1. pääsiäispäivä, Matt. 28:1-8, Martti Vaahtoranta

1.
Sinä yönä ei paljon nukuttu. Lyhyiksi olivat jääneet myös edelliset yöt. Ihan viimeksi oli pidetty pienellä joukolla juhlat. ”Ne kaksitoista” olivat nauttineet Jeesuksen kanssa unohtumattoman illallisen. Siihen ehtoolliseen palattaisiin vielä usein.
Takana oli pitkiä päiviä temppelissä ja Jerusalemin kaduilla, kiivaita yhteenottoja Jeesuksen ja kirjanoppineiden sekä fariseusten välillä, raskaita opetuspäiviä kansan parissa, innostuneita ihmisiä, mutta myös epäileviä katseita ja selvästi havaittavaa vaaran tuntua. Se piti opetuslapset varuillaan. Koko ajan he olivat kaikessa mukana, ne kaksitoista apostolia, mutta myös laajempi Jeesuksen seuraajien joukko.
Nuoremmat jaksoivat paremmin. Pietari ja muut joukon vanhemmasta väestä alkoivat kuitenkin väsyä tähän kaikkeen. Onneksi oli tosiaan se ihmeellinen juhla, joka Jeesuksen pyynnöstä järjestettiin eräässä tutussa majatalossa, sen yläkerran ruokasalissa! Mutta sekin päättyi surullisesti. Juudas, yksi heistä, jätti joukon ennen aikojaan. Ja kun kiitosvirren jälkeen lähdettiin Getsemanen puutarhaan kävelemään ja kun Jeesus palasi pidettyään rukoukset vähän kauempana ja herätti heidät, pitkien päivien ja lyhyiden öiden rasittamat, ja kun hyvä ateriakin painoi silmiä umpeen – silloin, yhtäkkiä, olikin helvetti valloillaan.
2.
Juudas, se petturi, tuli takaisin tuoden perässään isoa joukkoa. Sillä oli soihdut käsissä ja seipäät aseina, ja miekkojakin näkyi. Eivät uskaltaneet päivällä tehdä mitään, mutta pimeän turvin tulivat, nuo ylipappien kätyrit.
Eikä siitä, mitä sen jälkeen tapahtui, haluttaisi puhua ollenkaan. Vielä kerran piti yrittää olla mies ja miekalla puolustaa rakasta Jeesusta, mutta senkin Hän kielsi. Ja sitten vain luikittiin pakoon.
Paitsi Pietari, joka oli rohkea mies. Pietari seurasi Jeesusta ylipapin kartanolle. Mutta sitten hänkin kielsi – Hän vasta kielsikin! Hän kielsi sen saman Herran, jota hän vain vähän aikaisemmin oli vannonut seuraavansa elämässä ja kuolemassa. Kirota täräyttäen hän luikki tiehensä ja väitti, että koko Nasaretin Jeesus oli hänelle täysin tuntematon ja samantekevä äijä. Ja samalla lauloi kukko.
Nyt opetuslapset seisoivat elämänsä raunioilla. Juudas oli jo tappanut itsensä. Johannes oli ollut vielä ristin juurella, kun Jeesus kuoli, mutta hänkin liittyi muiden seuraan. He häpesivät, heitä kadutti, he pelkäsivät.
Kaiken he olivat panneet Jeesuksen varaan ja nähneet loistavan tulevaisuuden edessään. He olivat jo ehtineet kokea valtavia asioita. Kolme ihmeellistä vuotta oli heidän takanaan.
Mutta nyt Jeesus oli kuollut. Hänet oli häpeällisesti tapettu. Ja hekin pettivät Herransa. Silti he saivat nyt pelätä Herransa kohtaloa omalla kohdallaan. Samalla piti kantaa syyllisyyden hirveää taakkaa. Piti hävetä kasvojaan niin Jumalan kuin ihmistenkin edessä.
Parasta, mitä enää voi toivoa, oli jotenkin yrittää palata kotikulmille ja alkaa elää niin kuin ennenkin. Olihan siellä perhe ja entiset työt. Ehkä hiljalleen kaikki unohtuisi vuosien vieriessä toisiaan samanlaisina seuraten. Mutta lopulta olisi nuorimmillakin heistä edessään kuolema, pimeys, kaiken loppu, joka ei ole loppu, vaan jotakin, mitä ei uskalla edes ajatella se syyllisyys niskassaan, jota opetuslapset nyt kantoivat.
