Rakkaat kristityt;
tänään tässä saarnassa haluan poikkeuksellisesti pysähtyä päivän ensimmäisen lukukappaleen äärelle. Palaamme siis aivan Raamatun alkulehdille. Raamattuhan alkaa niin kutsutuilla alkukertomuksilla. Kertomukset ovat vanhoja. Ne eivät ole biologiaa, ne eivät ole historiaa – ne ovat jotain muuta. Ne ovat varhaisia kertomuksia siitä, miksi kaikki on olemassa ja miksi asiat ovat nyt niin kuin ne ovat. Alkukertomuksissa kerrotaan maailman luomisesta, paratiisista, lankeemuksesta, ensimmäisestä veljesmurhasta jne.
Nuo ikiaikaiset kertomukset kertovat jotain aivan oleellista elämästä. Ja tänään haluan pysähtyä tutun syntiinlankeemuskertomuksen äärelle. Sehän on tuttu. Muistamme kyllä kertomuksen siitä kuinka käärme houkutti Eevan antamaan kielletyn hedelmän Aatamille – joka söi.
Kaikki alkaa paratiisista – ajasta, jolloin kaikki on hyvin. Mutta kertomus päättyy siihen, ettei mikään tunnu olevan hyvin – ihminen on karkotettu tuosta onnellisesta tilasta. Olemassaolo on muuttunut kiroukseksi.
Syntiinlankeemuskertomus on kertomus ihmisen muuttumisesta. Käärme on houkutellut. Ihminen on suostunut houkutukseen. Jumalan käsky on rikottu. Yhteyteen on tullut särö.
Jumala tulee paratiisiin – aiemmin se oli merkinnyt keskustelua ihmisen kanssa. Mutta nyt jotain on muuttunut. Ihminen on lähtenyt pakoon. Hän huomaa olevansa alasti ja häpeää alastomuuttaan – jota siis ei aiemmin ollut hävennyt ja niin hän pakenee paratiisin puiden sekaan. Alastomuus on enemmän kuin olla vaatteitta. Mitä tapahtuu, jos paljastun sellaisena kuin olen? Häpeä on astunut kuvaan mukaan.
Jumala palaa paratiisiin ja kysyy: ”Missä sinä olet?”
Ei Jumala esitä kysymystä siksi, etteikö hän tietäisi, missä ihminen on. Mitä sinä tänään vastaisit? Missä sinä olet? Missä olet elämässäsi? Ei Jumala siihen vastausta tarvitse – minä tarvitsen oman vastaukseni ja sinä tarvitset omasi. Missä olet? Mitä sinulle kuuluu? Mitä sinulle on tapahtunut?
Vastaus voi olla: ”En tiedä!?” Jos niin, se kuvaa mitä parhaiten sitä, kuinka eksyksissä me ihmiset voimme itseltämme olla. Emme tavoita edes itseämme.
Jumalan kysymys syntyy huolesta. Jumalan kysymys syntyy rakkaudesta. Hän ei ole muuttunut – hän rakastaa edelleen luotuaan. Hän on huolissaan. Jotain on nyt vialla. ”Missä sinä olet?”
Ihminen pakenee. Ihminen häpeää itseään.
Kun ihminen aiemmin oli kokenut Jumalan läsnäolon lohdutuksena, ilona ja rohkaisuna – hän alkaakin kokea tuon läsnäolon pelottavana, paettavana, uhkauksena jopa kirouksena. Ihmisen mieli on muuttunut.
Nykyään ei ole muodissa puhua synnistä – ei ehkä pahuudestakaan. Mutta tästä on kysymys. Häpeä ja syyllisyys ovat kokemuksia, jotka taidamme itse kukin tunnistaa omassa elämässämme. Ne kertovat ihmisen onnettomuudesta. Ne kertovat arvottomuuden kokemuksesta ja elämän merkityksettömyyden kokemuksesta. Jotain on särkynyt. Vain jonkinlainen kaipaus paratiisin ihanuuteen on säilynyt – usko siihen, että joskus kaikki oli hyvin – tai että ehkä joskus kaikki tulee vielä olemaan hyvin.
Syntiinlankeemuskertomus on kertomus siitä, että joskus ihmisen historian alkuhämärässä tapahtui jotain. Ihminen vieraantui Luojasta – ja samalla itsestään – ja alkoi hävetä itseään. Jotain on tapahtunut kauan sitten – jos kaipaat siitä todistetta, lue päivän lehdet ja kuuntele uutiset. Ihmisten maailmassa on jotain pahasti pielessä.
Kertomuksen eräs juoni on vielä sekin, että mies sysää syyn ensiksi naiselle – ja lopulta Jumalalle, joka oli naisen antanut. Ja nainen vierittää syyn käärmeelle. Vastuu ei ole minun – vastuu on aina jonkun toisen.
Syntiinlankeemuskertomus kätkee sisälleen paljon sellaisia juonteita – jotka tuntuvat kovin arkisilta tämän päivän elämässä.
Päivän evankeliumi avaa eteemme toisenlaisen kertomuksen kiusauksista. Jeesus on paholaisen kiusattavana – mutta hän torjuu kiusauksen. Hän tuli ihmiseksi – ja ihmisenä osalliseksi ihmisten kiusauksista ja koettelemuksista.
Kun me paastonajan myötä käymme seuraamaan Kristuksen kärsimystietä – se tie alkaa tästä. Kristus kantaa ihmisyyden kuorman. Hän suostuu näkemään nälkää, hän suostuu siihen, että Jumala on Jumala ja ihminen on ihminen.
Miksi? Että meille olisi tie auki paluuseen olla ihminen. Olla sinä. Ja olla minä. Häpeämättä. Pakenematta. Jumalan edessä paljaana – hänen rakkautensa ei kadonnut ihmisen langetessa.
1. Moos. 3: 1-19