Jumala toimii toisinaan kummallisesti. Hänen Pyhä Henkensä johdatti Jeesuksen autiomaahan Paholaisen kiusattavaksi, kuten evankeliumimme kertoo. Jokainen meistä tietää omasta kokemuksestaan, että Jumala ei säästä ihmisen elämältä ketään ihmistä eikä ainuttakaan lastaan. Usko ei ole oikotie ohi kiusausten ja vaivojen, ohi lankeemusten ja raskaiden asioiden. Jostakin syystä näin vain on, vaikka oletusarvoisesti tajuntamme odottaa, että Jumala päästäisi vähemmällä ne, jotka häneen turvautuvat.
Sekä Jumalan Poika että me hänen seuraajansa kohtaamme kiusauksia ja joudumme niiden myötä suurten asioiden eteen. Tässä ei nyt auta kysyä, miksi Jumala sallii kiusaukset ja miksi hän jopa johdattaa niiden keskelle. Miksi hän sallii jopa pahuuden? Näihin kysymyksiin emme saa vastausta. Ja vaikka saisimmekin vastauksen, miten se tieto helpottaisi oloamme? Meidän osaamme kuuluvat nämä kysymykset, jotka ajavat meitä kasvokkain ei ainoastaan Jumalan vaan myös itsemme kanssa.
Pyhä Henki vei Jeesuksen autiomaahan paastoamaan. Siellä koeteltiin Jumalan Pojan kutsumus. Oli suostuttava kohtaamaan epämiellyttävyyksiä ja ikäviä asioita, mutta samalla iloitsemaan Jumalan huolenpidosta. Kun kirkko viettää paastoa, kyse on samasta asiasta: meille tarjotaan aikaa ja tilaa kohdata itsemme. Tässä paaston ajassa ja tilassa tuo kohtaaminen on oman itsensä näkemistä sellaisten voimien koettelemana, joita ihminen kyllä voi vastustaa mutta joita hän ei voi kokonaan voittaa. Totuus omasta itsestä paljastuu, kun joudumme kasvokkain noiden voimien kanssa.
Itse asiassa kohtaamme arkisessa elämässämme paljon sellaisia voimia, joille emme paljonkaan mahda. Vai kuka meistä pystyy muuttamaan suuntaa, johon niin kutsutut markkinavoimat maailmaamme vievät? Tai kuka on pystynyt vahingoittumatta uhmaamaan sitä fysiikan ilmiötä, jota kutsutaan painovoimaksi? Tai kenellä on rohkeutta ja mahdollisuuksia asettua joukkovoimaa vastaan, tuota voimaa, jonka tiedämme saattaneen kokonaisia kansakuntia pimeyden kouriin? Kun talvimyrsky riepottelee suomalaista luontoa ja kaataa puita sähkölangoille, kukaan ei voi tuota voimaa estää. Me joudumme myöntämään, että olemme lopulta monenlaisten voimien ohjailtavissa ja jopa määräiltävissä.
Avautuuko tästä yksi näkökulma siihen, miksi Jumalaan uskominen tuntuu toisinaan vaikealta, joistakin suorastaan vastenmieliseltä. Jumala edustaa voimaa, perimmäistä ja suurinta, kuten uskomme. Mutta kuka itsenäisyyttään korostava ja päätösvallastaan nauttiva ihminen haluaisi antaa oman elämänsä perimmäisen hallintavallan kenellekään itsensä ulkopuoliselle voimalle, varsinkaan, jos tuon voiman olemassaolon voi asettaa kyseenalaiseksi? Uskomalla Jumalaanhan me myönnämme, että oman elämämme langat eivät perimmältään olekaan omissa käsissämme. Ja juuri tämä tuntuu ikävältä meistä, jotka haluaisimme itse olla oman elämämme sankareita ja hallitsijoita. Onko tämä päättely taustalla siinä välillä vimmaisessa projektissa, jossa halutaan osoittaa, että Jumalaa ei ole?
