1. sunnuntai loppiaisesta, Joh. 1: 29-34, Hans-Christian Daniel

Aasian katastrofin uhrien muistojumalanpalveluksessa
Evankeliumissa Johannes Kastaja tuo kaksi kerta esiin sitä tuntoa, joka menneinä kahdella viikolla monella ihmisellä koko maailmassa on ollut. Johannes toteaa ”Minäkään en tuntenut häntä”. Monelle Jumalan isän kasvot hämärtyivät luonnon mullistusten ankaruudessa. Jumala, missä sinä olet? Maailman suurimpiin kuuluvassa katastrofissa niin monet yksittäiset hätähuudot kantautuivat silmillemme ja korvillemme. Kärsimysten ahjossa ihminen ei voi tuntea Jumalaa näkemästään ja kuulemastaan. ”Olemme kohdanneet sellaisia kauheuksia, olleet silmätysten sellaisten menetysten kanssa, joita kukaan ei olisi uskonut kohtaavansa”, kuvasi piispa Eero Huovinen tunnelmiaan. ”Mitä nyt on tapahtunut, selviää varmasti kaikessa kauheudessaan ja syvyydessään pitkän ajan jälkeen.” Piispa sanoi katastrofin nostaneen mieliin kysymyksen, miksi kaiken Luoja sallii luonnon kohdella ihmisiä näin. ”Me olemme vain voineet olla hiljaa ja seistä ihmisten rinnalla, itkeä silmillämme ja sydämellämme. Rukouskin on tällaisessa tilanteessa kuihtunut huulille ja sydämet ovat vain huutaneet ’Herra, älä jätä meitä’. Puheet ovat olleet aika vähissä. Usein on täytynyt vain sanoa, että rukoilen puolestasi.” Piispa Huovisen sanoista kuvastuu Johannes Kastajan toteamus: ”Minäkään en häntä tuntenut.”
Ihmiseltä otetaan pois kaikki luonnollinen jumalantuntemus. Jumala itse, tuo suuri, kaiken käsityskyvyn ulkopuolella oleva salattu majesteetti yhä uudelleen pane meidät ristin kouluun. Luulemme tuntevamme Jumalaa hänen lempeästä puolestaan. Luulemme ymmärtävämme häntä, luonnon myhäillessä. Nyt näkemämme ja tuntemamme ahdinko, luonnon silmitön voima kuuluu maailman syntiin ja pimeään puoleen. ”Vesi, joka menehtyneille oli kaivattu virkistyksen, viihteen ja elannon elementti, toikin yhtäkkiä nyt kauhean tuhon. Sen yllättävää voimaa ei mikään eikä kukaan kyennyt vastustamaan, ei edes ennakolta aavistamaan”, toteaa piispa Toiviainen. Joudumme kärsimyksen mielettömyydessä huutamaan ristillä riippuvan Kristuksen tavoin ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” (Matt. 27: 46).
Tämän päivän evankeliumissa Johannes Kastaja ei opeta meitä etsimään Jumalaa luonnosta, sen eheydestä tai kauneudesta, ei hän kehota meitä hakemaan hyviä fiiliksiä ikään kuin nähdäksemme Jumalaa niissä. Ei, vaan hän sanoo ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1:29). Maailma on tehnyt syntiä. Maan kuori on järissyt meren yli äyräittensä, jotka Jumala on asettanut. Maailman mannerlaatat ovat tehneet syntiä kapinoidessaan niitä ihmisiä vastaan, jotka Luoja luodessaan heidät Jumalan kuvaksi asetti maan päälle viljelemään ja varjelemaan (vrt. 1. Moos. 1: 2631, 2: 15). Minä syntiä tehdessäni olen kapinoinut Jumalaa vastaan. Sitä ei jäädä katsomaan, vaan Jumalan Karitsaa, joka ottaa pois maailman synnin. Hän siis ottaa ja kantaa pois maailman synnin.
