Rautalampi on monessa suhteessa hyvä paikka asua: on kaunista luontoa, monipuolista kulttuuria, yhteisvastuullisuutta, yhteen hiileen puhaltamista, koulutuksen ja kasvatuksen arvostamista ja paljon muuta. Mutta toisaalta – onko maatalousyhteisö hajaantunut? Perustuotannon aloilla on on niukemmin työpaikkoja. Sukupolvet eivät monestikaan enää asu ”saman katon alla” – onko Koiramäen talon idylli kadonnut? Suurissa kaupungeissa on runsaammin tarjolla työtä ja palveluja, mutta asunnot ovat kalliita ja ahtaita. Naapurit eivät kohtaa niin luontevalla tavalla kuin vaikkapa heinätalkoissa. Mitalilla on toki toinenkin puoli, ja aika kultaa muistot. Joka tapauksessa, seurakunnat ja muut kasvatustyötä tekevät yhteisöt järjestävät sukupolvien välisiä kohtaamisia lapsiparkeissa, hoitokotivierailuilla, varamummo- ja pappatoiminnalla jne.
Päivän evankeliumi on kaunis kertomus sukupolvien kohtaamisesta. Vanhukset Simeon ja Hanna eivät kaiketi olleet Joosefin tai Marian lähisukulaisia. Olivatko he ”sattumoisin” samaan aikaan temppelissä – päivän evankeliumin edellähän Simeonin kerrotaan saapuneen paikalle Jumalan Hengen johdatuksesta. Hanna oli siellä aina.
Kerrotaan myös, miten Simeon otti Jeesus-lapsen käsivarsilleen ja lausui hänestä Jumalaa ylistäen: ”Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille” (Luuk.2:30-31).
Ttämän kuultuaan Jeesuksen äiti ja kasvatusisä olivat ihmeissään.
Lapsen syntymä kaikkineen on suuri ihme. Monia vaikeuksiahan voi olla matkalla päivänvaloon. Mutta sitä suurempi on perheen ilo, kun lapsi on syntynyt. Nykyinen lääketiede ja neuvolatyö ovat auttaneet suuresti tässä kaikessa. Mutta lopulta kaikki on ”korkeammassa kädessä”. Jo Psalmissa sanotaan: ”Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen” (Ps.139:14). ”Ja Saarnaajan kirjassa: ”Yhtä vähän kuin tiedät, minne tuuli kääntyy tai miten luut rakentuvat raskaana olevan kohdussa, yhtä vähän tiedät Jumalan teoista, hänen, joka kaiken luo” (Saarn. 11:5).
Arjen ihmeitä tarvitaan jatkossakin.
Mutta nuo Simeonin sanat, joita Joosef ja Maria jäivät ihmettelemään … tämän pienokaisenko mukana Jumala saattaa pelastuksen maan päälle? Avuttomassa sylivauvassako on Jumalan kirkkaus tuotu koko maailmalle? Ei mahdu järkeen! Jumalahan on kaikkivaltias. Eikö hänen pitäisi ilmestyä keskuuteemme voimassa ja kunniassa – ja tehdä meistäkin tuoreita, terveitä, ehyitä, vahvoja ja viisaita?
Mutta tässä onkin Jumalan ihmeellinen teko, jonka tavoittaa vain lapsenomainen luottamus, usko. Kun joudumme pyhän Jumalan kasvojen eteen, emme voi muuta kuin huutaa: ”Voi minua, kadotettua syntistä!”. Mutta kun Jumalan pelastava voima ja kirkkaus ovat täällä maan päällä kätkettynä vastakohtaansa, sellaisena voimme kohdata Jumalan. Tämä kätkeytyminen on todellisuutta ihmiseksi syntyneen Kristuksen kärsimyksessä ja kuolemassa. Ristissä on syntien sovitus, Jumalan pelastusteko, josta ylösnousemus vakuuttaa ja on uuden elämän alkuna myös meille. Juuri tätä tehtävää varten Jeesus syntyi maailmaan. ”Jumala, joka sanoi: »Tulkoon pimeyteen valo», valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan” (2.Kor.4:6).
Jumalan kirkkaus ja voima tulevat kätkettynä esiin myös meissä: useinkin näkyvä ja tuntuva heikkoutemme on omiaan, kymmenen käskyn kera, paljastamaan omatekoisen pyhyytemme kestämättömäksi pyhän Jumalan edessä. Mutta katumuksen ja uskon myötä saamme maistaa ylösnousemuksen voimaa. Uskon kautta Jeesus asuu sydämissämme ja tuo sisimpäämme ja elämäämme rakkautta, rauhaa ja iloa – palvelevaa mieltä, uutta voimaa vaikeuksien keskelle ja elävän toivon.