3.
Jeesusta seuranneella naisväellä eivät asiat olleet sen paremmin. He olivat antaneet houkutella itsensä johonkin, mitä ei oikeastaan olisi voinut eikä saanut tehdä: he olivat julkisesti liittyneet Jeesuksen seurueeseen, kulkeneet Hänen kanssaan, kuunnelleet Hänen opetustaan ja pitäneet Hänestä huolta. Ja olihan Jeesuksen opetuslasten joukossa myös heidän omia poikiaan ja sukulaisiaan! Eikä tässä kaikessa ollutkaan mitään kummallista eikä mitään väärää niin kauan kuin he olivat Jeesuksen seurassa, päinvastoin. Oli ollut helppo hengittää ja kulkea pää pystyssä, kun Jeesus kulki edellä.
Mutta nyt oli kaikki toisin. Jeesus oli poissa, ja tuntui siltä kuin mennyt elämä ja ympäröivän yhteiskunnan odotukset, syyttävät katseet ja ivalliset huomautukset kietoisivat heidät hämähäkin tavoin verkkoonsa. Se pyhä, onnellinen aika, jota he olivat viettäneet, se ihmeellinen ja uusi kokemus armosta, anteeksiantamuksesta, arvokkuudesta ja arvostuksesta, jonka Jeesus oli tuonut heidän elämäänsä, se oli vaihtumassa pohjattomaan häpeään. Teki mieli liikkua vain öisin ja vetää silloinkin huivin reuna kasvojen eteen. Kuinka tästä eteenpäin?
Silti Jeesuksen seurueessa liikkuneet naiset säilyttivät toimintakykynsä. Naisten on pakko! Muuten lapset jäisivät vaille ruokaa ja märissään itkemään. Kun miehet, nuo vahvat ja viisaat, jäivät lamaantuneina, hartiat läjässä ja peloissaan pälyillen istumaan suljettujen ovien taa, piti naisten huolehtia siitä, että elämä jatkui sittenkin, vaikkei se enää tuntunut jatkuvan.
Sillä eihän Herraa Jeesusta, heidän hyvää Opettajaansa, sentään jätettäisi ilman sitä viimeistä palvelusta, joka rakkaan vainajan ruumiille aina tehtiin. Golgatan kaaoksen jälkeen kaikki oli jäänyt kesken. Nyt, pitkän, surullisen sapatin mentyä ja aamun valjetessa, viimeinen palvelus olisi suoritettava loppuun ja sitten vasta alettava pohtia, mitä oman elämän raunioille ehkä voisi rakentaa – ja hiljalleen surren unohdettava Jeesus, johon uskottiin, johon luotettiin ja joka antoi niin paljon, antoi synnit anteeksi ja arvon arvottomalle. Mutta mitä merkitystä sillä oli enää nyt, kun Hän oli kuollut?
4.
Mukana naisten seurueessa ei näytä olleen Jeesuksen äiti. Ehkä hän ei jaksanut, sillä häneen sattui kaikkein eniten. Nyt hän tiesi, mitä tarkoitti, kun kauan sitten, eräänä onnellisena päivänä vanha Simeon oli sanonut: ”Ja sinunkin sielus lävitse pitää miekan käymän.“
Heitä oli ollut kolme, rakas edesmennyt Joosef, hän itse aivan nuorena äitinä ja pieni vauva Jeesus. Nyt se sama Jeesus, hänen esikoisensa, makasi hirveästi runneltuna haudassa. Maria ei saanut silmistään kuvaa, joka oli kuin palanut hänen sieluunsa hänen seistessään yhdessä nuoren Johanneksen kanssa ristin juurella. Totisesti oli miekka silloin särkenyt hänen sydämensä! Eikä hänestä ollut nyt lähtijäksi, kun toiset naiset laittautuivat hämärissä hänen Poikansa haudalle.
5.
