Eilen vietettiin loppiaista eli epifaniaa. Tuo sana epifaniahan tarkoittaa Jumalan kirkkauden ilmestymistä maailmaan. Päivään kuuluva kertomus idän tietäjistä, jotka saapuivat kumartamaan syntynyttä Messiasta, tuo esiin Jeesuksen kansojen pelastajana – ei vain Israelin kirkkautena. Alunperin kuitenkin juuri tämän sunnuntain evankeliumin kertomus Jeesuksen kasteesta oli loppiaisen evankeliumina. Isä Jumala näet ilmaisi Jordanilla ensimmäisen kerran itse, Pyhän Henkensä kautta, Jeesuksen olevan rakas Poikansa. Näin Jeesuksen persoona ja hänen työnsä meidän pelastuksemme eteen liittyivät vielä selkeämmin yhteen kuin silloin, kun keskitytään Betlehemin tapahtumiin. Lähdettäessä liikkeelle Jordan-virralta mennään kuin ilman johdantoa asiaan ja kuunnellaan, mitä Nasaretin Mestari meille miehuusikäisenä julistaa sanoin ja teoin.
Toisaalta Luukkaan ja Matteuksen välittämien lapsuuskertomusten kautta tulee esiin raamatullisen todistuksen monipuolisuus ja Herramme elämänkohtalon kokonaiskuva saa lisävalaistusta; seimen lapsessa havainnollistuu se tosiasia, että Jeesus oli ihminen kuin mekin, kasvoi ja kehittyi kuten ihmiset yleensä. Nasaretilainen ei ollut valmis aloittamaan julkista toimintaansa, tai ympäristö ei ollut valmis, ennen kuin hän oli tullut kolmenkymmenen ikävuoden tietämille. Olkoonkin, että jo 12-vuotiaana temppelissä hän herätti ihmetystä viisailla näkemyksillään pyhistä kirjoituksista.
Joskus kuulee kysyttävän, miksi Johannes kastoi, jos kerran vasta Jeesus kastoi Pyhällä Hengellä. Johanneksen kaste oli lopunajallinen parannuskaste, joka symboloi kokonaisvaltaista tarvetta katua syntejään ja tehdä parannus. Kyse ei ole vain uusien aatteiden omaksumisesta vaan elämän perusteista ja koko ihmisestä ruumiineen, sieluineen, henkineen. Vesihän on yleisestikin ottaen elämän peruseliksiiri, jota ilman ei mikään elävä tule toimeen. Juutalaisilla oli rituaalipesunsa, joita heidän tuli tarkasti noudattaa esimerkiksi ruokailujen yhteydessä. Raamatun maailmassa ihminen on yksi kokonaisuus. Niinpä, kun ihminen kaipaa puhdistusta ja uudistumista, on luontevaa, että vesi puhdistavana elementtinä on osaltaan läsnä. Niin ihmisen ruumis, sielu kuin henkikin kaipaavat puhtauteen ja pyhyyteen, irti pääsemistä saastasta ja ravintoa, joka pitää elämää yllä.
Vanhassa testamentissa kerrotaan, kuinka Jumala puhdisti maan tulvalla Nooan aikana, mutta pelasti muutamat ihmiset ja eläimet, yksi pari kutakin lajia, jatkamaan elämää puhdistetussa maailmassa. Kaikkivaltias kuitenkin lupasi, ettei tämä tule toistumaan. Hän otti toisenlaisia keinoja käyttöön ja huipensi suunnitelmansa lähettämällä Poikansa ottamaan kantaakseen maailman synnin. Kirkosta tuli pelastuksen arkki ja kasteesta se sakramentti, jossa myös ruumis pääsee osalliseksi pelastuksesta veteen liittyneen sanan kautta Pyhän Hengen voimassa. Kristuksen tuonelamatkan myötä Nooan ajan pahatkin saivat uuden alun mahdollisuuden. 1. Pietarin kirjeessä sanotaan:
”Kärsihän Kristuskin ainutkertaisen kuoleman syntien tähden, syytön syyllisten puolesta, johdattaakseen teidät Jumalan luo. Hänen ruumiinsa surmattiin, mutta hengessä hänet tehtiin eläväksi. Ja niin hän myös meni ja saarnasi vankeudessa oleville hengille, jotka muinoin eivät totelleet Jumalaa, kun hän Nooan päivinä kärsivällisesti odotti sen ajan, kun arkkia rakennettiin. Vain muutama ihminen, kaikkiaan kahdeksan, pelastui arkissa veden kantamana. Tuon esikuvan mukaisesti teidät pelastaa nyt kaste, ei siksi että te siinä luovuitte saastaisesta elämästä, vaan koska Jumala teki kanssanne hyvän omantunnon liiton. Sen perustuksena on Jeesuksen Kristuksen ylösnousemus.” Siksi kirkkoakin on kuvattu laivana, jossa on risti lippuna.
Johannes kastoi merkkinä Jumalan valtakunnan tulemisesta lähelle ja ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika osoitti haluavansa meidän tähtemme olla yksi meistä ja otti siten omakseen meidän ihmisyytemme täyttääkseen lain puolestamme – synnittömästä tuli suurin syntinen, jotta synnin valta murtuisi. Hän antoi itsensä meille, hänen uhriaan ansaitsemattomille, jotta meillä olisi ehjä yhteys häneen ja hänen kauttaan Isään Jumalaan ja toinen toisiimme sekä Luojan luomaan luomakuntaan. Jeesuksen kaste, elämä, kuolema ja ylösnousemus muodostaa perustan meidän kasteellemme ja siten uudelle elämälle. Koska hän otti meidän ihmisyytemme Jumalan Poikana, me voimme kolmiyhteisen Jumalan nimeen suoritetun kasteen kautta päästä osalliseksi hänen jumalallisesta ansiostaan, puhtaudestaan ja pyhyydestään. Hän on ottanut kantaakseen meidän ihmisten syntitaakan yhdessä ja yksittäin. Jokaisen kohdalla hän itse on omassa persoonassaan mukana kastetoimituksessa herättäen Hengen työn kautta uskon ja lahjoittaen sitä kautta uuden syntymän armon osallisena hänen kirkastetusta ihmisyydestään. Siksi kastettu voidaan pukea valkeisiin vaatteisiin, tunnustamaan Kristuksen väriä, hänen seuraajakseen.
Apostoli Paavali kirjoittaa kasteesta Roomalaiskirjeen 6. luvussa: ”Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista. Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme kuolleista niin kuin hän.” Tietyssä mielessä kirkko kastettujen yhteisönä on siis jo ennakoivasti ylösnousseiden yhteisö, joiden uusi elämä on lähtöisin ruumiin päästä Kristuksesta ja jonka elämänyhteyteen olemme tulleet liitetyiksi. Siksi kristillinen elämä ja usko on koko elämää koskettava asia, ei vain yksityisasia.
Kaste on vaikuttava merkki, merkki siitä, että olemme kristityiksi ristittyjä. Risti on vanhan minän kuoleman ja uuden minän synnyn merkki, jonka kautta olemme tulleet nimeltä kutsutuiksi omana ainutkertaisena persoonanamme Kristuksen ruumiin jäsenyyteen. Kullakin meistä on oma paikkamme ja tehtävämme tässä kokonaisuudessa. Jollakin se on papin kutsumus, jollakin perheenäidin, jollakin lastentarhanopettajan, jollakin seurakuntapiirin vetäjän, jollakin käytännön askareiden tekeminen yhteiseksi hyväksi – arkena ja ehkä myös seurakunnan vapaaehtoistyössä. Tuo kutsumus on aina lähimmäisen kutsumus eli armosta elämistä sekä tuon lahjaksi saadun elämänvoiman välittämistä eteenpäin omassa elämässä. Se on opetuslapsena elämistä, Kristuksen seuraamista, ei siis itsessään täydellistä ihmisyyttä vaan Jumalan läsnäolon todellisuuden heijastamista keskellä elämäntodellisuuden iloja ja suruja, hyvän omantunnon liitossa.
Monissa kielissä sana ”omatunto” merkitsee ”yhteistä tietoa”. Se on yhteistä tietoa siitä, mikä palvelee hyvää elämää ja se on myös yhteistä tietoa siitä, että Jumala on hyvä ja armollinen ja että saan Kristuksen tähden elää tässä yhteisössä omana itsenäni kilvoitellen eli kasteen armoon päivittäin palaten. Kuten Luther sanoi, kristillinen elämä on jokapäiväistä kastetta. Se on siten Jumalan armosta elämistä ja hänen voimastaan matkaan lähtemistä jatkamaan elämän tiellä, jonka Kristus valmisti perille asti. Risti eli elämän haasteet on annettu kohdattavaksi, mutta emme ole ypöyksin. Meillä on toinen toisemme ja ainakin yksi, joka ei väisty viereltä: Hän, joka ei murtunutta ruokoa muserra, vaan saattaa lopulta kaikkialla oikeuden voimaan.