Kristillisen kirkon hengellisessä perinteessä kiusaukset nähdään voimana, joka pakottaa meidät kasvokkain omien tarpeidemme, halujemme ja toiveidemme kanssa, sen kysymyksen kanssa, mikä elämässä lopulta on tärkeää. Moderni psykologia voisi puhua samasta asiasta nimittämällä kiusauksia motiivikonflikteiksi, joissa ihminen joutuu valintatilanteeseen ja siinä punnitsemaan, millaisen valinnan tekisi. Kiusaus syntyy siitä, että valinnan kohde on samalla kertaa sekä toivottava että vältettävä. Kiusauksessa jokin osa minua vastustaa tuota valintaa samalla kun jokin minussa haluaisi sen ilman muuta tehdä. Kiusauksessa vastakkain asettuvat hyvä ja paha, oikea ja väärä. Tässä tilanteessa on suorastaan hirvittävää tajuta, että hyvä ja oikea eivät suinkaan ilman muuta ole niitä, jotka ihminen haluaisi valita. Mikä voima saa ihmisen haluamaan sitä, mikä ei ole hyvää eikä oikeaa?
Jeesus vietti autiomaassa neljäkymmentä vuorokautta. Autiomaa merkitsi virikkeettömyyttä ja yksinäisyyttä. Autiomaassa oli pakko tulla toimeen itsensä kanssa ja kysellä, kuka minä olen ja mikä on taivaallisen Isän tahto minun elämässäni. Autiomaahan vetäytyminen ei ole meille nykyisin samalla tavalla mahdollista – meidät on esimerkiksi suorastaan kohtalonomaisesti liitetty matkapuhelinten ja internet- yhteyksien kaiken kattavaan verkostoon. Mutta tästä huolimatta paastonaika ohjaa meitä juuri samojen asioiden ja kysymysten pariin, jotka autiomaassa tulevat vastaan. Ja jos paastonaika saa täyttää tehtävänsä, tulemme entistä tietoisemmiksi niistä voimista, jotka kiusauksien muodossa koettavat vaikuttaa elämämme suuntaan.
Kiusauksessa oleminen on aina eräänlaiseen keskusteluun joutumista. Tämän keskustelun monet piirteet tulevat hyvin esille evankeliumiimme tallennetussa kuvauksessa Jeesuksen ja Paholaisen kohtaamisesta. Tämä on lopulta hyvin yksipuolista, epätasaväkistä keskustelua. Taivuttelu, houkuttelu ja muut manipulaatioyritykset seuraavat toistaan. Paholainen houkutteli Jeesusta lankeamaan kolmeen ansaan. Kaikissa niissä paljastuu kiusauksen ainainen ominaisuus: kiusaus on houkutusta tehdä sellainen ratkaisu, joka ensin korostaa omaa itseä ja tuottaa siksi mielihyvää mutta joka sitten lopulta kääntyy omaa itseä vastaan. Paastonajan kysymys, jonka voimme evankeliumin pohjalta itsellemme esittää onkin juuri tämä: mitä meille ihmisinä tapahtuu, mitä meistä tulee, jos ainut ratkaisujamme ohjaava periaate on mielihyvän saavuttaminen? Mitä tapahtuu suhteillemme lähimmäiseen ja Jumalaan?
Evankeliumin kertomuksessa kiusaaja oli sitkeä. Se yritti loppuun asti löytää Jeesuksen heikkoa kohtaa. Siinä se ei kuitenkaan onnistunut. Kun me kohtaamme kiusauksen, emme suinkaan aina ole vahvoilla. Kiusauksilla on taipumus ennen pitkää onnistua pyrkimyksissään. Me olemme silloin sellaisen voiman edessä, jolle on helppo hävitä ja joka osoittaa meille inhimillisen kyvykkyyden, henkisen ryhdikkyyden ja suoraselkäisyyden rajat.
Jospa paastonajan sunnuntain evankeliumi ei olekaan tallennettu meille siksi, että me saisimme tässä itsensä Jeesuksen esimerkin siitä, miten sankarillisesti kiusaukset voitetaan. Kertomus nimittäin ilmaisee vain sen, että Jeesus voitti kiusaukset. Meidän Herramme Jeesus Kristus on ollut kristityille aina tärkeä esikuva monessa suhteessa, myös suhteessa kiusaajan yrityksiin. Mutta emme saa unohtaa, että Jeesus on ennen kaikkea syntisten Ystävä ja kiusauksiin langenneiden Pelastaja. Tämän vuoksi meitä ei kutsuta elämään kiusauksista vapaata elämää vaan meitä kutsutaan kiusattuina, langenneinakin elämään Kristuksessa