Ehkä Jeesuksen äiti oli siellä, missä Hänen opetuslapsensa kyhjöttivät masentuneen hiljaisuuden keskellä, lukittujen ovien takana, piilossa ja peloissaan. Silloin, yhtäkkiä, oveen koputettiin. Maria nosti päänsä ja näki, että päivä oli jo pitkällä. Sisään tunkeutuvat valonsäteet sattuivat väsyneisiin silmiin. Päätä särki huonossa asennossa torkutun yön jälkeen, sikäli kuin uni oli ylipäätään tullut silmään. Mutta ulkona näytti olevan kirkas kevätpäivä.
Oveen koputettiin yhä. Siihen suorastaan jyntättiin, ja aina vain kovemmin! Sitten kuului kuiskaus, joka oli melkein huuto: ”Avatkaa, me täällä!”
Ai niin! Nuoremmat sisaret olivat lähteneet hämärissä haudalle. Mutta miksi he noin kiivaasti jyskyttivät oveen?
Joku miehistä nousi siitä nurkasta, jossa hän oli yrittänyt torkkua. Hän käveli silmiään siristellen ovelle, nosti paikoiltaan teljen ja avasi varovasti – ja melkein kaatui, kun ovi aukesi.
Ovi lensi selälleen, ja huoneeseen tulvahti käsittämättömän kirkas kevään valo, lintujen laulua ja kukkien tuoksua. Valon mukana tulivat Maria Magdalena ja ne toiset, jotka olivat hänen kanssaan lähteneet hämärissä haudalle. Valo loi heidän ympärilleen ikään kuin kirkkaan kehän. Oli kuin joukko enkeleitä olisi tullut ovesta pimeään huoneeseen – Jumalan sanansaattajia maailmasta, jonka jo luulimme kuolleen ja jota emme uskoneet enää olevan olemassa.
Mutta siinä olivat nyt ne sisaret, jotka aamulla lähtivät haudalle. He löivät oven kiireesti takanaan kiinni, mutta huoneeseen ei silti tullut pimeää. Naisten kasvot loistivat jollakin selittämättömällä tavalla. Siinä oli hämmästystä, pelkoakin, mutta samalla merkillistä valoa ja iloa, joka sai huoneessa olijat pysähtymään niille sijoilleen ja kiinnittämään katseensa sisään tulleisiin sisariin.
Maria, Jeesuksen äiti, tunsi yhtäkkiä veren nousevan poskilleen ja sydämensä alkavan sykkiä aina vain taajemmin ja taajemmin. Pietari, tuo järkäle mieheksi, näytti ottavan tukea pöydästä, joka oli huoneen keskellä, ja yksi nuoremmista miehistä melkein kaatui ja jäi nojaamaan seinään, kun joku naisista vihdoin sai henkeä haukottuaan ja ikään kuin itsekin kauhuissaan, mutta silti käsittämättömän ilon vallassa sanotuksi:
”Jeesus elää! – Jeesus on noussut kuolleista! Hän on ylösnoussut! Hän on totisesti ylösnoussut.”
Kaikki jähmettyivät paikoilleen. Väri vaihtui Marian kasvoilla, ja Pietari näytti enää vain vaivoin pysyvän jaloillaan. Seinän vieressä joku lysähti pelkkää hämmästystään maahan istumaan.
Ja vain vaivoin ja kauan yritettyään Pietari sai vihdoin sanotuksi Maria Magdaleenalle: ”Mitä on tapahtunut! Kerro oikein tarkasti”
Ja Maria kertoi. Hän kertoi kaiken maanjäristyksestä, poisvieritetystä kivestä, enkelin sanomasta, tyhjästä haudasta, Jeesuksen viestistä, joka hänen piti välittää opetuslapsille. Maria kertoi kaiken juurta jaksain ja tuskin hengittäen välissä – ja toiset vahvistivat Marian kertomuksen silmät peljästyksestä ja ilosta loistaen.
6.
