1. paastonajan sunnuntai, Mark 1: 12 ja 13, Juha Parjanen

”Aina hauskaa olla pittää..” taidetaan sanoa vanhassa laulussa. Ja kyllä, kyllähän ilo on olennainen asia tätä matkan tekoa. Kunnon nauru piristää ja virkistää, totisesti. Ennen muuta hyvien ystävien kanssa iltaa istuttaessa on kiva jutustella niitä näitä ja naureskella elämän sattumuksille ja tapahtumille. Ja niitähän riittää – joskus jopa se vahingonilo on parasta iloa, totisesti. Tosin siinä on omat rajoitteensa, pitää myös ymmärtää se, milloin vilpitön toisen erehdykselle naureskelu menee loukkaamisen puolelle.
Huumori ei ole ykstotisten lajia ensinkään – se on hyvin vakavasti otettava asia, koska siinä, missä kunnon nauru vapauttaa, siinä se myös voi satuttaa.
Puhumattakaan siitä, että osaisi nauraa itselleen ja omille edesottamuksilleen. Se se vasta vaikeaa onkin – joskus suorastaan mahdotonta.
”Aina hauskaa olla pittää…”, niin olen viime vuosina törmännyt siihen, että aika monet, etenkin itseäni hieman nuoremmat ajattelevat niin, että elämän pitää olla kivaa. Elämän pitää kivaa, elämän pitää olla hauskaa – kaiken elämässä pitää olla vain hauskaa, kivaa, fantsua. Ja sitten kun elämän todellisuus, sen arki iloineen ja suruineen hyppää silmille, niin sitten mikään ei olekaan hauskaa. ”Tää ei oo kivaa”, sanoo nuori ihminen ja menettää pahimmillaan otteensa elämään.
En tiedä, mistä monet nuoret ovat ammentaneet tällaisen elämänmallin, jonka lähtökohtana on vain se, että minulla pitää olla vain hauskaa ja kivaa. Minulla oli ilo olla pari viikkoa sitten Teknologiateollisuuden ja Metalliliiton yhdessä järjestämässä tilaisuudessa, jossa katseltiin viennillemme elintärkeän teollisuuden nykyisiä ja tulevia näkymiä. Oli hyvin mielenkiintoista kuunnella sekä työnantaja- että työntekijäpuolen ajatuksia ja heidän näköalojaan. Erityisesti erään konepajan pääluottamusmiehen ajatuksia oman työnsä näkökulmasta. Yllättävää kyllä, hänen puheessaan tuli vastaan sama asia: heille tulee nuoria ihmisiä työhön – mutta kun töissä ei aina olekaan kivaa, siinähän jopa joutuu tekemään otsansa hiessä töitä, se ei olekaan kivaa. Mitä tekeekään osa näistä ammattiopintonsa suorittaneista nuorista ”rautakourista”? He lyövät hanskat naulaan – ”tää ei oo kivaa, en mie viiti”.
Milloinkos työntekimisestä on tullut vain kivaa? Ei se ole tämä papinkaan duuni aina vain kivaa ja ruusuilla tanssimista, vaikka siistiä sisätyötä onkin. Seisopa muutaman päivän vanhan lapsen arkun äärellä, ja mieti, millaiset tunteet myllyrtävät vastapäätä olevien ihmisten sydämissä ja tunnet kuin sydän nousee omaankin kurkkuun ja vielä pitäisi osata sanoa jotain merkityksellistä näille ihmisille suuren surunsa keskellä. ”Elämä on kuolemista” laulaa Juice Leskinenkin.
Ja valitettavasti edelleen pätee vanha sana ”kovalla työllä sinun on hankittava elantosi niin kauan kuin elät”, pätee se myös pappiinkin.
Eikä yhtään helpommalla päässyt Jeesuskaan, Jumalan Poika. Hän tienasi elantoaan kirvesmiehenä, puuseppänä isänsä Joosefin jalanjäljissä. Aina siihen asti, kunnes kutsumus lähteä liikkeelle julistamaan Jumalan valtakuntaa voitti ja aika oli täyttynyt. Tuon elämäntyön, elämänkutsumuksen keskellä se vasta haastavaa olikin: Hänelle naureskeltiin, Häntä vähäteltiin. Hänet saatettiin Saatanan kiusattavaksi, Hänet, Jumalan Poika, joka olisi voinut yhdellä sanalla kaataa kumoon kiusaajansa. Silti Kiusaajan sallittiin kiusata Häntä neljäkymmentä päivää ja yötä erämaassa.
Miksi?
Siksi, että Hän ymmärtäisi, millaista on elää ihmisenä tässä maailmassa, tämän maailman lainalaisuuksien alla, sen tuskan ja riemun, itkun ja naurun keskellä.
Meidän uskomme suurin salaisuus on juuri inkarnaatio: jouluna meitä muistetaan siitä, että Jumalan Poika syntyy ihmisenä tähän maailmaan. Jumala tulee ihmiseksi. Jumala elää ihmisen elämän, sen pohjamutia myöten. Kiusattuna, häväistynä, pahoinpideltynä, syyttömänä surmattuna.
Miksi?
Siksi, että Hän tuntee itsessään millaista on olla ihminen ja miten Hän voi auttaa meitä kaikessa siinä, että tätä elämä tuo vastaamme.
Kuten heprealaiskirjeessä todetaan: ”Koska meillä on suuri ylipappi, joka on kulkenut läpi taivaiden, Jeesus, Jumalan Poika, pysykäämme tässä tunnustuksessa. meidän ylipappimmehan, jos kukaan, kykenee ymmärtämään vajaisuuksiamme, sillä Häntä on koeteltu kaikessa samalla tavoin kuin meitäkin koetellaan”.
Kristus on kokenut sinun kiusauksesi.
Kristus on kokenut sinun kipusi.
Kristus on kokenut sinun häpeäsi.
Kristus on kantanut sinun syntisi. Siksi Hän voi auttaa, tukea ja lohduttaa meitä, aina ja kaikessa, itkun ja naurun keskellä.
Käykäämme siis Herran eteen koko elämisemme kanssa, sen ilojen ja surujen, voittojen ja tappioiden, kiusausten ja syntien kanssa – ja Herra auttaa sinua kantamaan oman ikeesi tapahtui sinulle mitä tahansa.