väellä ja voimalla päästä evankeliumin alle. Ei auta oma hurskaus, ei tietynlainen rukous, ei syntisyydellään rehvastelu, ei tietoinen nöyryys. Kyse on näet armosta. Joulu on ennen muuta armon juhlaa. Jumalan armo Kristuksessa synnyttää sanan kautta joulun sydämiimme. Sana ja sakramentit tekevät seurakunnasta joulumaailman. Ne varustavat arkeen kiitollisuudesta palvelemaan omalla paikalla. Kun lähimmäinen kohdataan lämmöllä, joulun tähti valaisee tuota hetkeä. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. Sinä teet runsaaksi riemun, annat suuren ilon.” Lahjaksi olemme kaiken saaneet. Miksi siis turhaan huolehtisimme. Riittää joka päivälle huolensa ja armonsa.