Nyt Maria kertoo sen meille. Hän kertoo sen meille, jotka jäimme perjantaina Golgatan kauhujen keskelle, mutta sielläkin kuulimme Jeesuksen suusta: ”Se on täytetty.” Hän kertoo sen meille, joiden elämässä on enemmän raunioita kuin rakennuksia, mutta olemme silti tulleet tänä aamuna etsimään Häntä, joka perjantai-iltana laskettiin haudan lepoon. Maria kertoo sen meille, Maria kertoo, että ”Jeesus elää” – mutta uskommeko me hänen todistuksensa?
Pietari ei vielä uskonut. Kuka nyt uskoisi muutaman naisen kertomusta? Se ei Pietarin eikä muiden opetuslasten maailmassa paljon painanut – ei vielä.
Enemmän olisi painanut maallisen esivallan sana, sen vihatun Rooman armeijan, joka piti järjestystä yllä Jerusalemissa. Nyt sille oli annettu tehtäväksi valvoa, että kaikki menee, niin kuin oli sovittu ja tarkoitettu. Ei kulunut hetkeäkään, ettei esivalta olisi ollut paikalla. Se oli naulitsemassa Jeesusta ristille, se valvoi ja tarkisti, että Jeesus oli todella kuollut, kun Hänet otettiin ristiltä, ja sotilasvartio asetettiin vielä Hänen haudalleen, joka sinetöitiin huolellisesti.
Eikä todella kuulostanutkaan kovin uskottavalta se juttu, jota myöhemmin leviteltiin: että koko sotilasosasto olisi kuorsannut hurskaan unta samaan aikaan, kun opetuslasten urhea joukko olisi pimeän turvin ja esivallan ankaria sanktioita uhaten hiippaillut paikalle, murtanut sinetin ja hirveän kolinan kanssa siirtänyt paikoiltaan massiivisen ovipaaden, ja että he sitten olisivat miehissä vieneet Jeesuksen ruumiin jonnekin, mistä sitä ei tähän päivään mennessä ole löytynyt – ja puhun nyt näistä meidän päivistämme. Semmoisia jekkuja ei tavallisesti tehty Rooman armeijan nenän edessä. Ja kuinka opetuslapset olisivat siinä tilassa, jossa he olivat, ja siinä tilanteessa, jossa heillä ei ollut muuta tukenaan kuin jokin Jeesuksen viittaus ”kolmanteen päivään”, jona Hän nousisi kuolleista ja jota he eivät koskaan ymmärtäneet, kuinka he olisivat heti sen perään, kun heidän rikas tukijansa Joosef Arimatialainen oli ystävällisesti antanut hautansa käyttöön, lähteneet varastamaan sieltä Jeesuksen ruumista. Ja mitä he olisivat ruumiilla tehneet?
Esivalta siis joutui todistamaan, että oli tapahtunut jotakin, mitä ei osattu selittää. Ainoa, mitä hautaa vartioineen osaston päällikkö saattoi vieläkin vähän vapisten raportoida esimiehelleen, oli kokemus jotenkin lamaannuttavasta valosta ja voimasta, joka tainnutti heidät, ja sen jälkeen he näkivät vain avatun ja tyhjän haudan. Jeesusta he eivät nähneet.
Eivätkä he voineetkaan nähdä Häntä! Sillä hetkellä, jonka yksin Jumala tietää, Herra Jeesus oli Jumalan voimalla herännyt kuoleman unesta ja noussut uuteen elämään, ei enää siihen, johon Lasarus sai palata, vaan uuteen, taivaalliseen kirkkauteen uudessa ruumiissa, joka oli silti se sama, joka haudattiin kallion sisään. Hän oli yksinkertaisesti jättänyt käärinliinansa niille sijoilleen, joilta ne sittemmin löydettiin, ikään kuin niiden sisältä olisi ruumis vain haihtunut ilmaan, noussut niiden läpi ja niihin koskematta kiviseltä sijaltaan. Ja niin Jeesus todella teki kulkien myös vielä suljetun haudan läpi uuden viikon ja Jumalan uuden maailmanajan ensimmäiseen päivään.
