Kristinusko on vallankumouksellinen uskonto! Se ei kuitenkaan kohdista kärkeään vain joihinkin vallasta juopuneisiin pikkupomoihin ja ryhmittymiin saati rehteihin vallanpitäjiin pikkuasioiden takia vaan käy käsiksi syntyihin syviin ja pahan juuriversoihin asti. Se toimii hyvällä pahaa vastaan. Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Jumalan Poika syntyi, kärsi ja kuoli meidän puolestamme. Ylösnousemuksen aamu koitti sädehtivän kirkkaana tuoden uuden elämän koko luomakunnalle. Ihmisvoimat eivät sitä yksinään saaneet aikaan. Tarvittiin jumalihminen Jeesus Kristus sekä Pyhä Henki, joka Isän lähettämänä herätti Vapahtajamme kuoleman unesta ensimmäisenä tuohon uneen silmänsä sulkeneista.
Latinankielinen Uusi testamentti käyttää haudan suulla olleen kiven pois vierittämisestä sanaa ”revolutio” ja sama sanahan tarkoittaa myös vallankumousta. Kristuksen ylösnousemus vahvisti sen, että synnin, kuoleman ja tämän maailman ruhtinaan vallalta on viety viimeinen sana. Niiden valta on vain epätoivoista kuolinkouristusta suuren suunnitelman näkökulmasta. Silti ihmisen tasolta katsottuna tämä valta on edelleen hyvin todellista, mutta niiden kanssa kamppaileminen ei pääsiäisen ihmeen jälkeen ole enää toivotonta. Pelastus on noussut ylös haudasta ja tuonut iankaikkisen valon myös meidän elämäämme, kun Pelastajan omiksi saamme olla kastettuja ja häneen uskon lahjan kautta voimme turvata kaikessa inhimillisyydessämme.
Tyhjä hauta on yhtäältä ylösnousemususkon syntysija. Ensimmäisinä haudalle ehtivät naiset, jotka hoitivat omaa tehtäväänsä eli olivat menossa voitelemaan kuollutta. He saivat liikkua vapaammin kuin opetuslapset, koska heitä ei koettu kovinkaan suureksi uhaksi vallanpitäjille. Voidaan toki huomauttaa, että miehiksi kuvatut enkelithän olivat ensimmäisinä paikalla viestintuojina, mutta enkelit kuuluvatkin eri luokkaan eivätkä itse asiassa ole sukupuoliolentoja laisinkaan vaan osa näkymätöntä henkimaailmaa.
Jeesuksen lähimmät miesoppilaat eivät menetelleet kovin sankarillisesti pysyessään piilossa, mutta heidän voinee katsoa olleen viisaita ajatellen sitä, että varmasti Jeesuksen kuolemantuomion junailleet henkilöt olisivat mielellään nähneet myös hänen lähimpien kannattajiensa roikkuvan ristillä, hirressä tai vähintäänkin tyrmässä. Näin olisi ajateltu voitavan tukahduttaa kapinaliike alkuunsa, kuten nykyäänkin tavataan tehdä, kun jokin ryhmittymä halutaan tehdä vaarattomaksi. Toisaalta samalla osoitettiin se, että evankeliumin eteenpäin vieminen ei ollut yksin ihmisistä kiinni ja että Jeesuksessa Kristuksessa ei ole miestä eikä naista, vaikka emme kaikki samaan muottiin onneksi mahdukaan.
Evankeliumi on perusluonteeltaan hyvä sanoma ihmisille eikä sen ymmärtämisenkään kannalta ole hyväksi haihduttaa siihen kuuluvaa syntisen ihmisen armahtamisen ajatusta korostamalla todellisuuden vastaisesti viestintuojien yli-inhimillisyyttä, vaikka toisaalta me myös tarvitsemme rohkaisua ja hyviä esikuvia, jotta emme vajoaisi suolattoman ja valottoman valjuuden valtaan. Todellisuudenmukaista on nähdä ihmisen rajallisuus, mutta todellisuudenmukaista on myös nähdä se, että meille on tullut apu, joka myös auttaa tautiin, vaikka oireilu ei tämän elämän aikana päätykään. Katoavaisen tulee kadota tai ainakin muuttua perin juurin, jotta erikoisapua ei enää tarvittaisi. Jos taas kaikki tässä rajallisessa todellisuudessa on rajallista, vaikka esimerkiksi matematiikassa jokin lähestyisi aina pakenevaa laskennallista äärettömyyttä, on turha vaatia keneltäkään rajatonta täydellisyyttä itsessään.
Rajallista, suhteellista täydellisyyttä kyllä voidaan tavoitella, jos vain tiedostetaan omat rajat. Ongelma on kuitenkin siinä, että me emme näe synnin koko todellisuutta ilman Jumalan luomattoman armon valoa, joka näyttää taivaan Isästä erossa elämisen todellisuuden. Jumalan tahdon mietiskelyssä on näin ollen kyse oman elämän ja persoonan paremmasta tuntemisesta. Jos se, mitä löydämme, ei miellytä, on se hyvä, jos se johtaa kohti parempaa. On kuitenkin opittava tekemään ero ihmisen sekä hänen tekojensa ja ominaisuuksiensa välillä. Jumalan käskyt ajavat aina sen ihmisen asiaa, joka pimeydessä on. Hän ei halua musertaa tuota rakkaudella luomaansa persoonaa vaan saattaa hänet vapauteen, jossa voi elää rauhassa ihmisen elämää yhdessä toisten kanssa oman luomisessa saadun arvonsa tuntien – arvon toisillekin antaen.
Nöyryys Jumalan edessä ei merkitse ihmisen nujertamista vaan hänen pysäyttämistään Luojansa, oman sisimpänsä ja elämänpiirinsä ääreen sellaisena kuin se on, jotta voitaisiin nähdä, mikä on vialla, mitä voidaan korjata ainakin ajan kanssa ja mikä voidaan jättää Vapahtajan kannettavaksi. Elämän ylösnousemus voi tätä elämää ajatellen merkitä esimerkiksi sitä, että vaikkapa työuupumuksen myötä havahtuu pohtimaan sitä, mikä on tärkeää. Työ ei tekemällä lopu eikä arvonannon janoamisella ole loppua, jos kaivatun hetkellisen tyydytyksen lähde on ihmisten kiitos ja kateus. Eteenpäin pyrkiminen voi toki sopivissa määrin olla oman ja toisten elämän kannalta hyvä, mutta päämäärän olisi hyvä yleensä olla sen kokoinen, että sen voi ainakin likipitäen saavuttaa polkematta epärehdisti muita.
Poikkeukselliset kutsumukset vain vahvistavat säännön ja osoittautuvat usein sellaisiksi, ettei itse ole voinut tällaista suunnitellakaan. Kaikki vain tapahtui Jumalan armosta, kuten monesti voidaan jälkikäteen sanoa. Kuten sanoo Paavali päivän kirjetekstissä 1. Korinttilaiskirjeestä: ”Olenhan apostoleista vähäisin enkä edes ansaitse apostolin nimeä, koska olen vainonnut Jumalan seurakuntaa. Mutta Jumalan armosta minä olen se mikä olen, eikä hänen armonsa minua kohtaan ole mennyt hukkaan. Olen tehnyt enemmän työtä kuin kukaan heistä, en tosin minä itse, vaan Jumalan armo, joka on ollut voimani.”
Ne lähimmät apostolit olivat tyhjän haudan todistajia, mutta Paavalin julistuksessa ei haudalla ymmärrettävästi ole niin suurta merkitystä, koska hän oli kohdannut Ylösnousseen vainooja-Sauluksena Damaskon tiellä. Hänen vakuuttumisensa perustui siis kohtaamiseen Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeen. Me muutkin olemme tässä mielessä samassa asemassa kuin Paavali. Vasta uskon silmin voimme nähdä Jumalan läsnäolo historian tapahtumissa. Sitä ei mikään historiallinen todistusaineisto sinällään saa aikaan, vaikka se voi meitä vahvistaa. Kohtaamme ylösnousseen useimmat ensimmäisen kerran kasteemme hetkellä. Hän asettuu meihin asumaan ja ruokkii kasteopetuksen, sanan ja ehtoollisen kautta meissä syntynyttä uutta ihmisyyttä. Herran rukouksen innoittamina saamme pitää myös rukoillen yhteyttä Isään Pojan kautta Pyhässä Hengessä. Näin ylösnousemuselämä saa meissä sijaa, vaikka rikkinäistä ihmisyyttämme emme pääse pakoon tässä elämässä. Opimme kuitenkin olemaan viisaampia oman itsemme ja elämän suhteen, kun pidämme yhteyttä elämän antajaan, joka elää ja vaikuttaa ja armossaan on Poikansa matkakumppaneillekin valmistanut tien ja sijan siellä, missä kirkastetussa ruumiissa vietetään ylittämätöntä ilojuhlaa.