Johannes Kastaja opettaa, että kasteen vedestä voidaan saada tietää, kuka Kristus on. Pyhä Henki oli kyyhkysen tavoin laskeutunut pyhän kasteen hetkellä Jeesuksen päälle. Jeesus kastaa Pyhällä Hengellä (Joh. 1: 31-33). Näin hän meidätkin on kastanut Pyhällä Hengellä, uudesti synnyttäen meidät elävään uskoon, elävään toivoon ja elävään rakkauteen (vrt. 1. Kor. 13: 13, 1. Piet. 1:3). Pyhässä kasteessa synti kuole Kristuksen kanssa ja ylös nousee uusi ihminen. Elävä usko ei tyydy näkemäänsä eikä kokemaansa Jumalasta, vaan viipyy Jumalan Sanan ja sakramentin äärellä. Elävä usko tarttuu siihen kohtaan, josta Jumala oman tahtonsa mukaan haluaa olla löydettävissä. Elävä usko ei jää kiinni syntiin, vaan vie ne Kristuksen luokse, joka ottaa ne pois. Elävä usko suostuu siihen, että ”olemme pimeydessä, mutta edessämme oleva maisema kylpee valossa” niin kuin piispa Toiviainen toteaa. Elävä toivo auttaa näkemään elämän mahdollisuuksia auttaakseen voimiensa mukaan. Vaikka suuri Aasian katastrofi näyttääkin meille, ettei kukaan meistä voi tietää elävänsä edes tähän iltaan tai seuraavaan aamuun, elävä toivo ei masennu, sillä huomispäivä Jumalan antamana kylpee valossa. Vaikka meidän annettavissa oleva apu onkin pieni ja vaatimaton, elävä toivo katsoo, että pieni voimamme lepää Jumalan Karitsassa, sillä hänen kantokykynsä kantaa koko maailman synnin ja nostaa kaikki uuteen elämään. Uusi elämä kumpuaa elävästä rakkaudesta ja elävä rakkaus kumpuaa ylösnousemuksen voimasta. Elävä rakkaus korottaa meidät heikot ja syntiset ihmiset korkeimpaan ihmisyyden muotoon, joka on lähimmäisen rakkaus, jollaista saatiin nähdä myös toteutuvan Aasian suuressa katastrofissa. Rakkaus asettuu yhä uudelleen ristin kouluun etsimään toisten ihmisten parasta ja kieltämään itsensä ja omien pyrkimysten toteuttamista. Jopa pakanatkin osoittivat tämä Kristuksen mielenlaadun.
Elävä usko, elävä toivo ja elävä rakkaus eivät pyri pois murheen huoneesta eivätkä elämän pimeästä, vaan viipyvät siinä, kunnes Herralta Jeesukselta tulee armon säde, joka uudistaa meidät kasteen armolla. Pyhässä kasteessa Jumalan lapsiksi siirtyneinä saame hänen valtakuntansa kansalaisina ottaa jokaisen päivän Jumalan kädestä. Ja Jumalan valtakunta ei järky eikä huku, vaikka maa järkkyisikin ja tulvavedet pyyhkisivätkin olemattomiin. Piispa Kalevi Toiviainen kehottaa tätä seurakuntaa: ”Raamatun lukeminen, sanan kuuleminen, jumalanpalvelus ja ehtoollinen auttavat kestämään elämän myrskyjä. Niitä harjoitetaan siksi, että ihminen voisi elämän ankaran todellisuuden keskellä löytää uskon ja säilyttää sen, että hän jaksaisi uskoa, toivoa ja rakastaa.” Aamen.
Nousemme tunnustamaan kristillisen uskomme, jonka jälkeen seisten pidämme minuutin hiljaisuuden ja sen jälkeen edelleen seisten kunnia osoittaen veisaamme muistovirren 369 Nyt päivä laskee, pilviin peittää.