Kukaan ei siis nähnyt, kun Jeesus nousi kuolleista. Kun naiset tulivat haudalle, Hän oli jo jättänyt taakseen kuoleman kauhut ja kahleet. Ei enkeli avannut hautaa auttaakseen Jeesusta sieltä ulos, vaan näyttääkseen hänen sisarilleen tyhjän haudan ja kertoakseen, että Hän oli noussut kuolleista, että Hän eläisi aina ja ikuisesti ja että Hänellä ja vain Hänellä olisi kuoleman ja tuonelan avaimet ja että Hänen sisartensa olisi mentävä todistamaan tapahtuneesta Hänen veljilleen ja kertomaan opetuslapsille, mihin heidän oli mentävä kohdatakseen Herransa.
7.
Mutta opetuslapset eivät vielä uskoneet naisten todistusta. Uutinen oli liian suuri, liian ihmeellinen, jotta he olisivat vielä voineet ottaa sen vastaan. Mutta se oli tosi, ja he tulivat sen vielä näkemään. He tulivat itse omin silmin näkemään Herran, puhumaan ja syömään Hänen kanssaan, kun aika olisi. Ja se aika oli pian.
Uutinen Jeesuksen ylösnousemuksesta on tänäänkin tosi. Se on varmasti tosi. Jeesus on varmasti noussut kuolleista. Syntimme on varmasti sovitettu, kuolema on varmasti kukistettu, Taivas on varmasti auki meille, syntisille. Pyhässä Kasteessa meidän syntimme on hukutettu Kristuksen kuolemaan, ja samassa kasteessa meidät on liitetty Hänen ylösnousemukseensa. Siinä meidät on herätetty uuteen elämään uskossa, toivossa ja rakkaudessa Hänen kanssaan ja Hänen sanansaattajinaan.
Usko siis enkelin sanat! Usko enkelin sana, kun kuulet sen juuri nyt!
Usko myös niitä rakkaita sisaria, jotka tulevat haudalta ja sanovat: ”Herra elää! Hän on totisesti ylösnoussut!”
Tuokaa, rakkaat sisaret, tätä sanomaa meille, paimenille, jotka usein peloissamme värjöttelemme lukittujen ovien takana! Uskokaa, rakkaat veljet, te, joille on annettu perheessä papin ja paimenen virka, uskokaa vaimojanne ja rakkaita sisarianne uskossa, kun he vakuuttavat teille: ”Herra elää! Hän on sinunkin syntisi sovittanut ja nostanut sinut kuoleman kuilusta uskon kalliolle ja tahtoo vahvistaa sinua tehtävässäsi!”
8.
Rakkaat veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa! Tämä päivä on vuoden riemullisin päivä! Tämän päivän, Jeesuksen todellisen ylösnousemuksen varassa lepää koko meidän elämämme. Sen varassa uskallamme myös kuolla. Pyhä Paavali sanoo: ”Jos meillä ainoastaan tässä elämässä on toivo Kristuksen päälle, niin me olemme viheliäisemmät kaikkia muita ihmisiä.“ (1. Kor. 15:19) Se on totisesti totta! Mutta vielä enemmän, vielä tuhannesti enemmän totta on se, mitä hän jatkaa: „Mutta nyt on Kristus kuolleista noussut ylös ja on tullut uutiseksi nukkuneiden seassa.“ (1. Kor. 15:20)
Niin on meidän syntimme sovitettu, velkamme maksettu ja tie avattu valoon ja kirkkauteen Jumalan keväässä, siinä, joka päättyy suveen, joka ei koskaan lopu! Tässä pääsiäisen valossa tahdomme huomenna ja seuraavina pyhinä kulkea yhdessä opetuslasten kanssa sinne, missä Jeesus haluaa itsensä kohdattavan ja missä lopulta myös epäilevä Tuomas lankeaa polvilleen ylösnousseen Herran edessä. Kuitenkin jo nyt saamme uskossa luottaa enkelin ilmoitukseen ja sisarten todistukseen ja siihen, että ylösnoussut Herramme varmasti on läsnä ja keskellämme ja että Hän kohta antaa kärsimyksensä ja ylösnousemuksensa ihanan hedelmän, pyhän ruumiinsa ja verensä meille syödä ja juoda syntiemme anteeksiantamukseksi ja voimaksi ja iloksi siinä uudessa elämässä, johon Hän meidät omassa pyhyydessään ja puhtaudessaan lähettää! Amen.