Herra on heikoissa väkevä! Tästä ovat päivän evankeliumissa esimerkkeinä Simeon ja Hanna. Molemmat olivat iäkkäitä. Mutta he luottivat profeettojen lupauksiin ja odottivat Jumalan kansan pelastajaa. He näkivät Jeesus-lapsen ja uskoivat, että juuri hän on Jumalan Poika.
Ja mitä tästä uskosta kumpusi? Simeon siunasi pyhää perhettä. Meitäkin kutsutaan siunaamaan. Vanhemmat ja kummit siunaavat vasta kastettua. Kummeja kutsutaan siunaamaan vielä konfirmaatiossa. Jokaisen jumalanpalveluksen ja kirkollisen toimituksen päätöksessä on Herran siunaus, joka on yhtäaikaa rukousta ja Jumalan sanaa. Jumala siunaa meitä sanallaan, tahtonsa mukaisen rukouksen kautta. Simeon antaa esimerkin, jota seurata.
Toki meidän tulee ottaa vastaan kaikki hyvä Jumalan kädestä. Mutta siunaus sisältää kaiken sen, mitä Jeesus on valmistanut kärsimyksellään, kuolemallaan, ylösnousemisellaan ja taivaaseen astumisellaan. Siunauksen sisältönä on syntien anteeksianto, taivaaseen pääsy sekä rakkautta, rauhaa ja iloa jokaiselle päivälle. Tämä siunaus on lahjoitettu meille jo kasteessa ja otetaan vastaan uskoen.
Myös Hanna puhui Jeesus-lapsesta kaikille. Mutta ennen muuta näemme hänet esirukoilijana. Jokaiselle on jo kasteessa varattuna kutsumus. Mutta se voi painottua iän myötä eri tavoin. Sitten, kun ei enää jaksa tai muuten kykene palvelemaan, sairasvuoteellakin voi rukoilla itsensä ja toisten puolesta. Rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa. Uskon myötä Herra antaa Henkensä rukoilemaan sisimmässä. Kaikessa seurakunnan työssä olkoon mottona: ”Ei väellä eikä voimalla, vaan minun hengelläni, sanoo Herra Sebaot” (Sak.4:6).
Ilman Jeesusta emme voi kelvata Jumalalle emmekä saada aikaan mitään. Meitä kutsutaan Vapahtajamme luo. Hän on läsnä sanassa, kasteessa ja ehtoollisessa. Rukoillen käymme seimen äärelle, ristin juurelle, armon lähteelle. Ja Jeesus lupaa: ”Sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois” (Joh.6:37). Ja vielä: ”Poikani / tyttäreni, ole turvallisella mielellä, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi” (Matt.9:2, KR38).
Näin löydämme uuden voiman ja rakkauden palvella, alkaen lähimmästä perhepiiristä. Simeon otti lapsen syliinsä. Kasteessa Jumalan armosyli tuodaan ulottuvillemme koko elämän ajaksi. Pienelle lapselle vanhemman, kummin tai isovanhemman syli muistuttaa kaikkein turvallisimmasta, Jeesuksen sylistä, johon lapsi kannetaan kasteessa. ,
Herralta saamme anteeksiantavaa mieltä, kunnioittavaa asennetta ja turvallisia rajoja kasvatukseen ja kaikkeen yhteiselämään. Vanhempien lapsia kohtaan osoittama rakkaus toimii kuin pienoismallina Jumalan rakkaudesta meitä kaikkia kohtaan: ”… isät, älkää herättäkö lapsissanne vihaa vaan kasvattakaa ja ojentakaa heitä Herran tahdon mukaan” (Ef.6:4). ”Niin kuin isä armahtaa lapsiaan, niin armahtaa Herra niitä, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä” (Ps.103:13). ”Niin kuin äiti lohduttaa lastaan, niin minä teitä lohdutan”, sanoo Herra (Jes.66:13). Herralta saamme tähän rakkautta ja voimaa, kun hän kasvattaa, ojentaa, armahtaa ja lohduttaa meitä.
Näin sukupolvelta toiselle siirretty uskon perintö luo kaikupohjaa Jumalan sanan kuulemiselle ja kristittynä kasvamiselle. Olkoon seurakunta se paikka, jossa sukupolvet – ja erotuksetta kaikki ihmiset – voivat kohdata toisensa. Vanhalta kirkko-äidiltä on peritty apostolinen uskontunnustus, jonka nousemme nyt yhdessä lausumaan: