1. sunnuntai joulusta, Luuk. 2:33-40, Henna Huppunen

Luuk. 2: 33–40
Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin. Simeon siunasi heitä ja sanoi Marialle, lapsen äidille: ”Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.”
Siellä oli myös naisprofeetta Hanna, Asserin heimoon kuuluvan Penuelin tytär. Hän oli jo hyvin vanha. Mentyään neitsyenä naimisiin hän oli elänyt miehensä kanssa seitsemän vuotta, mutta nyt hän oli ollut leskenä jo kahdeksankymmenenneljän vuoden ajan. Hän ei poistunut temppelistä minnekään, vaan palveli Jumalaa yötä päivää paastoten ja rukoillen. Juuri sillä hetkellä hän tuli paikalle, ja hän ylisti Jumalaa ja puhui lapsesta kaikille, jotka odottivat Jerusalemin lunastusta.
Kun he olivat tehneet kaiken, mitä Herran laki vaati, he palasivat Galileaan kotikaupunkiinsa Nasaretiin. Lapsi kasvoi, vahvistui ja täyttyi viisaudella, ja Jumalan armo seurasi häntä.
Tapahtui niinä päivinä – ja tapahtuu edelleen – että Jeesus menee kirkkoon ja kohtaa siellä ihmisiä. Häntä vastaan kävelee mies, joka ei tohdi edes silmiin katsoa. Hän yrittää kulkea ohi huomaamattomasti. Mutta Jeesus koskettaa häntä varoen olkapäähän ja sanoo: ”Minua sinä olet vältellyt. Tässä nyt olen. Miksi pelkäät minua?” Samaan aikaan Jeesuksen viereen astuu nainen, joka ojentaa virsikirjan ja kertoo, että messun kulkua voi seurata harmaasta liiteosasta. Jeesus hymyilee ja kiittää, etsii katseellaan tyhjää paikkaa – toteaa, että niitähän kyllä riittää. Kirkon käytävää juoksee innokas kolmevuotias, jonka äiti juoksee häpeillen perään. Jeesus nappaa lapsen syliinsä, pörröttää tämän hiuksia ja sanoo, että parhaat kirkkovieraat ovatkin niitä, jotka näyttävät ilonsa avoimesti.
Sen sijaan kirkon sivupenkissä istuu hahmo, joka katsoo muualle. Hän miettii, miten Jeesus nyt tuli pilaamaan kirkonmenot. Juuri oltiin pääsemässä alkuun – kirkkokuorokin oli jo valmiina kajauttamaan ensimmäisen laulunsa. Ja siinä se Jeesus nyt on. Näyttää jotenkin liian tavalliselta. Kohtaa noita ihmisiä avoimesti ja turhan äänekkäästi. Eikö se nyt ymmärrä, että täällä ollaan hiljaa. Kirkko on Jumalan kohtaamisen paikka, eikä mikään tori.
Niin… Miten Jeesus suhtautuisi tähän kaikkeen? Mitä hän olisi mieltä? Lapsena temppeliin viety Jeesus-lapsi ei paljonkaan ympäristöstään tiennyt. Ei hän osannut kohdata – tuskin silmät vielä jaksoivat kauaa auki pysyä. Mutta Jeesuksen ei tarvinnut kohdata, sillä Simeon ja Hanna tunsivat hänet. He tiesivät, että tässä se nyt on: Messias, Pelastaja, Vapahtaja. He näkivät hauraassa ja heikossa jotain, mitä muut eivät nähneet. He vahvistivat Mariaa ja Joosefia uskomaan kaiken, mitä oli sanottu. Mekin uskomme tähän, luottakaa tekin. Ei lapsi itsessään ollut mitään. Sen sijaan Jumalan voima ja armo seurasivat ja vahvistivat häntä.
Simeon siunasi ja keskittyi rohkaisemaan tuoreita vanhempia. Hanna hoiti tiedottamisen: ylisti Jumalaa ja kertoi hänestä kaikille. Sellaista kristityn elämän tulee olla. Tulee tunnistaa Kristus ja tulee kertoa hänestä eteenpäin. Tulee rohkaista muita ja tulee pysyä Kristuksen lähellä voidakseen vahvistua hänen voimastaan. Sillä yksin me emme ole mitään. Emme ole kelvollisia mihinkään. Mutta Jeesuksen seurassa elämä muuttuu. Voimme kohdata hänet Raamatun avulla, voimme olla häntä aivan lähellä ehtoollispöydässä.
Mikä on se hetki, jolloin Jeesus muuttuu historian miehestä Vapahtajaksi? Tapahtuuko se kerran elämässä, vai onko kirkkaampia kokemuksia useammin – jopa päivittäin? Millainen muutos ihmisessä tapahtuu? Onko se hiljaista heräämistä, oman pienuuden ymmärtämistä? Vai onko se räjähtävä valo – kuin enkeli hiljaisella Betlehemin kedolla? Valo, joka näyttää suunnan, antaa turvan pimeään ja kääntää katseen kohti Kristusta, maailman valoa. Kohtaaminen voi synnyttää varmuuden, antaa tulevaisuuden ja toivon.
Kirkossa voi kohdata Jeesuksen. Hänet voi pyytää kotiinsa mukaan. Hän tulee kyllä mielellään. Mielikuva siitä, millainen kohtaamisesta muodostuu tai millainen Jeesus todella on, on jokaisella omanlaisensa. En usko, että me todella ymmärrämme Jeesusta samalla tavalla, vaikka samaa Raamattua luemmekin. Hän saa olla jokaiselle tarpeen mukaan jotakin. Ei niin, että rakennamme hänestä mieleisemme – otamme vain parhaat palat. Vaan hän täyttää meissä jonkin tyhjyyden, ottaa pois pimeyden ja sytyttää valon. Mitä se tyhjyys ja pimeys on – sitä ei kukaan toinen voi ymmärtää. Jeesus tuntee ja tietää, lohduttaa ja auttaa.